torstai 26. huhtikuuta 2012

Miks mä en saa mitään apua. Voin tosi huonosti ja täällä olen vaan kuin nalli kalliolla. Viime yö oli ihan kauhea. Ahdisti ja itketti niin, etten saanut melkein hengitettyä. Jännittynyt olo ja rintaa puristava ahdistus ei antanut mahdollisuutta rentoutua. Nenä meni itkemisestä niin tukkoon, että hengittäminenkin oli  niin tukalaa, että rentoutuminen oli senkin takia aivan mahdotonta. En nukkunut kuin parin tunnin pätkissä, ehkä 3-4 tuntia.

Aamulla oli olo kuin tuhannet neulat olisi pistelleet kehoa ja mieltä joka puolella. Tuskainen olo. En lähtenyt ryhmään, soitin ja sanoin olevani sairaana. Nenä olikin niin tukossa, että "äänestä huomasi". Joonas haki apteekista lisää lääkkeitä, otin puolikkaan Oxepamin ja jatkoin unia. Nukuin kolme tuntia. Hikoiluti. Saisipa nukkua koko päivän. Tässä päivässä ei ole mitään järkeä. Haluaisin takaisin unimaailmaan.

Ps.Riehuin täällä taas mitan kanssa ja mittailin huonekaluja ja huonepituuksia.





    



keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Sekametelisoppaa

Voi tätä kevättä, ei ole mun aikaa, ei. Olo on aika huono, kurkkua kuristaa ahdistus ja olo on kuin itkuun purskathamaisillaan koko ajan. Kova ahdistus ja huoliajatusten vyöry, mitä pääsee vain hetkittäin karkun. Kävin yli tunnin metsälenkillä ja en tiedä, ehkä se vähän auttoi. Mulla oli kamera mukana ja kuvasin metsää, kiviä ja merta.

Aamulla riehuin täällä mitan kanssa ja mittailin huoneita ja huonekaluja, hiki virtasi ja olo oli aika epätoivoinen (ollaan siis muuttamassa rivitaloasuntoon Inkiväärikujalle ja siellä on aika pieniä huoneen koperoita ja yritän suunnitella miten sinne saa nykyiset tavarat säällisesti järjestettyä). Muutto jännitää, vaikka luulen sen ihan kiva asia loppujen lopuksi olevan. En vaan tiedä, onko tämä nyt sellainen päätös, mikä kantaa. Pakko sen nyt on niin olla ja yritän pysyä päätöksissäni. Päätöstenteon vaikeus.

Huoliajatuksia riittää, muuttoon liittyen monenlaista, jännitän sitä, miten kovasti siitä stressaannun ja tulenko entistäkin "hullummaksi". Miten kaikki järjestyy. Kuukauden päästä olisi tarkoitus muuttaa (1.6) ja se aika menee todella nopeasti. Jotain tarvitsisi ehkä alkaa tekemään. Nykyinen koti tuntuu paremmalta, vaikka koko ajan on ollut tunne, että uuteen olisi päästävä. Täällä häiritsee niin paljon Vuotien liikenne, pöly ja melu. Turhaa tilaakin on, valoa ja avaruutta kyllä. Tavoitteleminen tuntuu paremmalta kuin se, jos jotain sitten saakin. Kumma juttu. Ikinä ei ole hyvä.

Olen niin väsynyt, kulunut, nuhruinen. Surkea ihminen. Aamupäivän sain onneksi nukuttua, aikaa pois päivästä, joka usein tuntuu niin pitkältä ja tyhjältä. Olen huolestunut niin monista asioista, rahasta tai sen puutteesta, terveydestäni, tulenko ikinä enää jaksavaksi ja positiiviseksi. Tunnen itseni niin huonoksi ja vanhaksi, surulliseksi ja ahdistuksen murtamaksi. Rinnassa ahdistava ja itkuinen olo, ilman sitä itkua. Taas sellainen tunne, itkettää, muttei oloa vapauttavaa itkua tule. Kasvot roikkuvat kalpeina.

Kuitenkin asiat ovat loppujenlopuksi aika hyvin. Ainakin päällisin puolin. Mieli se vaan tekee tepposiaan ja on tyytymätön. 

torstai 19. huhtikuuta 2012



Muutamat hädän hetket opettavat ihmiselle viisautta
enemmän kuin vuosikymmenien tasaiset olot.

-Maria Jotuni

Väsynyt

Oon niin väsynyt kaikkeen, olo on kuin ajopuulla.
Tänään jätin väliin niin ahdistuksenhallintaryhmän ja huomaamattani hoitajan ajan psyk.polilla. Hoitaja soitteli äsken perään, olin todellakin unohtanut käynnin, tai luulin sen olevan huomenna. En pysy näköjään enää päivistä perillä, kaikki päivät on niin samanlaisia, enkä yleensä päivämäärää muista, hyvä kun aina viikonpäivänkään.  Pidettiin nyt puhelintapaaminen, juteltiin 45 minuuttia puhelimessa. Tai hoitaja puhui, puhuu aina samat asiat, mitä lukee jostain Käypä hoito-sivulta, luettelee kaksisuuntaisen eri variaatioiden luonnehdintaa netistä, samat jutut, mitä olen kuullut ja lukenut itsekin monta monta kertaa. En oikeasti saa suunvuoroa. Perkele! Yritin soittaa juttutuokion jälkeen lääkärille soittoaikaa, mutta eipä ollut antaa, eli hoitajan kautta vaan. Mitä jos se hoitaja ei kuuntele tai ymmärrä. Umpikuja. Mutta mitäpä oikeuksia köyhällä mielenterveyskuntoutujalla edes on. Ei mitään. Olsiin halunnut kysyä lausunnosta ja muutenkin jutella.

Lääkäriäkin ollaan kai vaihtamassa, kevät- ja kiireapulaiseksi on otettu Itäkeskuksen psykiatrian polille joku erikoistuva lääkäri (on kuulemma ihan lääkäri, sanoi hoitaja) jolle mun B-lausunnon kirjoittamiset ollaan kuulemma suunniteltu siirrettävän. Kuukauden olen jo odottanut edellsitä lausuntoa, mutta eipä ollut vielä kirjoitettu. En ole saanut huhtikuulle mitään rahaa, sairaspäiväraha kuuluisi tältä kuulta vielä saada. En halua mitään erikoistuvaa lääkäriä, on huonoja kokemuksia kokemattomista lääkärietä. Kuten 2009-2010 hoitokerralla, jolloin asioihin ei puututtu lainkaan, töihin vaan ja nopeasti. Eipä ollut kovin kauas kantoista ja romahdus tuli nopeasti, enkä ole sieltä vieläkkään päässyt ylös. Jos nyt koskaan pääsenkään. olenkohan jo ihan toivoton tapaus.

Nyt on jotenkin aika hermostunut olo, tekisi mieli soittaa uudelleen hoitajalle ja antaa tulla oiekin tuutin täydeltä. Olisi ehkä aiheellista, mutten sitä kuitenkaan tee. Olen kiltti, sovitteleva ja kuunteleva, niin hoitajakin luonnehti. Syy hoitoon hakeutumiselle oli tällä kertaa, viime keväänä, (tai jo oikeastaan joulukuussa -jolloin en vielä vastaanotolle päässyt-) aggressiivinen käytös J.tä kohtaan. Siihen asiaankaan ei olla millään tavalla puututtu. Kauhistellaan vaan, kun on niitä kaikkia perhesurmia. Ei noita asioita, naisen aggerssiivisyyttä ja väkivaltaisuutta, selvästikään osata käsitellä hoitohenkilökunnan taholtakaan. Nyt en ole aggressiivinen, mutta hemostunut olen. Aamu alkoi kiukuttelulla J.lle, maailman toisella puolella olevalle. Aggressiivisuutta sekin.

Jatkan siivoamista, koko ajan on oltava jotain hommaa. Pitkään vaan en jaksa samaan asiaan keskittyä.




tiistai 17. huhtikuuta 2012

Tiistaimietteitä 

Mä olen monesti miettinyt, että miksi pitää koko ajan miettiä että olenko nyt masentunut, hypomaaninen tai maaninen. Eihän koko elämä nyt voi olla sitä, että nyt on kivaa ja hyvä mieli, jaahas, olen hypomaaninen..Tai jos joku harmittaa/itkettää/ahdistaa/vituttaa niin on heti syvässä masennuksessa. Aika paljon mitä tuolla kaksisuuntaiset-ryhmässä olen kirjoitellut ja seurannut, tuntuu olevan aina sitä, että jos on käynyt ostoksilla -> hypomania, jos on surullinen, pettynyt, väsynyt, ei huvita -> masentunut. Tai ajatuksista. Voi kai ajatuksia olla minkälaisia tahansa, vaikak että tekisipä mieli huitaista jotain, mutta jos ymmärtää kuitenkin elää muita loukkaamatta ja satutamatta, niin mitä pahaa siinä on. En tiedä, enkö vaan tajua tai mitä, mutta näin nyt ajattelen.

Menee mulla mielialat väsymyksestä ja siitä, ettei mikän huvita, peittoa vaan korville ja siihen, että jumppaan reippaana ja intoa täynnä saman päivän aikana. Eikö se sitten ole normaalia, en ole saanut tähän mitään kunnollista vastausta. Nukun yöllä, en itke koko ajan, en halua kuolla. Olenko nyt kunnossa, vai niin eksynyt, etten itse ymmärrä. En jaksa miettiä.


sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Aurinkoista sunnuntaita

Melko helposti mennyt päivä tähän asti :) Joonas menee tällä hetkellä Atlantin päällä, varmaan jännää! Mullakin ollut tänään ihan kiva päivä. Puolenpäivän aikoihin käytiin ulkoilemassa E.n kanssa ja otettiin samalla kuvia keväästä, mukavaa että lähti mun mukaan, en edes muista, milloin oltaisiin oltu yhdessä ulkoilemassa. Käytiin Villa Ullaksessa limulla ja kasvispiirakat syömässä. Nyt E. lähti M.lle ja itse pyöräilen kohta jumppaan, kahvakuula tuntia ajattelin kokeilla.





Yöllä

Sunnuntain vastainen yö, kello 00.16.
Tänä yönä ei varmaan paljoa nukuta. Matkajännityst on niin tiiviinä ilmassa, että saattaa pitää unet aika tehokkaasti pois silmistä. Joonaksella on aamulla klo 05.00 heräätys ja lähtö lentokentälle ja matka kohti Mexikoa alkaa. Ensin lento Lontooseen ja siitä vaihto Dallasin koneeseen. Siellä päässä vielä automatkaa jonkunverran. Yhteensä matkaan menee suunnilleen 20 tuntia. Ensimmäinen pidempi työmatka (ellei Viroa lasketa mukaan) ja aika kauas nyt suuntautuu. Jotain tuulivoimalan generaattoriin liittyvää, huollon opastusta, tai mitä siitä nyt ymmärsin.. Mua jännittää matka varmaan yhtä paljon kuin Joonasta. Jännitän sen menomatka, lentoa ja että miten siellä perillä menee. Jännitän sitäkin, kuinka itse pärjään ja miten kova ikävä tulee. Perjantai-iltapäivänä tulee takaisin. Onneksi en ole yksin kuitenkaan kotona.

Mitetin tänään aamulla, että kenelle soittaisin jos tulisi joku hätä tai vaan halu jutella. Ei ole ketään, ei tullut yhtään sellaista ihmistä mieleen, kenelle osaisin soittaa. Olen huono siinä. Ehkä soittaisin kriisipuhelimeen. Sain muutaman numeron, ehkä kannattaisi etsiä ne esille. Jos tosi huono hetki tulee. Jännittää. Varmasti kaikki menee kuitenkin ihan hyvin. Yritän keksiä joka päivälle jotain tekemistä. Maanantaina menen auttamaan Tuuroa töihin. Annen ehkä tapaan jonain päivänä.

Eilen oli tosiaan reissupäivä. Ajattelin, etten halua paljoakaan juoda, aamupäivällä juominen tuntui ihan kamalan epämiellyttävältä ja tunkkaiselta ajatukselta, mutta niin sitä vaan oltiin jo ennen puolta päivää kallistamassa siiderituoppia. Mitäpä sitä muutakaan. Aika tympeää. Koko päivähän siinä meni vähän tissutelleessa ja karaokebaarissa istuskellessa. Ihan ok, muttei nyt mitään ratkiriemukasta. Juttelua niistä näistä, keskustelun ylläpitoa ettei ihan hiljaista tulisi. Itse en osaa kertoa mitään, omista asioista puhuminen on edelleen vaikeaa. Kyselen ja jatkan sillä tavalla keskustelua. Tallinan päässä ajettiin taksilla vanhaan kaupunkiin ja käytiin syömässä intialaisessa ravintolassa. Sää oli aika sateinen, eikä ulkoilu oikein onnistunut niin hyvin kuin olisi toivonut. Lämpimämpää Virossa oli kuin täällä, n. 10 astetta lämmintä. Olisi ollut kiva kuljeskella enemmän ulkona ja ottaa kuvia. Raatihuoneen torilla oikeastaan vaan  oltiin ja siinä käytiin syömässä.

Paluumatkalla juominen vaan jatkuin, olo muuttui vähän alavireisemmäksi. Päätettiin vielä jatkaa kaupungille muutamalle. Ladymooniin mentiin yhdeksän jälkeen. Oli ihan ankeaa ja baari ihan tyhjänä vielä siihen aikaan. Oli aika hölmöä edes lähteä minnekään jatkoille.. Loppuyö oli aika kurja, puolenyön aikaan oltiin kotona, muttei nukkumisesta tullut mitään kovasta väsymyksestä huolimatta. Itkumaratoonia ja tukkoista oloa. Ei ole enää aikoihin juominen sopinut mulle, mutta vaikealta sitä tuntuisi kokonaan lopettaakaan. En pysty juomailtojen jälkeen ikinä nukkumaan ja niinpä ahdistus hipoo pilviä. Aamulla sai sentään muutaman tunnin unta.

Ehkä nytkin kannattaisi yrittää lepoa.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Perjantai 13. päivä

Tänään olisi sitten lähtö Tallinaan päiväristeillen A.n ja N.n kanssa. Kylmä on, ja sateista päivää lupailtua molempiin päihin, Helsinkiin ja Tallinaan. Onpa kiva. Odotin risteilyä varsinkin sen takia, että olisi ihana kävellä Vanhassa kaupungissa, istua ulkona jossain viihtyisässä paikassa ja syödä hyvin. Näin kylmällä ei oikein nämä suunnitelmat ja toiveet täyty, mutta varmaan löytyy joku kiva sisäpaikkakin, missä käydään syömässä. Mitään shopailu- / ryyppyreissua en kaipaa, vaikka varmaan pari juomaa tuleekin juotua.

Eilen ostin Lindexiltä pari hameta ja topin. Olisi niitä entisiäkin vaatteita ollut, mutta ajattelin että saa kai sitä nyt joskus jotain ostaa. Ostin ohuta, silkkistä kangasta olevan ohuen värikkään hameen ja topin, mitkä laitan tänään päälle nahkatakin kanssa. Vilapaitaa pitää ehkä tunkea ainakin aamuksi väliin. Toisenkin hameen ostin, sini-valko raidallisen tuubihameen. Kuvia lisäilen tänne myöhemmin reissusta :)



 

torstai 12. huhtikuuta 2012

Torstai on toivoa täynnä

Tänään on ollut hyvä ja huono päivä samaan aikaan. Välillä on ihan mahdottoman vaikea pysyä kärryillä oman itsensä kanssa, mutta turha kai sitä on tunteitaan ja olojaan liikaa analysoida. Mennä vaan, niinkuin hyvältä tuntuu yrittäen pitää hyvistä hetkistä kiinni. Enkä jaksa niin keskittyä olojen ja oireiden tarkkailuun. Mutta kyllähän ne vievät ja varmasti on tässä sairauden tajuamisessakin ja hyväksymisessä vielä työtä. En oikein edes tiedä, uskonko siihen edes tosissani joka hetki. En halua itseäni määrittää sairauden kautta kuitenkaan. En ole diagnosi. Mutta voiko sitä toipuakkaan, jos ei hyväksy asioista niin kuin ne ovat. Olen sairaslomalla ja mitä ilmeisimmin sairas.

Päällisin puolinhan kaikki on oikein hyvin. Aamulla ihmettelin, että miten hyvä mies minulla onkaan, joka jaksaa väsymättä kuunnella, tukea ja olla mun vahvempi puoli. Jaksaa kuunnella ja olla kiltti ja rakastava. Mikä ihana mies. Aamulla kun oli heräämisen aika ja aika alkaa valmistautumaan ryhmään (ahdistushäiriöiden ryhmäterapia Aurorassa) lähtöön ajattelin, ja sanoinkin, että enkö voisi tänä aamuna jäädä vaan nukkumaan, kun olin eilen niin ahkera. Päätin eilen -tai toissapäivänä- että pidän kiinni asioista joita olen päättänyt ja sitä oivallusta J.llekin mainostin. Aamulla olin melkein päätökseni pyörtänyt, mutta sain tsemppiä ja menin.

Ryhmässä oli jotenkin vaisu olo tänään, puhuin ja osallistuin, mutten kuitenkaan kokenut, että olisin saanut asioista oikeasti ulos suustani niinkuin ne olin tarkoittanut. Tarvitsisin pitkää ja hidasta lämmittelyä, että pääsisin puhumaan ja saisin asioita ulos. Houkuttelua ja apua. Olen kuitenkin tyytyväinen että puhun ryhmässä enkä ihan kokonaan jää sivuun. Yleensä olen tyytyväinen itseeni, kun lähden ryhmästä, tänään olin äärettömän väsynyt ja uupunut. Mielessä pyöri ahdistavana ajatuksena koko istunnon ajan se, mitä A. sanoi mulle viimeksi kun puhuttiin puhelimessa, ehkä parisen viikkoa sitten. Ei ikinä kysy mitä mulle kuuluu tai mitään mikä liittyisi mun tämän hetkiseen elämäntilanteeseen. Kun sanoin puoli väkisin sairaslomani jatkumisesta puolella vuodella ja kuntoutustuelle siirtymisestä, sanoi "lääkäri on tehnyt kamalan virheen, että "patistaa sut eläkkeelle" (ei ymmärtänyt mikä kuntoutustuki on ja selitin sen olevan määräaikainen työkyvyttömyyseläke), kyllä sun töihin pitäisi mennä, kotona makaamalla vaan masentuu entisestään". Tuota olen pyöritellyt mielessäni jo toista viikkoa. Miksi ei halua kuunnella tai ymmärtää yhtään? En tajua. Kieltää mun tilanteen ja mahdollisuuden avun saamiseen. Näitä mietin lähes koko ryhmän ajan, en niitä puhunut vaikka mieli olisi tehnytkin.. Näistä aukeaa niin iso vyyhti menneisyyttä, lapsuus ja oikeastaan koko elämänhistoria. Kuulumattomuuden tunne, olen väärässä, ei se niin ole. Ristiriitoja riittää.

Iltapäivällä nukuin pitkät päivunet ja loppupäivä on mennyt ihan kohtuullisen hyvin. Huominen Tallinan päiväristeily tuntuu kivalta, mutta vähän jännittäkin, hyvällä tavalla. Sunnuntaina J. lähtee ison rapakon taakse, Texasiin, työmatkalle ja on pois melkein viikon, sunnuntaista perjantaihin. Jännitän, miten viikko menee. Oudolta tuntuu. Kamala ikävä ainakin tulee. Perjantaina menen kentälle vastaan.


Klo. 9.00
Voi hemmetin hemmetti, mitä paskaa. Ajattelin, kun päätin laittaa tämän blogin jakoon ja linkitin pariin ryhmään, mitä kautta muutama lukija on käynyt tämän lukemassa. Mitä sitä nyt omia ajatuksiaan kaiken kansan nähtäväksi kirjoittaa. En osaa, en halua, en kehtaa, olen typerä, hävettää. Mutta olkoon nyt näin. Ihan sama, vaikka hävettäisikin, ja nolottaisi. En ole tottunut puhumaan asioistani, olen aina ollut sellainen, jota ei kuunnella, joka ei osaa edes puhua, pukea ajatuksiaan sanoikin. En osaa puhua niitä näitä, en osaa ajatella niitä. Mutta ehkä tämäkin on joku edistys, kaapista tulo, lukekaa, tykkäätte tai ette. Niin pitäisi ajatella kaikissa asioisa, mitä väliä mitä muut ajattelevat, tuskin olen oikeasti sen huonompi kuin muutkaan. olen vaan oppinut vääristyneesti niin ajattelemaan ja mollaan itseäni joka välissä. Ei ole asiaa, mistä olisin itseeni tyytymätön.

Eilen illalla reipastuin jumppaan. Oli aika rankka tunti jo valmiiksi hikisessä ja auringon lämmittämässä salissa. Välillä tuli ihan kuvottava, oksettava ja heikottava olo, mutta en luovuttanut. Allergista nuhaa on, kiitos katupölyn, mutta allergialääkkeillä pääsee pitkälle, vaikka ne väsyttävätkin (ja lihottavat?). Olin tyytyväinen, että sain itseni liikkeelle ja illalla tuli uni heti kun painoin pääni tyynyyn. Kauan olen suunnitellut tekeväni sitä tai tätä, mutta enemmän sääntö kuin poikkeus on ollut  se, että perun tekemiset ja menemiset viime tipassa. Siitä yritän päästä eroon. Teen sen mitä päätän.

Nyt lähden ahkeroimaan, samalla päättäväisyydellä, lähden auttamaan painon. Purku ja pakkaushommia tiedossa. Tylsää ja pitkäveteistä varmasti, mutta menen silti. Se on moro nyt!

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Vitsi mitä tervanjuontia tämä päivä, kamalan raskaalta tuntuu. Ja tylsältä, ei ole mitään tekemistä, ja jos jotain olisi (mm. siivoamista) niin ei voisi vähempää kiinnostaa. Tuskin jaksaisin mitään mielekästäkään. Äsken kirjoitin pikana yhden kirjeen, mutta aika pintapuolista juttua vaan. Ei se juttu vaan luista. Silti on niin kiva saada kirjeitä, joku muistaa, niin jaksan kirjoittaa. Pääsiäispyhinä kirjoitin viisi kirjettä. pakonomainen halu välillä kirjoittaa ja ehkä ihan hyvä niin. Millainen kaaos sitä mielessä olisikaan, jos ei edes kirjottaisi.

Tekisi mieli vaan hautautua peiton alle, mitä tässä muutakaan. Yritin vähän aikaa sitten levätä, olisin halunnut nukahtaa, muttei uni tullut. Olen nukkunut niin hyvin ja pitkiä unia öisin, nin useammat päiväunet ei onnistu. Yhden päiväunet nukun joka päivä. Unta riittää 8-9 tuntia vuorokaudessa, se on sentään hyvä. Olen palellutkin koko päivän, sen jälkeen kun kävin hikoilemassa kaupassa. Kumman sitkeästi sitä saakin päivät valumaan, hukkaan, ilman mitään tavoitetta tai sellaista halua johonkin, mitä kohti tavoittelu kantaisi pinnalla. Olen niin vihainen ja surua täynnä. Toisaalta ihan tyhjäksi puhallettu.




Ei meinaa tulla tästä blogin pitämisestäkään yhtään mitään, niin kuin ei paljon mistään muustakaan pitkäjänteisyyttä vaativasta toiminnasta. Välillä tuntuu niin turhalta ja typerältä kaikki, mitä järkeä missään. Enkä osaa edes pukea sanoiksi sitä, mitä ajattelen. Aika pintaraapaisua sekin, mitä ulos saa.

Nyt on huono päivä, ihan kamala. Koko aamupäivä pelkkää itkua ja ahdistusta, kauhea puristus rinnassa ja itkusta turvonneet silmät. Aamu alkoi itkulla. Heräsin jo kuuden aikaan siihen, kun J. lähti töihin (painamaan lisätöitä ja sitten vielä oikeeseen työhön.. Kamalaa painetta, kun ei näillä tule toimeen millään). Itkin sitä, miten yksin aina jään, olen niin väsynyt olemaan yksin ja väsynyt omaan päähäni ja sen kanssa yksinoloon.

Tuntuu niin yksinäiseltä. Ja turvattomalta. Olen aina sivussa kaikesta, se joka jää rannalle itkemään, se joka ei kuulu yhtään mihinkään. Ei lapsena kouluun, ei perheeseen -lapsena en tiennyt edes, minkä nimen kirjoitan koulupaperiin, olin niin mihinkään kuulumaton- ja se jatkuu yhä, aina vaan. En jaksa. Mikä vika minussa on, olen aina ulkopuolella kaikesta, koulussa, työssä, ystäviä ei ole, ei ketään kenelle osaisin tai haluaisin puhua asioitani. Ei yhtään ihmistä. J.lle puhun, mutta ei yksi ihminen jaksa kaikkea kuunnella. Pelkään, että väsytän J.n ihan loppuun. Eikä kukaan voi kuitenkaan kokonaan ymmärtää, pahimmillaan tuntuu, ettei yhtään.

En jaksa. Inhoan kevättä, lisääntyvää tunteiden vuoristorataa, vuotavaa nenää, tunkkaista oloa ja näivettynyttä itseäni. En jaksa päättää mitään. Sekin, että pääsee kauppaan on jo iso juttu. Tänään alkoi kaupalla käyntikin ahdistamaan, tuli olo, että haluan sieltä pois mahdollisimman nopeasti, hiki nousi otsalle ja olo oli ihan äärimmäisen hermostunut. Pelkäsin, että näytän vihaiselta ja että räjähdys pisteessä oleva olo näkyisi pitkälle. Olisi tehnyt mieli karjua. Loppumatkasta jo itkin. Onneksi oli aurinkolasit päässä. En ole vähään aikaan ollut näin herkkä ja häilyväinen. Pelottaa, miten huonoon kuntoon tässä vielä menee. Ehkä pitäisi soittaa psyk.polille, muttei sieltäkään tunnu apua saavan, en osaa vaan puhua asioista, en ole ikinä tottunut olemaan kuultavana enkä osaa puhua. Lääkäri on sentään hyvä, muttei sitä juuri koskaan näe.

Sen lisäksi, että on kammottavan huono ja pomppuisa olo, painaa raha-asiatkin tietysti ihan hirveästi.. Surkea kuntoutustuki joka vaan huononee ja vähenee jatkuvasti. Saan Kevalta 900e - verot ja Kelalta satasen, senkin menetän kun kuulevat J.n todelliset vuositulot. Eli sellainen 700 e kuussa käteen. Miten se mihinkään riittää. Eilen oltiin yhdessä painamassa ja sieltä saa sentään pientä helpotusta. Tarkoitus olisi käydä siellä kerran pari viikossa mutta jännittää, miten sitäkään jaksaa ja siihen sitoutua ja lupautua.