Yritin äsken käydä ulkoilemaasa. Seinät tuntuivat kaatuvan päälle täällä sisällä, happi loppuu. Ulos on päästävä. Huono ilmakaan ei haittaa, tuuli ja harmaus tuntuvat välillä vaan hyviltä asioilta. Liikkeellä on vähemmän ihmisiä ja tuuli tuulettaa päätä paremmin kuin seisova kuuma ja aurinkoinen sää. Harmauteen voi paremmin piiloutua. Tuuli tuo happea. Lenkki jäi tosi lyhyeksi, tai ei sitä oikein voi edes lenkiksi kutsua. Taivaalla oli niin uhkaavan tummansinisiä pilviä ja ilmassa oli selvästi ukkosen tuntua. Olisi tehnyt mieli kävellä pidempään, mutten halunnut ottaa riskiä, että olisin kastunut. En olisi kehdannut mennä kauppaan vettä valuvana, ja jos olisin joutunut käymään kotona ennen kauppaan menoa, en olisi ehkä saanut lähdettyä ollenkaan, ja olisin ollut ilman ruokaa. Kävelin kymmenen minuuttia ja kävin kaupassa, siihen meni viisi minuuttia. Yritän joutua aina kaupasta ulos mahdollisimman nopeasti. Sen takia tykkään käydä tuossa pienessä lähikaupassa, sieltä löytää nopeammin tarvitsemansa ja suoriutuu nopeammin ulos. Vartin päästä kotoa lähdöstä olin jo takaisin kotona.
Tänään tuli ikävä tuttu tunne, mikä aika ajoin puskee päälle. On ehkä kaikkein lamauttavin ja invalidisoivin oire mitä mulla on. Liekkö jo psykoottistakin? Ajattelen, että ihmiset katsovat mua kummissaan ja jotenkin.. Inhoten tai kauhistellen, että onpa hirveän näköinen. Tollainen surkimus. Ruma, lihava. Hikinen. Köyhä, rasvanen. Harmaa. Menen ajatuksen vallatessa jännittyneen jäykäksi keholtani ja olo muuttuu paniikinomaiseksi. Hikoiluttaa, hermostuttaa, haluan nopeasti pois paikalta. Joskus se tuntuu niin pahalta, että haluaisin vajota maan alle ja äkkiä. Samalla oma reaktio hävettää ja inhottaa, häpeän itseäni. Ja sitten tunne ihmisten halveksunnasta ja kummaksumisesta vaan voimistuu. Välillä välttelen kaupassa, apteekissa ja joka paikassa, asiointia. Olen onnistunut rajoitamaan elämääni huolestuttavan paljon. Kaupan kassalla hikikarpalot nousevat otsaan ja mitä enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän hikoilen. Otsa ja kämmenet ovat ihan kosteat. Samoin kainalot. Kaupassa tuijotetaan, mikähän totakin vaivaa. Miten mä voin olla näin nolo tyyppi. Inhoan itseäni, ja muitakin ihmisiä. Kaikki näyttää mun silmissä paremmilta kuin mitä itse olen. Hyvin harvoin tunnen olevani ihan yhtä hyvä kuin muutkin. Useammin en. Asumme ns. hyvällä alueella, missä suurin osa ihmisistä on nuoria ja hyvinvoivan ja menestyneen näköisiä. On kalliita autoja, vaatteita, hyviä hiuksia, ihoja, itsevarmoja, nuoria. Me asutaan tällä myös. Mutta halvimmalla alueella (joka sekin on meille liian kallis) sen "paremman porukan" asuinalueen reunamilla. En kadehdi sinänsä niitä maallisia rikkauksia mitä näillä ihmisillä on. Inhoan materiaa, kuluttamista ja pröystäilyä. Rikkaita ja itsevarmoja. En ole itse sellaisia arvoja ikinä kunnioittanut, tai haaveillut olevani joku mahtava, omasta mielestään tärkeä, hyvässä ammatissa oleva ylväs ihminen, joka juoksee (mun silmissä) aivan turhien asioiden perässä. Silti ne ihmiset ärsyttävät mua. En tiedä miksi. No, ei köyhänä eläminenkään mitään herkkua ole. Se kalvaa, painaa ja polttelee, kun joka kerta kaupassa käydessä, laskua maksaessa kurkkua kuristaa ja mietin, miten rahaa meni taas enemmän kuin saisi. Mihin olis varaa. Miten tili lohkeilee vähitellen tyhjäksi. Nopeammin kuin saisi. Miten saan taas rahat riittämään. Kaikki on niin kallista. Mihinkään muuhun ei ole varaa kuin ruokaan, hyvä jos siihenkään kohta. Kaikki kallistuu niin nopeasti. Aikoihin en ole voinut ostaa itselleni mitään, en muista milloin olisin viimeksi käynyt kampaajalla. J leikkaa hiusteni latvat ja itse värjään ne. Yleensä tulos epäonnistuu. Tällä hetkellä mulla on yhdet ehjät kesäkengät, kaksissa on reikä isovarpaan kohdalla ja eilen lempikengistäni repesi nilkkaremmi, eikä kenkä pysy jalassa. Vaatteet on haalistuneet pesuissa. Hikoilen niin paljon. Iho on muuttunut huonommaksi, näppyjä tulee. Stressistä, rasvaisesta ruuasta, ehkä lääkkeistäkin. Ja ryppyjä (olisi kohtuullista, että olisi vaan jompaakumpaa, mulla on molemmat). Hyi. Ei ihme että itseluottamus rapisee mennessään mitä kauemmin olen tässä kurjuudessani ja sairauden aiheuttamassa syrjäytymissyöksyssä elänyt. Eikä tulevaisuudennäkymät paljon tämän valoisammilta näytä. Mitenhän tässä olisi sitten tarkoitus kuntoutua tai parantua, edes jonkunverran? Ei kai olekaan.
Mä olen tuntenut suurta inhoa ja raivoa sitä kohtaan, etten saa mitään hoitoa. Mitä helvettiä oikeasti. Mitä tahansa luen, näen, kuulen, kaikki muut saavat terapiaa. Terapia siellä ja täällä. Toiset ovat poissa tolaltaan kun terapia on viikon tauolla, tai kuukauden. Saavat silti olla loma-aikaankin yhteydessä sielunhoitajaansa. Helvetti sentään. Voi jumalauta. Tiedän vaikka minkälaisia tyyppejä, yhtä vanhojakin, samaa sairautta sairastavia, jotka saavat kunnollista hoitoa. Minä en. Ihmetyttää ja raivostuttaa. En halua olla missään tekemisissä kenekään kanssa. Ärsyttää niin suunnattomasti. Ärtymys ja vihaisuus kuplii pinnan alla huolestuttavasti. Jotkut saavat kaiken, toiset jäävät kokonaan ilman. Niinhän tämä tuntuu nykyään menevän. Toisia hoidetaan ja toiset saavat hukkua omissa oloissaan ajatuksiinsa, traumoihinsa, haavoihinsa ja kipuihinsa. Tekisi niin mieli avauta aiheesta enemmänkin, mutten nyt taida. Tai ehkä vähän sittenkin. Kerron tässä yhden esimerkin, vaikka mitäpä vertailu hyödyttää, tai paljon mikään muukaan, mutta silti.
Esimerikki on perhe missä isä on narkkari ja äiti muuten vaan pihalla. Saavat lapsen. Synnytyssairaalassa isä häröilee, kaatuilee ja sekoilee niin paljon, että kätilöt kutsuvat lastensuojelun paikalle tarkastamaan tilanteen ja arvioimaan, voiko perhe palata kotiin sellaisenaan. Saa, mutta valvotusti. Isä ohjataan hoitoon. On siellä muutaman viikon ja palaa kotiin ihan samassa kunnossa ja palaa vanhoihin tuttuhin harrastuksiin samantien. Sama jatkuu parin kuukauden välein; hoitoon, kotiin, hoitoon, kotiin. Jos on vetänyt kamaa parikymmentä vuotta, auttaako parin viikon hoitojakso jossain laitoksessa? Joo, tosiaankin. Lopulta perheenäiti kyllästyi miehen piikittämiseen, mitä kotona harrastaa vessassa, sai paikan turvakodista ja on siellä poikansa kanssa täysihoidossa, asunto on tyhjillään. Mies antoi avaimensa pois, mutta äiti ei silti halua mennä kotiin. Viihtyy turvakodissa, käy tapaamassa ystäviään, jotain uutta miesystäväehdokasta, ja roikuttaa pientä lastaan kaupungilla rattaissa koko päivän. Mies on taas hoidossa. Mitähän tämä kaikki maksaa? Muuttuuko jokin? Ei varmasti. Varmasti parin viikon hoitojakso jossain päihdekuntoutuksessa, vai millä nimellä sitä muka-tekemistä nyt halutaan kutsua, maksaa enemmän kuin se, mitä mun terapian tukeminen kahden vuoden ajalta (noin kuusi tuhattta euroa) olisi maksanut. Puhumattakaan äidin hoidosta missä saa katon pään päälle, juttuseuraa hoitajista ja ilmaisen ruuan. Kuuden viikon ajan. Sen jälkeen saa uuden asunnon, kun ei halua edelliseen palata. Vastaavanlaisia tapauksia tiedän monia. En tunne sympatiaa tai mitään muutakaan. Vituttaa vaan. Tuollaisiin ihmisiin, jotka eivät ole koskaan tehneet muuta kuin vetäneet huumeita ja lorvineen, panostetaan. Kyseisen perheen hoitaminen julkisin varoin jo pelkästään näiden muutaman viikon aikana maksaa ihan varmasti moninkertaisesti sen, mitä minun hoitaminen olisi maksanut. Ja olisin itse maksanut siitä puolet. Sen toisen kuusi tonnia kahden vuoden aikana. Mutta se siitä. Olen epäempaattinen kusipää.
Tämä arjen alkaminen on ottanut mulla aika koville, niin kuin näyttää ja kuulostaa. Maanantaina J palasi töihin ja kun E on nyt Turkissa, korostuu tämä mun yksinäisyys ja turhuus ihan hirveissä mittasuhteissa. Mä pyörin täällä kotona ihan turhana, en saa oikein mitään järkevää tehtyä, pyörin ympyrää huoneissa ja pelkkä vaatteiden päälle saaminen on suuri saavutus. Aamuisin olo on niin raskas, jäykkä ja hikinen. Hikoilen ihan valtoimenaan vaikken mitään teekään. Olo on kuumeinen ja uupunut. Lihakset painavat tonnin. Raajat ja koko kroppa. Lihaksia ei loman herkuttelujen ja liikkumattomuuden jälkeen ole varmastikaan yhtään jäljellä. En kyllä niitä kaipaakaan. Miksi pitäisi olla lihaksia. En haluaisikaan näyttää kuivalta broilerilta. Sellainen vanhentaakin. Nyt olen valkoinen, löllyvä ja muhkurainen. Aamut nukun. Tänään mun aamu oli puoli yhden aikaan iltapäivällä. Ei olisi huvittanut nousta silloinkaan. Turhalta tuntui. Aloin vähitellen valmistautumaan uloslähtöön, muttta lyheksi jäi sekin yritys. Tai ulos pääsin, mutta aika pian palasin kotiin. Ajattelin että lukisin vähän aikaa, mutten nyt osannut keskittyä ja tulin mieluummin kirjoittamaan. Pää tuntuu niin täydeltä, että lataan ajatuksia kuplivasta päästä mieluummin ulos, kuin ihmen kirjasta lisää sisääni. Olo on aika levoton. Ja samaan aikaan uupunut. Stressaantunut. Kuluttavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti