Huomenna DKT-terapiahaastatteluun..

Ihmettelen ja olen tosi skeptinen tähän terapiamuotoon, Ryhmaterapiaa  (yksilökäyntejäkin) kun on, ja ryhmätilanteet on juuri niitä mihin en kykene. Työelämässä, aikoinaan koulussa, opiskellessa ja missä tahansa, missä useampi ihminen kerralla on, on kauhistus.

Nyt olen siinä pisteessä sosiaalisen kanssakäymisen kanssa että jo apteekissa käyminen on liian jännää. Käytiin just hakemassa apteekista täydennystä loppuneiden lääkkeiden tilalle, J kävi, itse istuin autossa. Pakon edessä onnistuu, mutta mieluummin en asioi apteekissa. Inhoan sitä kun pitää ilmoittaa mitä lääkkeitä hakee ja kuinka paljon. Voi olla että olisi eri asia hakea muita kuin psyykenlääkkeitä, en tiedä kun nyt ei ole tarvinnut.

Jännitän siis ihmisten seurassa, ryhmissä (lausunnoissa vahvuutenani ollut "kyky kontakteihin") ryhmätilanteissa aivan toisin päin. Pahin ongelma! Miten voin käydä ryhmäterapiaa muka. Tätä olen esittänyt jokapuolelle hoitotahoille, mutta ehkä se pitää yrittää, ainut vaihtoehto nyt hoidoksi. Epäilen etten muutenkaan tuohon olisi sopiva, tämä terapia on kai ensisijaisesti tarkoitettu itsetuhoisiin oireisiin, muttei mulla sellaisia siis ole. En mitenkään jaksaisi käydä terapiaa missä käsitellään näitä asioita. Olen niin yliherkkä jo pelkälle ajatukselle ja puheelle itsemurhista-aikeista etten niitä jaksa. Ja aion tehdä sen selväksi etten tule sellaista hoitoa käymään jos siellä paljon niihin keskitytään.

Kammo itsemurhiin, ja nyt tässä kohtaa sellaisen uhkaan, on syvällä sekin. Lapsena oli ihan arkipäivää kuunnella äidin itsemurhauhkauksia, enon (asuin paljon mummollani missä pahaa skitsofreniaa sairastava enokin asui..) yrityksiä (hirttoköysiä piilossa) ambulansseilla vietyjä riehuvia aikuisia.

Nyt myöhemmin; eno kuollut ennenaikaisesti viisikymppisenä  keuhkosyöpään ja sairaus tuhonnut hiljalleen äidin fyysistä terveyttä psyykkisen sairauden tuomilla lisäsairauksilla (psykoosissa hypännyt ikkunasta, jalka murtui niin pahasti että haittaa liikkumista vielä vuosikymmenten jälkeen, ollut juuri jalan jäykistysleikkauksessa; luut ei pääse liikkumaan ja painamaan hermoja ja litiummyrkytys tuhonnut munuaiset; käy dialyysissä edelleen vaikka lopetti litiumin syömisen viisitoista vuotta sitten) Passiivista elämän tuhoa. 

Ja voisiko näistä olla ottamatta mallia. Itse olin jo alle kymmenen vuotiaana puhunut itsemurha-ajatuksista (tietoja papereista)

Tunnustan uhkailevani asialla ja se tulkitaan kuulemma "vähän samaksi asiaksi". 

Joten on huomenna ohjelmaa syntymäpäiväksi.. Varmasti mukavampaakin tiedossa, sen verran salaperäisiä menoja on miehellä ja pojalla ollut.  Synttäripäivät on aina jännittäviä minusta : )

Ps.

Ja nämä nyt on tällaisia, olemassa olevia  juttuja. Ei mitään mitä olisi tänään tapahtunut. Ajatus oli miettiä huomista käyntiä polilla. Vielä pitäis lukea nuo pari paperia haastattelukäynnin pohjalle. Näen muuten ekaa kertaa psykologin viiden vuoden hoitohistorian aikana. Pitkäksi menee aina, kun yhtä asiaa miettii kertyy kerää pitkälle vyyhdiksi ja vaikeisiin asioihin. Sepä tietysti tämän mun tilanteen ja sairauden tehnyt. Tai aiheuttanut. Omituinen kehä. Inhottava! Olen tänään surrut sitä että tulen olemaan eläkeläinen jo näinkin varhain, parasta se mitä tässä tilanteessa voi olla, mutta surullista. Olen kroonisesti ja pysyvästi sairas, eikä se siitä muuksi muutu. Tuo DKT-terapia on ajateltu siihen että auttaisi mua voimaan paremmin tässä vaiheessa, "muttei ole odotettavissa että palauttaisi työkykyä"

Toivottavasti jotain apua silti olisi. 

Intuitiivinen

"Kirjoittaminen kasvattaa, kirkastaa mieltä, tekee kokonaiseksi. Sillä on ihmisen hyvinvointiin monenlaisia positiivisia vaikutuksia.

Kirjoittamisen ei tarvitse olla perinteistä päiväkirjan pitämistä tai korkealentoista uuden luomista - oikealla tunteella ja tekniikalla kuka tahansa voi tehdä kirjoittamisesta itsensä näköisen, toimivan henkisen harjoituksen.

Intuitiivinen kirjoittaminen on meditatiivinen kokemus. Se auttaa purkamaan mielestä menneiden tai meneillään olevien tapahtumien ja tunteiden kuormaa. Sen avulla voi ymmärtää omien kokemusten, ajatusmallien ja tunteiden välisiä yhteyksiä. 

Intuitiivinen kirjottaminen on tapa saada yhteys aitoon itseen: sisimpääsi, joka on saattanut kadota ulkopuolelta tulevien odotusten, automaattiohjauksella elämisen tai omien tunteiden kieltämisen kasvattaman kuoren alle. 

Kun tuo kuori alkaa murtua, sen alta nousee esiin aitoutta ja luovuutta. Sielusi vapautuu eloon, ja unelmista alkaa tulla totta. 

Intuitiivinen kirjoittaminen toimii reittinä korkeampaan minään - ja vieläkin kauemmas, Alkulähteeseen asti."

http://intuitiivinenkirjoittaminen.weebly.com

Uneton yö

Millon mielessä pyörii tuhat ja sata asiaa, suunnitelmia, tulevia ja meneviä, keksittyjä ja olemattomia. Tavoittamattomia. Tuli heti mieleen psykologi, joka tutkimuksissa totesi muun muassa että "sekoitin tunteet ja ajatukset", en erota niitä toisistaan. OIen miettinyt sitäkin. Mitä se tarkoittaa? Jos tunnen tunnetta häpeä (minkä sanoin ensimmäisellä tutkimuskerralla kun psykologi kysyi, että mikä on minusta päällimmäisin tunne ahdistuksessa) niin miten se eroaa ajatuksesta että "nyt hävettää"? Tunne siitä. Elän siis tunteella, tunteiden vallassa. Huomaan. Jos olen vihainen, turhautunut, mustasukkainen, masentunut, ei se ole ajatus vaan, että olenpas nyt mustasukkainen vaan lähden toteuttamaan tunnetta, keksimään vaikka tikusta asiaa ja elämään sitä. Muutun loukatuksi ja petetyksi marttyyriksi ja nuolia sylkevätkin noita-akaksi alta aikayksikön. Siis ilman syytä. Kun keksin olla mustasukkainen jostain mitä puolison elämässä oletan erään lauseen perusteella tapahtuneen vaikka kaksikymmentä vuotta sitten. Milloin ei tiedetty toisistamme mitään. Ei mitenkään kovin rakentavaa toimintaa. Koen itseni uhatuksi. Vaihdetaanko minut. Tarvitsen kannattelijan, peilin itseeni. Yksin  jään vellomaan.

Samalla kun sammakot pomppii suusta ja ohjat on livennyt käsistä ja jäänyt matkaan odotan että toinen sanoisi ettet sanoisi noin. Miksi antaa sanoa. Ei saisi. Eikö hiljentyminen ole passiivista myöntämistä. Hiljeneminen on myöntymisen merkki. Myöntää mitä. Että hullu se on. Siinä se mennee taas tunteiden tasolla. Ei ehdi ajatella. Kaikkein älyttömimpien, ja turhien! Niiden hemmetin syvimpien. Sieltä ne perhana pomppii.

Häpeä on kuulemma (luin jostain) tunteista hankalin. Syvimmälle itsessä oleva vaurio, johon on vaikea sen syvyyden ja tunteen syntymisen vanhuuden takia puuttua tai vaikuttaa. Auttaa, hoitaa, antaa olla, olla ajattelematta. Se kattaa kaiken juuria myöten. Varsinkin kun häpeä värittää kaiken; ei se, että olisin sanonut jotain typerää, konkreettista 

Tai lähtenyt ulos paita väärinpäin puettuna tai muuten kompuroinut. Ei tarvii ulkopuolista syytä kun koko pakka on jo valmiina itsessä, sen kun valitsee. Jonkun ominaisuuden, usein vain ulottuvuuden, itsensä jossain. Pahimpia on paikat missä on paljon ihmisiä. Kuten tänään Ikeassa. Missä vaan. Hävettää, mikä vaan. Tuntuu pahalta kaikki. On väärin, alan ja lopun minne sattuu. Ja häpeän mielessäni. Enkä voi selittää sitä. Haluan vaan pois, selkeämmille vesille missä ei ole sileitä, sieviä, siistejä suoria sirkeitä ihmisiä, sinisiä silmiä ja selviä polkuja. Itse olen usein niin epävarma itsestäni että mieluusti vetäisin säkin päähäni ihmistenilmoilla kulkiessa. Hapero ja epämääräinen ihminen.

Mustasukkaisuus oletuksesta, menettämisen pelosta kun olen hävettävän kelvoton. Omaa tunnetta. En kelpaa. Jostain tietysti opittua, omaksuttua todeksi väärin uskottua. Turvattomuudesta ja hylkäämisen pelosta. Joka nyt ei mitään omaa kuvitelmaa ole vaan ihan totta ja toteutunutta. "Poikkeukseelisen vaikeaa". Ei tässä tilanteessa elämässä, mutta sieltä ne tunteet vaan potkii pintaan ja aktivoituu milloin mistäkin lauseesta, ilmeestä tai eleestä. Vaikka sitten keksitystä.

Tämä on konkretiaa selkeimmillään. Vain hullu voi sen tuntea. Sitä tosi hulluutta. Ettei tiedä minne loppuu ja mistä alkaa. Vaikka kotona olisin aivan järjestyksessä, leviän matkanvarrella itselleni huonon tuntuiseksi ja epämukavaksi. Onko se sitten tunne vai ajatus. Ajatuksella voin puhua itselleni ja sanoa (mitä on joskus neuvottu) että ei muut huomaa, olet ihan kuin muutkin. Ei susta huomaa. Ja ajattelen itselleni niin. Tunne on silti vahvempi. Väsyn sen vastustamiseen. 

Ja nyt en nuku, taaskaan. Väsyttää silmien takana ja pää on iltalääkkeistä hiukan pehmentynyt mutta silti ei nukuta. En tykkää illoista, enkä öistä. Olen niitä aina pelännyt, vaikka usein päivät kuuluvatkin illan ja yön, unen ja levon mahdollisuutta odottaen. Eniten pelkään sitä että päivät loppuvat, silti, ilman että ehtisivät tulla helpommaksi. Aina odotan. Pelkään ajan loppumista. Ajan kulumista liian nopeasti. En voi uskoa ikääni, en sitä, että monestakin asiasta on aikaa helposti parikymmentä vuotta mitkä tuntuvat vasta olleen. Tai melkein kolmekymmentä vuotta siitä kun olin sen ikäinen kuin poikani nyt. Muistan ihan hyvin millainen olin kuusitoistavuotias.

Kahden- kolmenkymmenen vuoden kuluttua olen vanha, melkein vanhus (täytän ensi viikolla 44v) Eikä siinä, tiedän että mitä vain voi tapahtua milloin vain. Tiedän että on melkein ihme pysyä hengissä, ja miten pienestä elämä ja sen loppuminen voi olla kiinni. Ilman että siihen voit vaikuttaa tai saisit siitä jonkun "ennakkovaroituksen". Kaikki voi loppua minä hetkenä hyvänsä. Se on pelottavaa. Olisi surullista luopua kaikesta mitä on, miten ikävä tulisi tätä mitä nyt on. "Jos menettäisimme kaiken mitä meillä nyt on, miten iloisia olisimmekaan saadessamme sen takaisin". Usein päivän loppuminen ja siitä luopuminen tuntuu surulliselta. Ehkä se on toivoa kuitenkin. Päivissä on kuitenkin paljon hyvää tunteiden ja mielettömyyden vallasta huolimatta.

Nukahtamisessa pelottaa ehkä tiedostavan ajattelun ja toiminnan loppuvan. Minne sitä menee, häviää mitä tapahtuu. Jo lapsena pelkäsin äärettömyyttä, ja ruumiista irtautumista. Sekä kaikenlaisia katastrofeja. Imin peukaloa teini-ikäiseksi (ja yli), menin piiloon, makasin sykkyrällä. Pelkäsin nukahtamista. Ja taas valvon. Ihminen muuttuu yllättävän vähän ikinä. Tai minä ainakaan. 

Luin itsestäni kirjoitettuja arvioita, alkusaatteet, lähetteet ja loppulausunnot. Vuonna 1977 ja 2015 on luonnehdinnat olleet yllättävän samanlaisia. Hämmästyttävänkin. Surullisen selvää, mustaa valkoisella. Minä kompuroimassa. Turhaan on hoidettu tai sitten kolmion muotoista palikkaa ei ole saatu mahtumaan neliön muotoisesta aukosta sisään?

Hoidon laadusta ajoituksesta tai määrästä en valita, ymmärsin sen tarpeellisuuden paremmin kuin hyvin tuossa menneitä lukiessa (olen siis 6 vuotiaasta alkaen ollut psykiatrisen hoidon piirissä). En ole katkera että on hoidettu, hoitamatta jättäminen on.

Kello on talviaikaan 02.44, vanhaa, vielä elilistä aikaa melkein neljä! Joonas on nukkunut jo pari tuntia. Itse makaan sängyssä vieressä, pidän valoja. Suunnittelin ennen kirjoittamaan ryhtymistä monenlaisia; jonkin sortin luovuus on nytkin syksyllä -kuten tavallista- herännyt. Suunnittelen keittiön seinälle tauluseinää; sellaista missä on monia erilaisia kehyksiä ja kuvia ja jotenkin sommitella. Yhden kuvan laitoin lasin alle tänään ja nyt katselen korteista, valokuvista ja omista maalauksista/piirustuksista (vaikka kamalia ovat! Vuosi sitten maalasin paljon) miten sommittelisin. Ikeasta saa kehyksiä muutamalla eurolla ja kirppiksiltä voisi löytää kivoja.

Musiikin kuuntelu on toinen ihan huippu nyt! Kirjoitan siitä toisen kerran.

Nyt seuraavana päivänä tuntuu oudolta lukea näitä öisiä mietteitä (sain nukuttua muutaman tunnin). Mutta menköön. Olkoon tämä sitä intuitiivista kirjoittamista. Luin siitä aamulla ja se kuulosti sopivalta minulle. Olkoon tämä nyt sitä. En lue mielelläni vanhoja kirjoituksiani, noloa sekin. Yritän opetella puhumaan itselleni ja itsestäni kauniimmin (luin siitäkin).

Torstai

..päivä kuvina.

Ajattelun tehdä tällaisen kuvakollaasikertomuksen nyt tästä alkaneesta torstaipäivästä. Kun tämä puhelin yhtenään kädessäni on, yritän muistaa kuvata, ja kirjoittaa. Tekemistä tämäkin, enenmän kuin pelkkä nettisivulta sivulle vaeltelu. Silmät on iltaisin kipeät liiasta netin tuijottelusta.

Tänään heräsin jo kello 05.50. Nukahdin vaikeasti ehkä yhden aikaan, herätäkseni kesken unen; tällä kertaa ihan hyvä niin, muistin unen, mikä on jo sinällään ihme, mutta se naurettavan nolo-olo jäi onneksi taakse. Olin unessa esiintymässä jossain ajankohtaisohjelmassa, jossa en saanut sanottua yhtään mitään. Onneksi se oli unta, tositilanteessa en puhu mitään missään. Inhoan omaa ääntäni, eikä ryhmätilanteissa ole sellaista ajatusta päässä minkä sanottua saisin. 

Inhoan myös huonoja (lääke-)unia jotka eivät lepoa kunnolla tuo. En muista koska olisin nukkunut hyvin, tai lääkkeettä.

Ylhäällä kuvat aamukahvista, lääkearsenaalista joista kahdesta ylimmästä tulee pari tablettia aamuin illoin otettua. Sohvalla loikoilua ja tyhjä kalenteri.

Päädyinpä yllättämään itsenikin ja huomasin suihkun jälkeen vetäväni jumppavaatteita päälle (taas, tiistainakin olin, mutta tämän vuoden liikuntaharrastukset -kävelylenkkejä lukuunottamatta, voi laskea kahden käden sormilla )

Vaikka heräisin kuudelta ja tiedän lähteväni johonkin tiettyyn aikaan jollekin menolle, oli välissä kaksi tai viisi tuntia, en osaa tehdä mitään järkevää siinä välissä! Kuljeskelen vaan täällä kotona. Yleensä en saa syötyäkään mitään. Jännittää kaikki. Nyt vähän vähemmän, ei tärise ja hikoa kädet, pistele ja puutuile. Nyt koitan siedättää itseäni (tämän viikon päätös, jonka ehkä kumoan kohta..) ja mennä jonnekin missä on muita ihmisiä, ilman että tarvitsee avata suutaan. 

Emililtä oli jäänyt matikankirjat ja laskin kotiin ja varaudun viemään ne samalla reissulla.

Jumpassa käyty; pilateksessa. Nyt on pehmeämpien lajien aika (pari viikkoa olen käynyt kerran viikossa venyttelyssä), en jaksa enkä tunne mukavaksi mitään raskaampaa riekkumista, aikansa niilläkin, muttei nyt. Kotona teen joskus joogaa levyltä omissa oloissani. Sekin on ihan mukavaa mutta harvoin maltan sen pariin pysähtyä. 

Yllättävän raskaalta tuntui tunti, lihakset todellakin muistutti olemassaolostaan. Tuttu sali ja vanhaa kuntoa ehkä vielä olemassa vähän, niin selvisi tuostakin (olen ollut jo yli 10 vuotta tuon kuntokeskuksen jäsenenä. Uutena harrastuksena tuskin tulisi mentyä/aloitettua)

Päivä on vasta puolessa ja tuntuu että tekemistä on ollut jo kokonaisen päivän verran, tai enemmänkin. Nyt vaaka-asennossa. Toivoisin malttavani lukea, kirjoittaa kirjeitä muttei taas onnistu. Harmittaa. En saa juonesta kiinni tai sitten ei vaan kiinnosta, se lukeminen. Kirjoittaminen taas ei onnistu kun en malta keskittyä. Joka päivä suunnittelen, mutta harvoin onnistuu. Se tuttu vieraudentunne myös vaikuttaa asiaan ja vaatii aina oman ryhtymisensä että tunteen yli pääsen. Heti kirjoittamaan päästyäni tulee asiaa sivukymmeniä huomaamatta ja helposti.

Omia tarinoita on tullut luettua niin paljon ja niitä  pyörittelen. Niistä kirjoitan erikseen. Nyt kun olo on hiukan toimivampi (kuin esimerkiksi viime viikolla kun Joonas tuli päivällä kesken töiden "ruokkimaan" minut. En jaksanut pukea päälleni moneen päivään) kun en ole ihan niin seisahduksissa, pyörii asiat mielessä myös nopeammin. Aika ikävästi. 

Kävin päiväsaunassa. En juuri koskaan käy mutta nyt menin. Makoilin pari tuntia nihkeissä ja kylmissä jumppavaatteissa sängyllä ja sohvalla vaihdellen ja kuuntelin puhetta radiosta. Kylmä ja epämukava oli tuli ja lämpöä tarvitsin. Rentouttavaa oli saunoa yksin, hiljaisuudessa, yksin kotona. 

Kuvissa makaan, eri kohdissa, tuttuja kohtia kotona. Tuttu maisema ikkunasta jonka ohi tulee monenmonta kertaa päivässä kuljetua ja katseltua ihmisiä (mun elämä on oikeasti kuin ihan vanhan -huonosti kulkevan- vanhuuseläkeläisen elämää. Tutkimuksissa -joista pitää myös kirjoittaa enemmän- toimintaterapeutti näin sanoi. Ei ole kuulemma "parhaassa iässä olevan naisen elämää tämä mun elämä". Uskon ettei ole, mutten että olisin parhaassa iässä. Viidettä vuotta jo tätä kotiin erakoitunutta elämää. Itse menemättä minnekkään. Silleen aina tai säännöllisesti. Ikkunasta katselemassa, lehtien lentelyä tänään. 

Iltasella, ruoanlaittamista; tällä kertaa hernekeittoa purkista, tavallista lihalla ja toinen kasvisversio. En jaksa joka päivä laittaa ruokaa (eilen tein ihan itse kasvislasagnea!) ja nyt vain lämmitys. Aina on väärää ruokaa jokatapauksessa. Yhdessä silti (valituksesta huolimatta) syödään aina ja ihan joka päivä, ainakin tämä päivällinen, usein myös iltapala. Arvostan! Poika (16v) kertoi että useat kaverinsa ihmettelevät näitä "ruoka-aikoja", harvassa perheessä kai syödään samaan aikaan ja yhdessä. Ainakin näin kuulemani mukaan.

Jälkiruoaksi Joonas toi jäätelöä (varmaan kun kuuli mitä on ruokana ; )

Nyt vielä illemmalla sohvalla istumista ja telkkarin kuuntelua. Usein haaveilen pitäväni telkkarin kiinni koko illan, tai katsovani vaan yhden ohjelman ja sulkevansa telkkarin. Avaan puhelimen netin, ja kuuntelen telkkaria. Voi Huoh!

Äsken katselin vanhoja valokuvia ja täällä ne on nyt pitkin lattiaa leviteltyinä.

Yllä taas tämän illan kuvatut. 

Tänään on ollut tavallista toimeliaampi päivä, se jumppa ja sauna. Siivota olisi pitänyt, olisin halunnut lukea, kirjeisiin vastaaminenkin on monta kertaa päivässä mielessä. Aika kauan olen ollut hereillä jo, mutten osaa ikinä mennä ajoissa nukkumaan. Eikä väsytä. Olen liian levoton että tuntisin itseni väsyneeksi, lääkkeellä vaan on itsensä nukutettava. Mutta ihan hyvä päivä silti. 

Hiljaiseloahan tämä vaan. Nyt ei itketä ajatus siitä, millä ihmeellä saan huomisen päiväni täytettyä. Suunnitelmissa ei ole mitään, mutta ehkä yllätän itseni huomennakin jollain, kuten tänään harvinaisella liikuntainspiraatiolla.

Hyvää yötä !

Tyhjää täynnä

Litium vie luovuuden, keskittymiskyvyn, oma pää on kuin sahanjauhoilla täytetty tätä nykyä.. : (