perjantai 28. joulukuuta 2012

Sitä samaa

En ole nyt jaksanut tänne kirjoitella vähän yli viikkoon, vai mitä tässä nyt on mennyt, kahdeksan päivää. Olot on ihan sitä samaa mitä aina ennenkin.. Yhtä epätasaista tai välillä tasaista ja sitten taas masentuneempaa. Välillä tuntuu, ettei niitä tuntojaan jaksa aina niin miettiä. Liika miettiminen ja omien ajatusten ja tunteiden ja tuntemusten analysointi ja puntaroiminenkin käy rasittavaksi. Vähän niin kuin sairaus veisi kaiken huomion ja ohjailisi päivän kulkua ihan oman mielensä mukaan. Yritän olla kiinnittämättä mihinkään yksittäiseen oloon liikaa huomiota, ja sillä se kaikkein pahin olo yleensä menee pois. Ei tietenkään aina.. Mutten halua jäädä kaikkien tunteiden ja huonojen olojen alle ja niitä ruotia kaiken aikaa.

Enimmäkseen kuitenkin masentaa, elämä tuntuu turhalta ja raskaalta. Ei mitään parempaa luvassa, tätä samaa. Puristaa ja ahdistaa ja kaikki on vaikeaa. Ärsyttää ja väsyttää. Eipä siinä sinänsä mitään uutta. Olen tottunut. Aina olen kuitenkin ollut aika samanlainen, enkä silleen osaa sanoa tarkkaa aikaa tai hetkeä, milloin "sairastuin".. Ehkä olen tottunut olemaan tällainen? Niin miksikä se mistään muuttuisi. Ei sillä ainakaan, että jatkuvasti ja loputtomasti valittaisin olojani ja jokaista itkua, suuttumusta, ärtymystä, vihan, turhautuneisuuden tai surun tunnetta.

Tällä hetkellä tunnen vaan valtavaa suklaaähkyä joulunajan mässäilyistä.Syötyä on tullut ja paljon. Suklaata on varsinkin tullut syötyä niin paljon, etten enää pysy laskuissa. Useampia sulkaakonvehtirasioita kuitenkin. Välillä jotain suolaista -joluleipä on tänä vuonna maistunut erityisen hyvin, niin ja sipsit ja olut. Ja se suklaa. Vaa'alla en ole käynyt viikkoon, enkä menekään. Harvoin on kaikki maistunut näin hyvin ja näin paljon.. Toivottavasti tämä olo ei jää päälle:) Mutten siitäkään nyt jaksa olla mitenkään erityisen huolestunut. Tuskin mässyhimo johtuu lääkkeestä, sairaudesta, masennuksesta, tylsyydestä.. vaan ihan joulusta. Ihan kiva joulu muuten oli kaikin puolin. Ei siinäkään mitään:)

Onneksi kohta vaihtuu vuosi ja pääsee taas enemmän normaalielämän ja arjen (mitä se sitten onkaan?) pariin. Toivon ainakin kevyempää oloa.

torstai 20. joulukuuta 2012

Vähän huonompaa joulumieltä

Eilisilta oli ihan kamala. Päivälläkin jo ahdisti ja iltaa kohden se meni oikeastaan vaan huonommaksi. Aamuinen ahdistus on taas palannut, vähän eri muodossa kuin aikaisemmin, mutta palannut se on kuitenkin. Samanlaista fyysisesti pahaa ja kiristävää oloa ei enää ole, niin kuin aikaisemmin. Mutta jotenkin, en jaksa tätä kotona yksin olemista. Seinät kaatuu päälle ja tuntuu, kuin olisi melkein vankina täällä kotonaan. Ei mikään estäisi mua tekemästä jotain, mutten vaan jaksa tehdä muuta, kuin ne tutuksi tulleet; siivoaminen, kaupassa ja salilla käyminen. Onneksi sentään ne. Mutta tunnen itseni niin yksinäiseksi ja turhaksi. Se oikein korostuu, kun J. lähtee aina aamusin niin iloisena töihin, sillä on kiva, mielenkiintoinen työ ja kokee olevansa, ja onkin, siinä hyvä. Kuuluu johonkin. Odottaa ylennystä, on pomon suosisossa ja tosi hyvän työntekijän maineessa ja asemssa. On haasteellisia tehtäviä, ulkomaanmatkoja, kuuluu joukkoon, viihtyy työkavereiden kanssa ja käy niiden kanssa työajan ulkopuolellakin ulkona ja harrastamassa.Maanantai-iltana kun E. oli lähtenyt reissun, istui J. pari kolme tuntia koneella, valmistelemsaa jotain palaveria minkä piti Virossa.  Toisin kuin minä, en ole ikinä kuulunut mihinkkän. Vaikka olisi jossain porukassa, yheisössä, ryhmässä, työpaikassa, opiskelemassa, koulussa, en kuulu sinne Olen ulkopuolinen, enkä vaan jaksa kulua joukkoon. Olla osallinen. Enkä enää haluakaan. Muut ihmiset vaan inhottavat, enkä halua muuttua. Ei mulla ole mitään puhuttavaa, enkä jaksa kuunnella muita.

Eilen käytiin päivällä syömässä, tässä lähellä. Tuli aika kaukaa autolla tänne puolenpäivän aikaan keksen päivän ja käytiin yhdessä lounaalla. Tehdään ehkä kerran viikossa niin ja ihan kiva juttu se onkin. Välillä kyllä tuntuu, että se on sellaista "sairasapua", ettei oikeasti sitä haluaisi, mutta ajattelee, että valitan ehkä vähän vähemmän, jos pääsen välillä jonnekin. Kun en muten pahemmin missään käy. Eilen valitin koko syömässäoloajan. Kaikki tuntui niin turhalta. Olen niin köyhä, ruma ja surkea, ei mulla ole oikeastaan mitään. Ei mitään tekemistä, eikä mitään virkaa ja koko elämä tuntuu ihan turhalta, sellaseltä mustalta aukolta vaan (kohta se ehkä sitä onkin, jos ennustettu maailmanloppu huomenna tulee, (21.12.12.).Tulevaisuuskin tuntuu ahdistavalta, mulla ei ole uskoa parempaan, uskon että koko loppu elämä menee näissä samoissa merkeissä. Tuskin kuntoudun tästä yhtään mihinkään parempaan. En vaan jaksa ajatellakaan, kaikki tuntuu liian vaikealta, tai epämielekkäältä, eikä mitään sellasia ajatuksia enää tulekaan, mitkä voisivat oloa viedä eteenpäin tai tuoda jotain rakentavaa muutosta tähän hiljalleen kutistuvaan ja näivettyvään elämään. Koen olevani kahden seinän välissä, jossa pystyn liikkumaan vaan sivusuunnassa ja kireässä ahtaassa raamissa. Illalla tavallaan näinkin itseni sellaisessa räpiköimässä.

Illalla nosui isompikin raivo. Istuttiin sohvallavaan ihan hiljaa J.n kanssa. Katsottiin vähän telkkaria, oltiin koneella vuorotellen, ja sitten kun ei enää jaksettu tuijottaa ruutua, laskeutui kamala hiljaisuus. Kummallakaan ei ollut mitään sanottavaa toiselle. Kysyin, mitä tehtäis, kun nyt kerrankin ollaan kahdestaan, ei olla varmaan ikinä oltu näin paljon kotona keskenämme. E. on yleensä aina kotona, ja illat ja viikonloput menee sen kanssa tehdessä ja päivää kuljettaessa. Silloin pitää olla, tai yrittää ainakin parhaansa mukaan, olla tavallinen, reipas, tekevä ja kuunteleva, läsnäoleva, aktiivinen, pitää päivärytmeistä kiinni ja tehdä koko ajan jotain, siivota, pestä pyykkejä, kysellä läskyjä laittaa ruokaa, iltapalaa, huolehtia nukkumaamenot ja kuunnella, aina vaan. Nyt olen pitänyt lomaa kaikesta tuosta, en ole niin ruokaakaan laittanut, on syöty leipää tai sitten ollaan käyty ulkona syömässä. Meillä vaan ei ole mitään puhuttavaa näköjään, ja se jotenkin järkyttää mua suuresti. Miten me voidaan pysyä yhdessä loppu elämä (tai edes kovin pitkään enää) jos yhdessä olo on vaan hiljaa istumista ja mököttämistä. Mä valitan turhaa oloani ja ahdistusta, toivottomuutta ja katkeruuttani, ja J. on hiljaa ja miettii varmasti jotain ihan muuta. Voisin ihan hyvin olla olemattakin. Mitä tällaisella elämällä tekee. Lapset on tietenkin tärkeitä, mutta jos mun tehtävä elämässä on välipalan laittaminen, niin mikä mä olen. En mikään. Kodinkone?

Menin sitten kymmenen jälkeen sänkyyn. Yritin keskittyä lukemiseen, muttei se oikein onnistunut, unohdin mitä luin, eikä kirja oikein ottanut mukaansa, tuntui aika väkisin päkertämiseltä. Puoli yhdentoista aikaan aloin yrittää nukkumista, puoli tuntia siinä yritin saada unen päästä kiinni, mutta mulla oli niin paha mieli ja viha kuohui pinnan alla, niin ei rentoutumisesta tulut kyllä yhtään mitään. Mua myös ärsytti se, ettei J. tullut mun perään ja yrittänyt saada iltaa vielä pelastetuksi paremmaksi. Miksi mun pitäisi olla aina se, joka tekee ja vetää tätä kotielämää.. Yrittää olla puhelias, hyväntuulinen, hauska (E.n olessa kotona yritän olla sellainen, en halua olla märkä rätti, maata sängyssä ja raivota, kun E.on  kotona. Välillä kyllä niinkin tapahtuu..). Enpä saanut unta. Kävin ottamassa lääkettä (aikasemmin olin uhkaillut että otan kaiken, kaapista löytyy niin paljon pillereitä (pari purkkia Oxepamia, purkki Tenoxia, Seroquelia -jota en ole ikinä käyttänyt-, Litoa, Ataraxia, Lamictalia.. Että pääsisi tästä kaikesta. pari kourallista vaan, niin pääsisi pois), raivosin vähän, en vaan pystynyt olemaan hiljaa ja huusin kaikkenlaista, haukuin J.tä, sanoin mm että "säälin itseäni, kun joudun olemaan niin säälittävän tyypin kanssa".. Vähitellen pieni rauhoittumisen raukeus alkoi ja olo muttui säyseämmäksi. Lämpimäksi, hiljaiseksi, raukeaksi, puudutetuksi. Kamalaa jos tuollainen kova raivo ja vihan kupliminen sisällä ei joku kerta loppuisikaan.. Itkin omaa surkeuttani ja turhuuttani ja vähitellen nukahdin. Toivoin että nukkuisin mahdollisimman kauan, ja aika kauan sain onneksi nukuttuakin, melkein yhdeksän tuntia. Olisi vähän vähemmän seuraavaa päivää elettävänä.

Nyt lähden kyllä imuroimaan. Täällä on ihan kamalan pölyistä. Illalla menen Body Pump- tunnille. Paino on onneksi pysynt alhaisissa lukeimissa, eikä mitään pöhöjä ole päässyt syntymään (painoin tänäaamuna 61,8kg).



tiistai 18. joulukuuta 2012

Tonttu-toimelias

Tänään on ollut taas aika hyvä päivä. Olen tehnyt monenlaista ja tuntuu virtaa riittävän. Patterit on päällä ja menen kuin durasell-pupu. Mutta ihan positiivisilla ja rakentavilla kierroksilla, ei mitän ylikierrosta tai älytöntä hosumista tai epämääräisiä haluja ja mihinkään suuntautumatonta levottomuuttta. Äsken kävin viemässä kaksi joulupakettia postilaatikkoon, yhden joulukortin vielä ja yhden kirjeen (kirjoitin neljä sivua A4, molemmin puolin:). Aamulla vein kolme pakettia postiin ja yhden kirjeen postitin siinä samalla, minkä illan ratoksi eilen kirjoitin (8 A4, vaan toiselle puolelle). Innostuin ilahduttamaan kirjekavereita ja -ystäviä ihan tosissani. Vähän mietin jo, että meninkö niissä vään liiallisuuksiin, mutta ei kai muistamisessa mitään väärää ole. Ostin suklaalevyjä, pari pientä suklaarasiaa, kirjepaperisetin, heijastimen ja jotain pieniä joulukoristeita. Siis yksi pieni juttu kaikille, ei kaikkea kaikille. Pakkasin lahjat nätteihin paketteihin, lahjapaperiin, rusettiin ja kirjoitin pienet joulukortit mukaan, vaikka olin jo aikaisemminkin kortit lähettänyt. Innostuin vähän ostelemaan muutakin koristetta kotiin ja kirjeenkirjoittelu juttuja, kaikkea kivaa pientä. Tilillä en kuitenkaan viitsinyt käydä, rahaa noihinkin meni ihan riittävästi, mutta on siellä vielä jotain. Ainakin ruuassa pysytään.

Eilen iltapäivällä saatettiin E. tosiaan lentokentälle puoli viideksi. M. ja K. tulivat vähän myöhässä, taksi oli jumitttanut keskustassa, eikä liikenne oikein ollut sujunut. On se jännä, miten talvi ja lumi aina onnistuu yllättämään joka vuosi uudelleen, aivan kuin lumi tulisi ensimmäisen kerran ikinä Suomessa. Mua itketti aika paljon kun oltiin lähdössä kotoa, kentällä osasin sentään olla aikuisena enkä saanut mitään itku-draama-kohtausta. Onneksi. E. sanoikin, ettei lähde minnekään, jos alan itkemään. Pilaisin se matkamielen. Onneksi pysyin tavallisena, tai siis reippaana ainakin : ) Esittäydyttiin K.lle (oli tosi laiha ja pitkä, punahiuksinen, meikitön, vähän kalpean ja masentuneen tai poissaolevan näköinen, ehkä lääkkeissä -sairastaa myös kaksisuuntaista -toisin kuin minä..?) ja toivoteltiin hyvät matkat, aika äkkiä lähdettiin siitä pois, eikä jääty sen enempää päivittelemään siihen. Parempi niin.

Ajeltiin saatto-operaation jälkeen J. työpaikalle, haki sieltä työkoneen (joutui tekemään illalla vähän työjuttuja kotona, lähti tänään palaverinpitomatkalle Tallinaan, tulee onneksi illaksi jo takaisin) ja vei kahvia, pitää huolta kahvituksista kaiken muun lisäksi.. Ajeltiin vielä takaisin Helsinki-Vantaalle, ehdittiin näköalatasanteelle just ennen kuin E.n lentokone, Turkish Airlines (Euroopan vaarallisin lentoyhtiö), lähti. Paljon ei pimeällä näkynyt, mutta vähän lentokoneen valoja. En ollut ollenkaan varma missä koneessa menivät (kun ei niistä saanut selvää pimeässä..), mutta yhden koneen noustessa ajattelin, että "jos en nyt ajattele, että on tuossa koneessa, niin on siinä". Ja oikea lento se olikin. Katsottiin se J. puhelimen netistä. Hyvä minä.

Illalla oli aika haikeaa kotona. Ennen kotiin tuloa käytiin ostamassa ne pari lahjaa ja ruokakaupassa. Niin ja käytiin Picnicissä syömässä täytetyt patongit. Nam. Katseliin vähän telkkaria ja kytättiin netisttä Istanbulin lentoliikennettä. Illalla kun E. oli perillä, viestiteltiin vielä Facebookin välityksellä. Kaikki oli onneksi mennyt hyvin. Mä aina jännitän, jos joku läheinen ja rakas on matkalla, mietin mitä kaikkea voisi sattua, ja voisihan sitä tapahtuakin vaikka mitä. Yleensä ei kyllä onneksi tapahdu. Oma lentopelko siirtyy muihinkin, jännitän muiden puolesta. Kamalampaahan se olisi, jos E.lle, H.lle tai J.lle sattusi jotain. Jos itselle sattusi, eipä sitä voisi jälkeenpäin murehtiakaan. Nyt tuntuu hyvältä ja turvalliselta.

Tunti sitten E soitteli. Olin jo muutaman kerran aamupäivästä alkaen soitellut ja ajattelin jo, että nukkuvat, kun vielä kahdelta iltapäivällä ei puhelimeen vastattu. Onneksi olin väärässä. Olivat jo kymmeneltä heränneet ja ehtineet nyt käymään jo monessa paikassa, isossa moskeijassa, jossain 600 vuotta vanhassa ostoskeskuksessa ja jossain linnoituksessa, joka on vajonnut osittain veden alle. Lämminkin Istanbulissa kuulemma on, niin kuin kylmä kesäpäivä täällä Suomessa. Ruokakin on kuulemma hyvää, illalla olivat syöneet jossain, missä oli ainakin kymmentä eri laatua saatavilla. Tuli nälkä.
Itse olen syönyt tänään vaan kaksi ruisleipää tonnikalalla, kasviksia ja pari suklaakonvehtia. Ja join pari lasia (vähäsokerista) glögiä (terästämätöntä näin päivällä) mantelilastuilla. Olipa hyvää. Suunnittelen illalle salille menoa, tällä viikolla olen käynyt vasta kerran.. Kurkku on vähän kipeä, ikävän karhean tuntuinen. Järkevämpää voisi olla olla menemättä. Mutta katsotaan nyt, kuinka käy. Lähden tästä lukemaan "Hengityskeinu"-kirjaa (hienoa kieltä!), toivottavasti en nukahda.
Ai niin, yöllä nukuin hyvin.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Hyvä aamu

Ihanaa, mä nukuin yli kahdeksan tunnin yöunet Menin jo puolenyön aikaan sänkyyn lukemaan. Yritin taas nukkua ilman lääkettä, muttei onnistunut, vaikka olinkin aika väsynyt. En ollut illalla ollenkaan koneella ja se selvästi teki rentoutuneemman olon, salilla käyminenkin varmaan vaikutti ja se, että söin eilen aika paljon terveellisemmin kuin vähään aikaan (aamupaino olikin kilon vähemmän kuin eilen, 62,8 kg. Jes). Luin sänkyyn mennessä kirjaa, aloitin nyt tuon uuden "Hengityskeinu" kun sain edellisen kirjan luettua. Valtavan mielenkiintoisen ja hienon tuntuinen kirja tuo, mutten jaksanut lukea kuin pari sivua, ennen kuin silmät alkoivat painua kiinni. Mutten siten kuitenkaan nukahtanut. Sillä pienellä Oxepamin murusella sitten nukahdin ja nukuin heräämättä puoli yhdeksään asti. Kahdeksan tuntia! Pihalla pörräsi lumiaura ahkerasti, ja sen pärinään heräsin. Oli niin pimeää (kuinkas muutenkaan), että olin huolissani, että olenkin herännyt ihan liian aikaisiin, mutta enpä ollut. Hyvä näin. Heti on rauhallisempi ja levollisempi olo. Ei mitään hätää eikä hoppua.

E. lähtee tänään Turkkiin, puoli neljältä pitää olla lentokentällä, kone Istanbuliin lähtee puoli seitsemältä (ei kun puoli viideltä pitää sitten olla kentällä, kaksi tuntia ennen?). Mulla on haikea olo jo valmiiksi. Tulee varmasti ihan hirvä ikävä ja haikeus. Varsinkin kun joulu on niin lähellä. Kaikilla on joulupuuhat käynnissä vilkkaimmillaan ja kaikki Facebook päivityksetkin liittyy joulun järjstelyyn lasten kanssa, tai ehkä huomaan vaan ne. Onhan sitä muutakin. Lapsettomia jouluja, yksinäisiä jouluja.. Mutta näin nyt tänä vuonna. Neljätoista lapsijoulua on ollutkin, yksi erilainenkin tässä nyt menee. Joulupäivänä E. tulee jo takaisin ja ehditään vielä joulutunnelmaan päästä. Aika vaatimattomasti kyllä tänä vuonna. Mulla ei ole juuri varaa lahjoja ostella, omille lapsille jotain pientä ja siskon tytölle jotain. Ei muuta. Kotiakaan ei nyt laiteta, vähän on kyllä ikävä joulukuusta, -valoja ja -kukkia. Yleensä olen tehnyt aika paljon jouluvalmisteluja ja halunnut laittaa kodin nätiksi. Nyt on aika harmaata, eikä oikein tunnu joululta.

Mutta nyt mä olen silti ihan hyvällä mielellä ja olo on paljon rauhallisempi. Ajattelin,että tänään illalla voisi käydä iltakävelyllä, sitten nukuttaisi varmaan vielä paremmin. En tosin ole varma, pääseekö tuolla kävelemään. Lunta on tullut niin hirveästi taas, eikä jalankulkijoita ehditä pahemmin huomioida, kun kadut pitää pitää autoille auki. Hankala mennä myöriä tuolla hangessa. Ehkä käyn illalla jumpassa. Siellä pääsee vaivattomammin liikkumaan.

Mutta nyt puuron keittoon, aamulääkkeet kävin jo ottamassa. Ja käyn herättämässä E.n. Pyykitkin pitää hakea ja pakata viimeiset jutut. Onneksi jaksaa.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

14.-16.12-12

Viikonloppu on taas mennyt ihan hirveän nopeasti ja aika levottomissa tunnelmissa. Nyt on sunnuntai-ilta ja tuntuu lähinnä tylsältä. Päivä on ollut aika pitkä, hitaasti ja tylsästi lampsiva. Niin pimeää, että koko ajan tuntuu että päivä olisi jo ohi ja voisi mennä nukkumaan. Herättiin vasta yhdentoista aikoihin. Mulle tulee aina ihan hirveä olo siitä, kun nukun pitkään.. Ihan kun täällä meillä asuisi kolme teiniä. E. oli jo herännyt kun menin katsomaan sitä herättyäni, istui hämärässä huoneessan tietokoneella, kuulokkeet korvilla ja verhot ikkunan eteen vedettyinä. Tuli surullinen olo. Paha mieli ja syyllinen olo, mitä yritän sitten koko päivän hyvitellä. Laitan aina aamuksi kellon soimaan ajoissa, mutten osaa siihen herätä. Valvoin viime yönä melkein neljään asti. En vaan saanut unta, koko illan olin tosi levoton. Tuntui tylsältä, pompututti, sydän hakkasi kovempaa ja olisi tehnyt mieli kaikenlaista. Roikuin netissä, keskustelupalstoilla, jotain säpinää etsimässä. Tosi tylsää oli sielläkin. Typerää. Mä jään aina ulkopuolelle, mun kanssa ei haluta jutella, oon ihan tyhmä ja epätoivottu. Miksei mua kaivata. Väärät jutut ja väärä olo. Niin kuin aina joka paikassa. Mutta ei se niin ongelma ole. En nyt sinne kuulumista kaipaakaan. Levottomuutta yritin hillitä ja suunnata energiaa jonnekin muualle. Kokoajan tekee vaan mieli, jotain.

Lauantaina päivällä käytiin ostoksilla Itäkeskuksessa (kengännauhat E.n kenkiin, nettiin joku piuha että siitä voi ohjata musiikin kaiuttimiin, eikä kai muuta), nähtiin siellä sattumalta sisko miehensä ja tyttönsä kanssa. Aika jännä juttu, että nähtiin siellä sattumalta, ihmisiä oli hirveesti liikkeellä, ihan kamala tungos, muttei se haitannut. En edes hermostunut. Hauskaa, että satuttiin just samaan aikaan samaan paikkaan kaikkien niiden ihmisten joukossa. Sovittiin treffit myöhemmäksi Ravintolamaailmaan ja mentiin yhdessä kiinalaiseen syömään. Olikin tosi nälkä. Ruoka maistui tosi hyvin, nyt tuntuu olevan ruokahaluakin enemmän kuin ennen (ja se muuten näkyy vaa´assa ja vaatteissakin..), ja syön nopeammin. Oli ihan kivaa ja olin hyvällä tuulella. Toisaalta, heti kun muut puhuvat työasioista, mulle tulee ulkopuolinen, väsynyt olo, en keksi mitään sanottavaa. Jään syrjään, niin kuin en olisi paikallakaan. Miksi ihmiset aina haluaa puhua työasioista, vapaallaakin. Voisi kai sitä muutakin ajatella ja muustakin puhua. Aika tylsää, mutta työasioiden miettiminen ja työssä oleminen ja sen jaksaminen tuntuu vievän ihmisiltä (jotka töissä jaksavat käydä) kaiken ajan ja ajatukset. Kun yleensä niistä kuitenkin valitetaan. Ei käy kateeksi. Mulle työasioiden miettiminen on niin kaukainen asia, en osaa ajatella niitä ollenkaan. En vaan halua. Kivaa oli kuitenkin enimmäkseen ja ruoka oli hyvää.

Illalla pörräsin kotona levottomien olojen ja ajatusten keskellä ja roikuin netissä. Tänään päätin etten käy koneella (en ainakaan FB.ssä) kuin kaksi kertaa korkeintaan. Eilen olin koneella oikeastaan koko illan, välillä kiinni ja sitten taas auki, jos jotain jännää olisikin tapahtunut. Eipä ollut. Levottomana keskittymiskyky katoaa kokonaan ja seinät tuntuu kaatuvan päälle, jotain pitäisi tehdä, jonnekin mennä, jotain jännää tapahtua ja säpinää löytyä. Söin suklaata ja myöhemmin innostuin tekemään J.n kanssa valkosipulileipiä (ranskanleipää uitettuna valkosipuli&öljy-seoksessa, paljon homejuustoa ja juustoraastetta ja uuniin). Tosi rasvaisia niistä tuli ja olivat vähän liian kauan uunissa, mutta ihan hyviä olivat. Lisäksi söin ranskanleipää ihan "raakana", ja join valkoviiniä. Aika ähkyinen ja rasvainen olo tuli, mutta tuntui kivalta syödä. Ja juoda. En ole pitkään aikaan halunnut juoda, ei vaan ole tehnyt mieli yhtään (ja olen ehkä ajatellut ettei se ole sopivaa mun dieetin kannalta..), mutta nyt tekee mieli. Pari kolme lasillista viiniä ja pari olutta saunan yhteydessä. Ihan tavallista, mutta uutta mulle. Olen parantunut masennuksesta ja haluttomudesta, nyt tekee sitten mieli kaikkea.. Toivottavasti halut ja mieliteot pysyisi kuitenkin hallinnassa. Vetoa on välillä siitä pois. Kaikin puolin.

Enkä yöllä saanut nukuttua. Katsottiin saunan jälkeen ennen nukkumaanmenoa elokuva, oli tylsä enkä pysynyt ollenkaan kärryillä. Kiinnitin huomiota vaan komeaan miesnäyttelijään ja sitä kommentoin J.lle yhtenään.. Muuten en tajunnut oikeastaan mitään elokuvasta, tuntui ihan typerältä, enkä päässyt tarinan sisälle. Yritin taas nukkua ilman mitään lääkkeitä, en halua käyttää Tenoxia (yhtenä yönä otin sitä, muttei se väsyttänyt mua ollenkaan, melkein päinvastoin. Lisäksi sain siitä outoja valveunia..) eikä Oxepam enää tunnu pahemmin auttavan. Taitaa tehdä lähinnä lumelääkkeen virkaa. Parempi sekin tietysti kuin ei mitään. Mutta mitä sitten, kun sekään ei enää auta? Mietin aina asioita eteenpäin ja pelkään, mitä sitten kun ne ei enää auta, lääkkeitä lisää, ja mitä lääkeitä ja hirveä kierre, sitten lihon ja kaikki menee pieleen. Aina vaan lisää pillereitä. Tunnin verran yritin saada unta, pyörin, yritin rentoutua ja jännitin. Mulla oli kamalan kuuma, ikkuna oli auki ja nukuin ilman yöpukua ja peittoa, ihan pimeässä ja hiljaisuudessa korvatulpissa (J. oli taas ajettu sohvalle, kuorsaaminen kuului sieltä asti, patterit humisivat ja ulkoa kuului suhinoita, tuulen vihellystä, ilman korvatulppia en pärjää). Silti olin ihan tuskaisen kuumissani ja olo tuntui kireältä, levottomalta, puristavalta. Kuin sisällä rinnan alla olisi vyö kireällä, mikä ei anna rentoutua. Kamala kiristys ja mahdottomuus rentoutua. Nousin välillä syömään leipää ja herätin J.n., valitin kun ei yhtään tue eikä auta mua. Miten voisikaan. Nukkuu vaan, enkä mä osaa. Haluaisin että auttaisi. Otin lopulta sen yhden pienen pillerin, Oxepam 15 mg (ei paljon mitään, hirveä meteli taas turhasta) ja onnistuin rentoutumaan sen verran, että nukahdin joskus neljältä. En edes muista, milloin olisin nukkunut kunnolla. Miksi mä en osaa nukkua enää?

Tämä päivä on mennyt aika sumuisesti. Päivällä käytiin kaupassa ja kävin samalla reissulla salilla treenailemassa taas. Painoa pitää saada taas laskusuuntaan (aamulla paino oli huimat 63.9kg -pari viikoa sitten se oli kaksi kiloa vähemmän..), enemmän treeniä ja vähemmän ruokaa. Aamulla söin ananasta ja päivällä loimulohta, parsakaalia ja salaattia, salilla proteiinipirtelön. Nyt kurnii maha, mutta parempi niin. Ehkä vaaka näyttää huomenna pienempiä lukemia. Luin "Hullu vapaana" kirjan loppuun nyt illalla. Olen iloinen, että pystyn keskittymään lukemiseen. Meinasin kyllä nukahtaa, silmät alkoivat lurpsumaan, mutta vaihdoin paikkaa, sängystä sohvalle, enkä onneksi nukahtanut. J- lähti pelaamaan, sitä ennen taas nukkui. Aina se nukkuu.

E. lähtee huomenna Turkkiin, isänsä kanssa. Päivään on mahtunut paljon pakkaamista, pyykinpesua, silittämstä, kaupasta puuttuvia tarpeita matkaa varten ostamista, passin etsimistä ja jännitystä. E.llä maha kipeä ja mulla epätodellinen ja itkettävä olo. Jännittää huominen lentokentälle saattaminen. Nyt viimeisen illan yhdessäoloa ja mä häivyn koneelta..

torstai 13. joulukuuta 2012

Hypoilua?

Voi jee.. eipä ole väsyttänyt tänää neljän tunnin yö(aamu)unista huolimatta. Olen täällä häärännyt menemään ja kävinpä vähän shoppailemassakin (mekko, laukku, meikkejä, sukkiksia, kortteja ym). Kirjoittelin yhden kirjeen, joulukortteja (sainkin taas monta korttia ja taas yhden lahjan..) Toivottavasti tästä vähän rauhottuisi, vaikka ei tämä nyt paha ole ollenkaan. Aika kiva olo oikeastaan. Välillä silmiä painaa, mutta ei väsytä. Vaikea istua paikallaan ja olla tekemättä mitään. Enkä muuten ole taas tänään syönyt paljon mitään. Ei ole vaan pätkääkään nälkä, eikä paljon janokaan.. : / Pitääkin pakottautua syömään edes jotain pientä ja suolaista. Aamulla söin vadelmia ja rasvatonta raejuustoa ja syömättä menin kello 9-14.30. Nyt iltapäivällä pari leipää ja jugurttia.

Huomasin aamulla, että paino oli taas vähän noussut.. Ennen Liton aloittamista (7 päivää sitten) se oli 60,8kg, nyt kaksi kiloa enemmän. Vaatteetkin puristaa, tai housut tuntuu napakammilta. Turvotusta varmaankin, mutta en tykkää. Jos on Liton aiheuttamaa, niin kuin varmaan on, niin se tuskin näihin pariin kiloon jää. Jos jää, niin hyvä, jos ei, lopetan lääkkeen. En halua lihoa.. Osuutta painon nousuun voi olla kyllä eilisellä ja maanantaisella reippaalla salitreenailulla, usein paino on seuraavina päivinä vähän korkeampi.. Mutta katsoo nyt. Eilen join liikaa (sen n. neljä litraa) ja illalla oli vielä kovat huimaukset ja pään takaosassa tuntui outoa kiristystä ja suhinaa. Pelottavan tuntuista oli. Ihan kun olisi ollut myrskyävällä merellä laivassa, jalkojen alla keinui.Meni ohi kun söin ruisleipää juustolla, tomaatilla ja pääle reilusti suolaa. Mutta ei väsyttänyt yhtään ja hilluin hereillä klo 04.00 asti.

Eilen illalla ja yöllä oli jotenkin tosi levoton olo.. Ihan hyvällä tavalla kyllä tällä kertaa. Silleen ihan kivaa vaihtelua. Sitä hermostuttavaa, ärtynyttä, puristavaa ahdistuksentunnetta ei ole nyt kumma kyllä ollut pariin päivään! Ihanaa. On se jännä herätä aamulla, kun jo tutuksi tullut kova aamuahdistus ja kireä, ärtynyt olo on poissa. Olen ollut iloisempi, nauravaisempi, puhunkin rauhallisemmalla äänellä ja hitaammin mikä on ihan hyvä juttu sekin, aika kiihtynyt taisin välillä ollakin: ) Nyt olo tuntuu melkeinpä normaalilta. Luulen että toi Lito sopii mulle, olo on rentoutuneempi ollut sen aloittamisen jälkeen, jos se nyt vielä viikon käytön jälkeen jossain voi tuntua? Ikävää, jos ei muuten sovi, paino alkaa nousta tai muuten tulee jotain fyysisiä oireita liikaa.


Toissapäivänä juteltiin hoitajan kanssa kaikenlaista. Puhuin siitä, että epäilen tämän mun diagnnosin oikeutta, "mitä jos olenkin oikeasti tällainen?". Miten erottaa sairaus siitä omasta itsestä. Vaikeita juttuja. Puhuttiin siitäkin, etten mä tunnista maniaa/hypomaniaa itsessäni. Ja seuraavana päivänä mulla onkin tosi hyvä olo. Tuli sitten näyttäytymään. Kolme viikkoa sitten vedin vakavan masennuksen pisteet siinä "masennustestissä".. Enemmän masentunut olo mulla oli vielä hoitajakäynnillä, jotenkin vaisu olo. En tykkää puhua asioistani siellä, tulee jotenkin tyhmä ja hölmö olo. Mietin mitä hoitaja musta ajattelee. Nolottaa ja hävettää. Hoitaja muistuttaa tosi paljon mun toista siskopuolta, eikä sekän kyllä tee asioista helpompia. Olen ajatellut sanoa siitä sille, mutta enpä ole niin tehnyt. Ehkä se voisi auttaa ja viedä sitä tunnetta vähän pois?

No, jatkan täällä hääräilyä. On sellanen olo, että voisi jotain tehdä.. Vähän polttelee yksi ja toinenkin asia. Ehkä kaivan kameran esiin ja kuvaan tämänpäiväisiä ostoksia.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Huimaa

Tänään olenkin ollut aika reipas. Yö meni miten kuten, heräilin, enkä aina ollut varma, olenko nukkunut vai en.. Sellaista puoli unta. Otin Tenoxin ja vesilasin yöpöydälle, mutten lääkettä kuitenkaan ottanut. Haluaisin olla ilman kokonaan, luomuna uni on kuitenkin parempaa, vaikka se olisi lyhyempääkin. Muutamassa päivässä nukkuminen yleensä tasottuu, ainakin jos hyvin käy. Pari kuukautta olen nukkunut lääkkeiden avulla, muuten olen pystynyt olemaan melko vähillä nukahtamis- ja rauhottavilla lääkkeillä.

Aamulla sain nukkua yhdeksään asti. Herätin E.n ja syötiin aamupalaa. Lähti kymmeneksi kouluun, niillä oli aamulla keilaamista koulun liikuntatunnilla. Mä olin reippaana, tiskasin, laitoin pyykkiä pyörimään ja päätin lähteä salille. Aina se lähteminen kestää ja kestää.. Pitää niin paljon kaikkea tehdä; saada itsensä ihmisen näköiseksi ja vaatteet ja muut tykötarpeet katsoa mukaan, pakata, puunata ja puuhata. Ennen salia kävin vähän kaupoilla pyörähtämässä, ostin joulukortteja ja kirjekuoria. Samalla katselin jotain pientä joululahjaa, mitä voisi kuoressa lähettää mun ihanille kirjekavereille, (jotka mua aina muistavat, mä en ketään ikinä.. : / ) mutten vielä keksinyt mitään, ehkä sujautan kirjekuoreen joulukortin lisäksi vaikka suklaalevyn. Tosi omaperäistä joo. Tänään sain muuten postissa yhdeltä kirjekaverilta itse virkatun pannunalusen ja joulukortin <3 Ihana, ihania ihmisiä (mun kaikki ystävät on oikeastaan kirjeystäviä, livenä en osaa (enkä jaksa) niin olla sosiaalinen tai avoin.. Mutta hyvä että jotenkin). En kai mä ihan hirveä voi olla, kun mua niin ihanasti muistetaan?

Salilla jaksoin häärätä siinä missä ennenkin. Liton aloituksen (nyt kuudes päivä) jälkeen olen liikkunut vaan pari kertaa ennen tämänpäiväistä, kävellyt ja jumpannut. Huimausta on nyt ollut enemmän, ei niin paljon, että mahdottomaksi menisi, mutta huimausta kuitenkin. Kävellessä ei sentään, mutta reippaammin treenatessa kyllä. En tykkää. En voi olla treenaamattakaan, se olisi ihan kamalaa. Liikunta pitää mun pään paremmin kasassa, kuin mikään pilleri. Se on ainakin varma! Ja jos kirjoittaminenkin vielä häiriintyisi.. En uskalla sellaista ajatellakaan.. Mutta olin kai syönyt liian vähän (neste- ja suolatasapainot heittelehtii..) ja siinä se syy. Salin jälkeen kävin heti kaupassa ja söin kotiin kävellessä karjalanpiirakoita :)

Huimannut on nyt koko päivän. Iltapäivällä kirjoittelin, yhden kirjeen ja joulukortteja.. Olen pessyt  (taas) pyykkiä ja nyt ruoka on uunissa paistumassa. Juomapäiväkirjaa (veden juomisesta, vähintään se kolma litraa kun pitäisi juoda) olen tänään pitänyt, ja nyt iltapäivään mennessä olen kumonnut vettä jo 3,5 litraa. Treenaaminen varmaan lisää veden tarvetta. Litium kerääntyy varmaan nyt aika hyvin elimistöön.. En varmaan ala annosta vielä nostamaan. Huimausta lukuunottamatta olo on ehkä vähän rauhallisempi.. Muttei liian, jaksaa jotain tehdäkin..

tiistai 11. joulukuuta 2012

Tiistai aamua (enää en laske päiviä Liton aloituksesta, edistystä..?)
Eilen illalla mä aloin miettimään, että onko mulla edes kaksisuuntaista..Tein mielialahäiriökyselyn ja siitä tuli sellainen olo, että en mä ole tollainen. Mä olen kuitenkin aika tasainen siinä mielessä, etten mä hillu tai muutenkaan tee mitään ihan älyttömyyksiä, en tuhlaa eläkettäni viikossa (vaan saan sen riittämään melkein koko kuukaudeksi), en juopottele (viikonloppuna join kaksi lasillista punaviiniä, edellinen kerta oli ehkä viime kesänä. En välitä edes saunaolutta juoda), en ole todellakaan sosiaalinen, enkä soittele kenellekään keskellä yötä (en ikinä soita kenellekään muulle kuin J.lle milloinkaan muutenkaan) eikä itseluottamus ole ikinä mitenkään pilvissä (päin vastoin..). Vähillä yöunilla en tosiaankaan tunne itseäni pirteäksi. Enkä riehu missään räyhäämässä. Energinen olen siinä mielessä, että saan kotityöt tehtyä, tykkään käydä jumpassa ja pukea päälle kivat vaatteet joka päivä. Meikkaan, pesen hiukseni ja välitän siitä miltä näytän. Teen kaikki kotityöt ja kokkaan joka päivä eri ruokaa.. Seurustelen perheeni kanssa ja olen kiinnostunut lasteni asioista ( joilla ei ikinä ole ollut suurempia vaikeuksia missään).. Ikinä en ole myöskään ollut veitsi kurkulla, puhumattakaan että mulle olisi tullut mieleenkään, että tarvitsisin osastohoitoa. Eikä kenellekään muullekaan.

Sekamuotoista mulla väitetään olevan, mutta olen alkanut kyseenalaistamaan sitä. Missä menee raja siitä, onko normaalin touhukas, teen ylläolevia asioita, muttta mieliala on surumielinen ja masentunut, mutta niin se on ollut aina. Olen aina ollut ainakin vähän masentunut, siihen on monia syitä mitkä tiedostan, ymmärrän ja yhdistän asioihin mitä on tapahtunuaikaisemmin , olisi ihme, ettei ne millään tavalla vaikuttaisi tähän päivään. En lannistu kovin pienestä tai arkisista vastoinkäymisistä.. Toimintakykyinen olen aina. En ole ikinä nukkunut koko päivää tai ollut käymättä suihkussa viikkoon.. Välillä olo on toivoton ja turha, mutta outoa se kai olisi, ettei tulevaisuus pelottaisi, kun olen keväällä ollut kaksi vuotta sairaslomalla. Olen uupunut työstäni hoitajana niin pahasti, etten todellakaan voisi kuvitella palaavani niihin töihin. En jaksa, enkä varmaan ole ainut, joka ei jaksa raskasta hoitotyötä tehdä. Toivottomalta tuntuu keksiä uusi ala mitä opiskella ja mitä lähteä tavoittelemaan. En halua opiskella, enkä keksi mitä edes haluaisin opiskella ja  tehdä.. Ja kukapa palkkaisi enää 45 vuotiasta (nyt olen 41, mutta jos sairaslomailun jälkeen joskus tulevaisuudessa kaipaisinkin takaisin töihin, saisin jollain ihmeellisillä voimilla opiskeltua uuden ammatin) johonkin muuhun kuin hoitotyöhön. Ärsyttää. Ei kai se ole sairauden oire, että tiedostaa tosiasiat..Vai onko se sittenkin. Liian herkkä olen, mutta ei kai se ole pelkästään paha asia. En haluaisi kovettaa itseäni tai tulla katkeraksi ja kyyniseksi.

Tänään mulla on aika hoitajalle ja aion ottaa asian puheeksi. Ihan varmasti tämä sairauteni kyseenalaistaminen tulkitaan vaan sairauden oireeksi, olenkohan nyt maaninen sitten, kun kuvittelen olevani oikeassa ja lääkärin diagnoosi on väärä. Tai vielä pahempaa, niin sekaisin ja sairaudentunnoton, etten edes tajua millaisessa jamassa olen. Syön Litoa, mutta jotenkin se tuntuu liian radikaalilta lääkitykseltä. Olenko valmis tuhoamaan mahdollisesti fyysistä terveyttäni sen takia, että olisin ihan huopatossu ja tasapaksu mieletäni (ja kropaltani). Elämä kuitenkin sujuu, näin tällaisenaan. Kun saan olla rauhassa, eikä tarvitse juosta siinä hullussa oravanpyörässä. Fyysinen terveys, kunnosta huolehtiminen, terveellinen ruokavalio, juopottelemattomuus, normaalipainoisuus ja runsas liikunnan harrastaminen on aina olleet sellaisia asioita, jotka on pitänyt mun pääni näinkin hyvässä kunnossa. Ja nyt sitten odottelen mahdollisia oireita lääkkeestä, (jonka sivuvaikutus-lääkemyrkytys kirjoituksessa netissä on pääkallon kuva!!)  Voi olla, etten nyt mitään sivuvaikutuksia tässä just saakaan, mutta varma olen siitä, että pidemmän päälle lääke aiheuttaa pysyviäkin haittoja ja vaurioita kehoon ja fyysiseen terveyteen. Tekisi mieli heittää lääkkeet menemään. Haluan kyseenalaistaa ja kunnollisia perusteluja. Yleensä hoitaja tai lääkäri ei sano mitään, lääkereseptin saa kyllä helposti, mitään muuta ei. En lähde syttämään ja iskemään nyrkkiä pöytään, en osaa edes olla kovin aggressiivinen asioideni suhteen (paitsi J.lle välillä rähisen..), mutta haluan kunnollisia perusteluja. Miten mä sitten nyt olen sillä tavalla vääränlainen, että tarviin lääkkeitä? Ainahan mä olen ollut vääränlainen, väärässä paikassa väärään aikaan..

Kohta lähden sinne hoitajalle, kunhan pesukone pesee pyykit, petaan sängyn, pesen aamupalatiskit, käyn suihkussa, laitan hiukset ja naamani ojennukseen, puen, pakkaan salikamppeet matkaan ja lähden ulos tuiskuun. Hoitajakäynnin jälkeen käyn salilla ja kaupassa. Sen jälkeen tulen kotiin laittamaan ruokaa. Ehkä kirjoitan vähän ja yritän lukea kirjan loppuun..

maanantai 10. joulukuuta 2012

Loppuviikon huokaus

Tai oikeastaan nyt on jo ensi viikko, maanantain puolella ollaan kun vuorokausi on vaihtunut, kello on 00.37 ja muu perhe jo nukkuu, J. nukahti makkarin sängylle ja aika hiljaista siellä nyt kuuluu olevan, yleensä saa häädön olohuoneen sohvalle kun pitää niin kovaa meteliä, hengittää raskaasti ja kuorsaakin. Mulla on aina nukkumista yritellessä tuntosarvet niin höröllään, että kaikki äänet kuulostaa ihan suunnattoman kovilta ja ärsyttää, kun toinen saa unta ja nukkuu niin levollisen hyvin. Kun itse en. Mä päätin, etten mene sänkyyn vielä pyörimään, ollaan niin kauan ylhäällä, kunnes väsyttää oikeasti. En vaan tiedä, miten nopeasti se tapahtuu, kun höyryän tässä koneella, kirjoitan tätä ja toista blogia (siinä missä on niitä "kivoja juttuja"), käsittelen kuvia, teen bannereita ja saan koko ajan jotain ihan valtavan hyviä ideoita, mitkä on ihan pakko nyt just tehdä ja toteuttaa. Silmät kiiluen siis näperän tässä ja uni vaan siirtyy. En vaan pääse tästä koneelta pois.

Eilen illalla meillä oli vieraita, se on hyvin harvinainen tapahtuma meillä. Sisko tuli perheensä kanssa istumaan iltaa. Oltiin sitäkin yhteen kokoontumista suunniteltu siis kesästä asti! Viimeksi olivat käyneet meillä juhannuksena (!). Suunniteltiin pitävämme tuparit syksyllä (muutettiin tähän kesällä), muttei olla niitä pidetty, ja tuskin sen kummemmin pidetäänkään. Mä en keksi, ketä muita sinne edes kutusuisin kuin siskoni perheineen. Joten mun osalta ne tuli nyt pidettyä. Oli ihan kiva ilta. Kovasti tehtiin ja valmisteltiin, kauppaan paloi 100e kun ostetiin viinejä, juustoja, salaattitarpeita, sipsiä, suklaata, keksiä, glögiä.. Kaikkea mitä nyt mieleen tuli, niin ja viinilaseja. Ai niin, ja ostin uuden mekonkin.. Mua jotenkin jännitti hirveesti, olin hermona ja väsynyt (yhtä aikaa) koko päivän ja ajattelin että saan vatsahaavan ihan just. Määräilin perhettä ja tehtiin kaikki täällä järjestelyjä ja mä stressasin, kuten huomaa, en osaa ottaa mitään rennosti. J sanoikin, ettei hänen tarvii ajatella, kun mä määrään kuitenkin (en oikein tykännyt..), sellainen koti-natsi taidan olla siis.

Olen aika huono seurustelemaankin, musta tuntuu aina, ettei mulla ole mitään sanottavaa tai juteltavaa.. En osaa olla avoin asioistani, tai mitä niistä nyt olisikaan puhuttavaa, en viitsi valittaa vieraammille (J.lle en taida kauheesti muuta puhuakaan..) ja niinpä olen melko hiljainen sitten. Mitäpä mä puhuisin? Että nukuin huonosti ja vituttaa sairastaa parantumatona sairautta, vaikka "enhän mä nyt mikään hullu olekaan" ja "mikä oikeus teillä on olla noin tavallisia".. Join pari lasia viiniä, vaikka ajattelin etten mitään juo (Liton kanssa ei kai saisi pahemmin juoda), muttei ne vaikuttanet kyllä millään tavalla, väsyttin vaan. En muista, milloin olisin juonut edes tuon verran. Ehkä joskus kesällä? Ei niin maistu. Masentunut ja väsynyt olo mulle lähinnä vaan siitä tulee. Myöhemmin illalla vieraiden lähdettyä oli jotenkin hölmö ja tyhjä olo. Että sellasta. Sain jonkun kauhean allergisen reaktion, aivastelin, nenä oli tukkoinen ja kurkku kipeä (mikä tulee usein vieraista, joilla on kotona kissoja, tai joskus ihan juomisestakin). Otin allergialääkettä ja ajattelin että se samalla väsyttäisikin -ei väsyttänyt. Huono yö taas. Yöllä otin rauhottavaa kun kyllästyin unen odotteluun ja tuskailuun. Sain unta ehkä joskus kolmelta, aamulla en sitten olis millään jaksanut nousta ja makasinkin melkein puolille päivin.

Kiva äiti mä siis olen. Mä olen ihan hirveä. Inhoan etten osaa olla "kunnollinen", pirteä tavallinen ja touhukas, läsnäoleva ja reipas. Musta ei ole mihinkään. Pilaan aina kaiken. Oon ruma ja vanha ja turha. Turha tässä on mitään yrittääkään. Kaikille olisi vaan parempi, että kuolisin pois. Mä oon surkea ja kaikki on ihan paskaa, mulla on typerä blogi ja tuhraan aikaa kaikkeen ihan typerään ja tarpeettomaan. Eikä tulevaisuudessakaan varmasti tapahdu mitään hyvää, olen vuosia kuntoutustuella ja sitten jään työttömäksi ja syrjäydyn ihan kassi-Almaksi. Puhun varsinkin itselleni tosi kauniisti aina.

Ps. Käytiin tänään lähimetsässä Joulupukin -polulla, siellä oli kaikkea ohjelmaa, jouluisia rasteja, tehtäviä (lapsille), teatteria, makkaran paistoa, eläimiä ym. Hirveesti oli porukkaa liikkeellä. Mä halusin jotenkin mennä tonne ja pyysin sitten siskoa (niillä on pieni tyttö) mukaan. Tuntui vaan, että sekin oli tyhmä juttu, oli liikaa ihmisiä ja ihan tyhmää eikä kukaan kehdannut sanoa, että ei mennä kun mä kerrankin jotain ehdotin. Mutta olikin ihan tyhmää. Masensi jälkeen päin.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Toinen päivä

Ajan lasku on nyt muuttunut Lito purkin säestämäksi, ensimmäinen päivä on nyt kunnialla takana päin. Jännitin niin paljon, kädet vapisten otin eilen ensimmäisen pillerin ja odotin jotain ihmeellistä tapahtuvan. Jännitin aloitusta niin paljon, että kun pääsin itseni yläpuolelle ja nielasin sen pillein (mitä olin pari päivää käynyt katselemassa ja haistelemassa!), tuli siitä jotenkin yllättävänkin hilpeä olo parissa tunnissa. Ihan kuin olisi ollut pienessä iloisen kevyessä nousuhumalassa, naureskelin ja olin ihmeen rento :) Mieskin sanoi, että nyt on löytynyt ihmelääke.. Kummallisen suuren numeron olen tehnyt yhdestä lääkkeestä. Puolitoista vuotta "pärjäsin" Lamictalilla (senkin aloittamista pelkäsin tosi paljon, mutta olin niin huonossa kunnossa silloin, etten uskaltanut olla sitä aloittamattakaan) ja kieltäydyin kaikesta muusta, neuroleptejä en edelleenkään suostuisi syömään ja niiden tilalle Lito nyt aloitettin. Ketiapiinia ja Seroqelia on tarjottu monet kerrat, mutten ole edes harkinnut niiden aloittamista. En sitten tiedä, onko niillä kahdella lääkkeellä mitään yhteistä, vaikuttavatko jotenkin samalla tavalla. Molempien olisi kai tarkoitus tasoittaa varsinkin niitä ylikierroksia (ellen ole väärin ymmärtänyt?). Suurin kammo lääkkeiden suhteen on se, että ne lihottaisivat minua kymmeniä kiloja! En vaan voi antaa niin tapahtua, en todellakaan. Anorektinen minä nostaa päätään, laiha pitää olla, vaikka millä hinnalla. Ramppaan vaa'alla ja kyttään painoa. Haluaisin että se olisi alipainon puolella, muttei ihan ole.. Lito ei kai lihota.





Eilen oli muutenkin aika hyvä päivä. Aamulla sain jopa levättyä, ei ollut koko ajan sellainen levottoman hyrräävä ja hermostunut olo, että pitää mennä, tehdä, kiire ja menemisen meininki, vaikken juuri mitään järkevää yleensä teekään, vaikka energiaa olisikin. Puran sen yleensä siivoamiseen ja valittamiseen, perheelle olen ihan sietämätön akka varmasti. Mäkätän, niin kuin muillakaan ei saisi olla kivaa kun mulla ei ole. Niin ja jumpassa ja salilla käyn energia purkamsaa, sillon kun saan itseni niin reippaana liikkeelle, lähteminen on aika vaikeaa ja hermostuttavaa, vaikka miten olisi olevinaan virtaa ja jaksamista. Silloin kun saan mentyä, tulee yleensä tehtyä ihan kunnon treeni, ei mitään naistenlehtien lukemista ja juoruilua kanssatreenaajien kanssa (en ikinä halua jutela kenenkään kanssa salilla, vaikka olen käynyt tuolla jo 5 vuotta ja suuri osa kävijöistä on moikkailu-tutuuja). No, eilenkin kävin salilla hakemassa kunnon hien pintaan ja ihan hyvä olo tuli.

J. laittoi ruokaa ja mä pesin tomaattikeittoja sen villakangastakista tiskiharjalla ja tiskiaineella toisen kerran (aamulla pesin sen ekan kerran, kuivasin kuivaushuoneessa ja pesin uudelleen, aika huonsti tuntuu tomaattikeitto irtoavan villakankaasta..) ja vein kuivumaan.. Ei tälläkään kerralla lähtenyt kokonaan puhtaksi. Mä olen ihan kauhea! Tuhoan aina toisen (J.n) omaisuutta, en ikinä omaani, vaikka mulla on paljon enemmän, vaatetta ja muuta pintakoristetta..

Syömisen jälkeen lähdettiin elokuviin. Ajateltiin että olisi kiva tehdä jotain yhdessä, koko perheen voimin. Vähän takaisinottoa edellisen päivän hillumiselle ja kaaokselle täällä kotona.. Ihan mukavaa oli lähteä, vaikka taas se lähteminen oli vähän takkuista, kiukuttelua, olematonta kiirettä ja stressiä, muttei kovin pahasti. Ajeltiin keskustaan hakemaan leffaliput ja sen jälkeen ajeltiin vielä ympäri kaupunkia, käytiin presidentin linnan edessäkin pyörähtämässä. Siellä oli muuten varmsti kaikki Helsingin poliisit kytiksellä, jopa ratsuväki oli kutsuttu "hätiin". Ajattelin heti, että muualla voi tapahtua mitä tahansa, mutta linnan kutsuilla ainakin on turvallista. Ei pääse "heikompi aines" hillumaan. Aina ennen olen katsellut telkkarista pukuloistoa, mutta nyt en halunnut.. Inhottaa jotenkin. Mitähän kaikkia epäkohtia silläkin rahalla voisi korjata, mitä kutsuilla pannaan haisemaan muutaman tunnin aikana. Kaupungilla oli muuten aika kaunista, jouluvaloja, joulukatu, valaistu Espan puisto ja kauniita rakennuksia.. Otin kameran mukaan, mutta huomasin, että muistikortti oli jäänyt kotiin. Kiva juttu.

Elokuva oli Bondin uusin.. Yleensä olen aina inhonnut niiden sovinistista asennetta ja älytöntä räiskimistä ja jokaisesta junan katolta koskeen tippumiselta luoti rinnassa hengissä selviämisiä.. Mutta ajattelin, että toi voisi olla meille kaikille sopiva (=kaksi miestä:) ja ihan kiva se olikin. Hienoja maisemia oli ja aika komeita kohtauksia, niin ja hieno alku Adelen kappaleella säestettynä. Melkein kylmät väreet tuli. Ja itse 007 oli aika komea! Mä olen kai jotenkin taantunut kun jaksoin ihan mielelläni kansoa tuon bondeilun.

Illalla taas nukkumaan menon lähestyessä alkoi tuttu ahdistus ja nukumaan menon pelkääminen ja stressaaminen. Yleensä en tunne iltaisin/öisin oloani edes mitenkään erityisen väsyneeksi, mutta yritän silti mennä suht samoihina aikoihin sänkyyn lukemaan. Yleensä saan luettua pari sivua ja sitten silmät alkavat lurpsumaan kiinni, mutta sitten kun sammutan valot, jään pyörimään, enkä enää saakaan unta. J. tuhina häiritsee korvatulpista huolimatta ja taas päätyi mun määräyksestä sohvalle nukkumaan. Mä olen kamalan häiriöherkkä, en kestä mitään melua ja ovien kolinaa, tuhinaa, pattereiden suhinaa.. Inhoan korvatulpissa nukkumistakin. J.n mentyä sohvalle sain lopulta nukuttua. Sen viisi tuntia. Heräilin välillä, näin kummallisia painajaisia ja aamulla olin taas vihanen ja ärtynyt. Liton oton jälkeen alkoi väsyttämään, mutten saanutkaan nukahdettua! Väsytti, silmät menivät kiinni, mutta en nukahtanut, jäin roikkumaan siihen puolihorrokseen.. Raivostuttavaa! Ollaan sitten nukkumatta. Lääkkeet sekoittaa unikeskusta ihan varmasti. Vuosi sitten kun jäin lääkkeet pois, nukuin paremmin, mutta muuten tuli niin hulluksi, että pakko oli taas ne (Lamictal) aloittaa, enkä enää uskaltaisi lääkkeitä pois jättää..

Kai tämäkin päivä jotenkin menee. Tuntuu taas vaikealta päästä liikkeelle. Kaupassa saan varmaan käytyä ja jotain kotona tehtyä, mutta aika rajoittunutta tämä mun elämä on. Toivottavasti pääsisin pois tästä kuplasta ja pääsisin taas elämän makuun ja mukaan..

torstai 6. joulukuuta 2012

Ensimmäinen päivä lithiumia

Ensimmäinen Lito heitetty nassuun.. Eilen oli niin hirveä iltapäivä, etten enää viitsi olla naurettava, pelätä jotain sivuvaikutuksia ja skitsoilla ja tehdä ihan hirvä draama yhdestä pilleristä. Yli viikon arvoin, alotan, en alota. En hakenut edes reseptiä viikkon, protestoin, "en mä tollasta myrkkyä tarvii".. "En mä nyt niin hullu ole, että tarttisi lääkearsenaalia lähteä kasvattamaan" ja välillä epäilen että mua hoidetaan väärin.. Pelkään lihomista, käsien tärinää, voimattomuutta, vatsan väänteitä, myrkytystä, kilpirauhasen poksahtamista. Mitä mä nyt en pelkäisi?

Riehuin täällä eilen iltapäivällä ja illalla ihan hulluna, olin tosi hysteerisen itkuinen, huusin miehelleni että haluan kuolla pois kun olen niin turha ihminen. Tuon omille rakkailleni vaan pahaa mieltä, ahistavaa oloa ja huolta, vaikka ovat mun ainut tuki ja turva, syy ylipäätään jatkaa elämää ja yrittää toipua. Seinät kaatuu päälle kun olen niin paljon yksin kotona, ja se on alkanut tuntumaan todella ahdistavalta nyt viime aikoina. Ei mulla ole mitään tekemistä, ei ketään ketä tavata, ei mitään, kukaan ei ikinä soitakaan, (ja jos soittaisi, en varmaan vastaisi puhelimeen).. Eikä kiinnostaisikaan. Välillä olen ihan jumissa, en pääse ajatukiltani eteen päin, junnaan vaan paikallani ja olen tosi rajoittunut, sulkeutunut tänne oman kotiin, neljän seinän sisälle. Kaupassa käyminen on jo iso juttu, yleensä melkein ainut juttu, mitä päivän aikana teen. Menen päivistä sekaisin ja muisti on muutenkin aika kehno.


Heitelin eilen tavaroita ja rikoin niitä, ruoat (tomaatti keitoa) heitin miehen vaatteiden päälle ja olin muutenkin tosi aggressiivinen, löinkin taas miestäni, itkin hysteerisesti, tärisin : ( Poika lähti ulos pakkaseen ovet paukkuen, ei jaksa kuunnella meidän ainaista riitelyä. Soiteltiin perään ja tuli aika pian takaisin. Käytiin ajelemassa, haettiin mäkistä ruokaa, katsottiin telkkaria yhdessä. Tilanne rauhottui, mutta mulla ahdistus pinnan alla vaan pahenee, kuristaa ja painaa. Kaikki konfliktit meillä vaan "unohdetaan" ollaan yhtäkkiä kuin ei olisi mitään tapahtunut. Yö meni taas levottomasti, olen niin häiriöherkkä, etten nuku edes rauhoittavilla. Häiriinnyn miehen tuhinasta ja yleensä joutuukin sohvalle nukkumaan.

Mutta nyt on tultava muutosta. Olen ajatellut, että perheeni vuoksi mun on nyt kyllä päästävä vähän paremmalle tolkule..Toimi Lito please! Vähän tuntuu vastanpuruja, mutta tuntukoon. Kädet tärisi, kun otin ekan pillerin (mutta molempia oireita oli jo eilen illalla ihan ilman Litoakin) mutta alasse meni. Vitsi että olen naurettava. Mitään hoitoa en silti saa vaikka olen taas ollut tällainen jo jonkun aikaa ( ja "hoitotaho" tietää sen. Hoitaja soitti Lito reseptin ja sitä näen kerran kuussa, siinä mun hoito. Olen kai niin "terve".. (tai toivoton..) Omasta mielestäni ehdotttman vahvasti jälkimmäistä.

Nyt on itsenäisyyspäivä. Toivottavasti päivä olisi parempi kuin edellinen. Illaksi ollaan varatu leffaliput, mennään katsomaan koko perhe James Bondia (vaikken Bondeista niin perustakaan). Jossain kivassa kahvilassakin ajateltiin että olisi kiva käydä. Että hyvää itsenäisyyspäivää vaan!