maanantai 26. lokakuuta 2015

Uneton yö



Millon mielessä pyörii tuhat ja sata asiaa, suunnitelmia, tulevia ja meneviä, keksittyjä ja olemattomia. Tavoittamattomia. Tuli heti mieleen psykologi, joka tutkimuksissa totesi muun muassa että "sekoitin tunteet ja ajatukset", en erota niitä toisistaan. OIen miettinyt sitäkin. Mitä se tarkoittaa? Jos tunnen tunnetta häpeä (minkä sanoin ensimmäisellä tutkimuskerralla kun psykologi kysyi, että mikä on minusta päällimmäisin tunne ahdistuksessa) niin miten se eroaa ajatuksesta että "nyt hävettää"? Tunne siitä. Elän siis tunteella, tunteiden vallassa. Huomaan. Jos olen vihainen, turhautunut, mustasukkainen, masentunut, ei se ole ajatus vaan, että olenpas nyt mustasukkainen vaan lähden toteuttamaan tunnetta, keksimään vaikka tikusta asiaa ja elämään sitä. Muutun loukatuksi ja petetyksi marttyyriksi ja nuolia sylkevätkin noita-akaksi alta aikayksikön. Siis ilman syytä. Kun keksin olla mustasukkainen jostain mitä puolison elämässä oletan erään lauseen perusteella tapahtuneen vaikka kaksikymmentä vuotta sitten. Milloin ei tiedetty toisistamme mitään. Ei mitenkään kovin rakentavaa toimintaa. Koen itseni uhatuksi. Vaihdetaanko minut. Tarvitsen kannattelijan, peilin itseeni. Yksin  jään vellomaan.

Samalla kun sammakot pomppii suusta ja ohjat on livennyt käsistä ja jäänyt matkaan odotan että toinen sanoisi ettet sanoisi noin. Miksi antaa sanoa. Ei saisi. Eikö hiljentyminen ole passiivista myöntämistä. Hiljeneminen on myöntymisen merkki. Myöntää mitä. Että hullu se on. Siinä se mennee taas tunteiden tasolla. Ei ehdi ajatella. Kaikkein älyttömimpien, ja turhien! Niiden hemmetin syvimpien. Sieltä ne perhana pomppii.

Häpeä on kuulemma (luin jostain) tunteista hankalin. Syvimmälle itsessä oleva vaurio, johon on vaikea sen syvyyden ja tunteen syntymisen vanhuuden takia puuttua tai vaikuttaa. Auttaa, hoitaa, antaa olla, olla ajattelematta. Se kattaa kaiken juuria myöten. Varsinkin kun häpeä värittää kaiken; ei se, että olisin sanonut jotain typerää, konkreettista 
Tai lähtenyt ulos paita väärinpäin puettuna tai muuten kompuroinut. Ei tarvii ulkopuolista syytä kun koko pakka on jo valmiina itsessä, sen kun valitsee. Jonkun ominaisuuden, usein vain ulottuvuuden, itsensä jossain. Pahimpia on paikat missä on paljon ihmisiä. Kuten tänään Ikeassa. Missä vaan. Hävettää, mikä vaan. Tuntuu pahalta kaikki. On väärin, alan ja lopun minne sattuu. Ja häpeän mielessäni. Enkä voi selittää sitä. Haluan vaan pois, selkeämmille vesille missä ei ole sileitä, sieviä, siistejä suoria sirkeitä ihmisiä, sinisiä silmiä ja selviä polkuja. Itse olen usein niin epävarma itsestäni että mieluusti vetäisin säkin päähäni ihmistenilmoilla kulkiessa. Hapero ja epämääräinen ihminen.

Mustasukkaisuus oletuksesta, menettämisen pelosta kun olen hävettävän kelvoton. Omaa tunnetta. En kelpaa. Jostain tietysti opittua, omaksuttua todeksi väärin uskottua. Turvattomuudesta ja hylkäämisen pelosta. Joka nyt ei mitään omaa kuvitelmaa ole vaan ihan totta ja toteutunutta. "Poikkeukseelisen vaikeaa". Ei tässä tilanteessa elämässä, mutta sieltä ne tunteet vaan potkii pintaan ja aktivoituu milloin mistäkin lauseesta, ilmeestä tai eleestä. Vaikka sitten keksitystä.

Tämä on konkretiaa selkeimmillään. Vain hullu voi sen tuntea. Sitä tosi hulluutta. Ettei tiedä minne loppuu ja mistä alkaa. Vaikka kotona olisin aivan järjestyksessä, leviän matkanvarrella itselleni huonon tuntuiseksi ja epämukavaksi. Onko se sitten tunne vai ajatus. Ajatuksella voin puhua itselleni ja sanoa (mitä on joskus neuvottu) että ei muut huomaa, olet ihan kuin muutkin. Ei susta huomaa. Ja ajattelen itselleni niin. Tunne on silti vahvempi. Väsyn sen vastustamiseen. 

Ja nyt en nuku, taaskaan. Väsyttää silmien takana ja pää on iltalääkkeistä hiukan pehmentynyt mutta silti ei nukuta. En tykkää illoista, enkä öistä. Olen niitä aina pelännyt, vaikka usein päivät kuuluvatkin illan ja yön, unen ja levon mahdollisuutta odottaen. Eniten pelkään sitä että päivät loppuvat, silti, ilman että ehtisivät tulla helpommaksi. Aina odotan. Pelkään ajan loppumista. Ajan kulumista liian nopeasti. En voi uskoa ikääni, en sitä, että monestakin asiasta on aikaa helposti parikymmentä vuotta mitkä tuntuvat vasta olleen. Tai melkein kolmekymmentä vuotta siitä kun olin sen ikäinen kuin poikani nyt. Muistan ihan hyvin millainen olin kuusitoistavuotias.

Kahden- kolmenkymmenen vuoden kuluttua olen vanha, melkein vanhus (täytän ensi viikolla 44v) Eikä siinä, tiedän että mitä vain voi tapahtua milloin vain. Tiedän että on melkein ihme pysyä hengissä, ja miten pienestä elämä ja sen loppuminen voi olla kiinni. Ilman että siihen voit vaikuttaa tai saisit siitä jonkun "ennakkovaroituksen". Kaikki voi loppua minä hetkenä hyvänsä. Se on pelottavaa. Olisi surullista luopua kaikesta mitä on, miten ikävä tulisi tätä mitä nyt on. "Jos menettäisimme kaiken mitä meillä nyt on, miten iloisia olisimmekaan saadessamme sen takaisin". Usein päivän loppuminen ja siitä luopuminen tuntuu surulliselta. Ehkä se on toivoa kuitenkin. Päivissä on kuitenkin paljon hyvää tunteiden ja mielettömyyden vallasta huolimatta.

Nukahtamisessa pelottaa ehkä tiedostavan ajattelun ja toiminnan loppuvan. Minne sitä menee, häviää mitä tapahtuu. Jo lapsena pelkäsin äärettömyyttä, ja ruumiista irtautumista. Sekä kaikenlaisia katastrofeja. Imin peukaloa teini-ikäiseksi (ja yli), menin piiloon, makasin sykkyrällä. Pelkäsin nukahtamista. Ja taas valvon. Ihminen muuttuu yllättävän vähän ikinä. Tai minä ainakaan. 

Luin itsestäni kirjoitettuja arvioita, alkusaatteet, lähetteet ja loppulausunnot. Vuonna 1977 ja 2015 on luonnehdinnat olleet yllättävän samanlaisia. Hämmästyttävänkin. Surullisen selvää, mustaa valkoisella. Minä kompuroimassa. Turhaan on hoidettu tai sitten kolmion muotoista palikkaa ei ole saatu mahtumaan neliön muotoisesta aukosta sisään?

Hoidon laadusta ajoituksesta tai määrästä en valita, ymmärsin sen tarpeellisuuden paremmin kuin hyvin tuossa menneitä lukiessa (olen siis 6 vuotiaasta alkaen ollut psykiatrisen hoidon piirissä). En ole katkera että on hoidettu, hoitamatta jättäminen on.

Kello on talviaikaan 02.44, vanhaa, vielä elilistä aikaa melkein neljä! Joonas on nukkunut jo pari tuntia. Itse makaan sängyssä vieressä, pidän valoja. Suunnittelin ennen kirjoittamaan ryhtymistä monenlaisia; jonkin sortin luovuus on nytkin syksyllä -kuten tavallista- herännyt. Suunnittelen keittiön seinälle tauluseinää; sellaista missä on monia erilaisia kehyksiä ja kuvia ja jotenkin sommitella. Yhden kuvan laitoin lasin alle tänään ja nyt katselen korteista, valokuvista ja omista maalauksista/piirustuksista (vaikka kamalia ovat! Vuosi sitten maalasin paljon) miten sommittelisin. Ikeasta saa kehyksiä muutamalla eurolla ja kirppiksiltä voisi löytää kivoja.

Musiikin kuuntelu on toinen ihan huippu nyt! Kirjoitan siitä toisen kerran.

Nyt seuraavana päivänä tuntuu oudolta lukea näitä öisiä mietteitä (sain nukuttua muutaman tunnin). Mutta menköön. Olkoon tämä sitä intuitiivista kirjoittamista. Luin siitä aamulla ja se kuulosti sopivalta minulle. Olkoon tämä nyt sitä. En lue mielelläni vanhoja kirjoituksiani, noloa sekin. Yritän opetella puhumaan itselleni ja itsestäni kauniimmin (luin siitäkin).



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti