Torstai on toivoa täynnä
Tänään on ollut hyvä ja huono päivä samaan aikaan. Välillä on ihan mahdottoman vaikea pysyä kärryillä oman itsensä kanssa, mutta turha kai sitä on tunteitaan ja olojaan liikaa analysoida. Mennä vaan, niinkuin hyvältä tuntuu yrittäen pitää hyvistä hetkistä kiinni. Enkä jaksa niin keskittyä olojen ja oireiden tarkkailuun. Mutta kyllähän ne vievät ja varmasti on tässä sairauden tajuamisessakin ja hyväksymisessä vielä työtä. En oikein edes tiedä, uskonko siihen edes tosissani joka hetki. En halua itseäni määrittää sairauden kautta kuitenkaan. En ole diagnosi. Mutta voiko sitä toipuakkaan, jos ei hyväksy asioista niin kuin ne ovat. Olen sairaslomalla ja mitä ilmeisimmin sairas.
Päällisin puolinhan kaikki on oikein hyvin. Aamulla ihmettelin, että miten hyvä mies minulla onkaan, joka jaksaa väsymättä kuunnella, tukea ja olla mun vahvempi puoli. Jaksaa kuunnella ja olla kiltti ja rakastava. Mikä ihana mies. Aamulla kun oli heräämisen aika ja aika alkaa valmistautumaan ryhmään (ahdistushäiriöiden ryhmäterapia Aurorassa) lähtöön ajattelin, ja sanoinkin, että enkö voisi tänä aamuna jäädä vaan nukkumaan, kun olin eilen niin ahkera. Päätin eilen -tai toissapäivänä- että pidän kiinni asioista joita olen päättänyt ja sitä oivallusta J.llekin mainostin. Aamulla olin melkein päätökseni pyörtänyt, mutta sain tsemppiä ja menin.
Ryhmässä oli jotenkin vaisu olo tänään, puhuin ja osallistuin, mutten kuitenkaan kokenut, että olisin saanut asioista oikeasti ulos suustani niinkuin ne olin tarkoittanut. Tarvitsisin pitkää ja hidasta lämmittelyä, että pääsisin puhumaan ja saisin asioita ulos. Houkuttelua ja apua. Olen kuitenkin tyytyväinen että puhun ryhmässä enkä ihan kokonaan jää sivuun. Yleensä olen tyytyväinen itseeni, kun lähden ryhmästä, tänään olin äärettömän väsynyt ja uupunut. Mielessä pyöri ahdistavana ajatuksena koko istunnon ajan se, mitä A. sanoi mulle viimeksi kun puhuttiin puhelimessa, ehkä parisen viikkoa sitten. Ei ikinä kysy mitä mulle kuuluu tai mitään mikä liittyisi mun tämän hetkiseen elämäntilanteeseen. Kun sanoin puoli väkisin sairaslomani jatkumisesta puolella vuodella ja kuntoutustuelle siirtymisestä, sanoi "lääkäri on tehnyt kamalan virheen, että "patistaa sut eläkkeelle" (ei ymmärtänyt mikä kuntoutustuki on ja selitin sen olevan määräaikainen työkyvyttömyyseläke), kyllä sun töihin pitäisi mennä, kotona makaamalla vaan masentuu entisestään". Tuota olen pyöritellyt mielessäni jo toista viikkoa. Miksi ei halua kuunnella tai ymmärtää yhtään? En tajua. Kieltää mun tilanteen ja mahdollisuuden avun saamiseen. Näitä mietin lähes koko ryhmän ajan, en niitä puhunut vaikka mieli olisi tehnytkin.. Näistä aukeaa niin iso vyyhti menneisyyttä, lapsuus ja oikeastaan koko elämänhistoria. Kuulumattomuuden tunne, olen väärässä, ei se niin ole. Ristiriitoja riittää.
Iltapäivällä nukuin pitkät päivunet ja loppupäivä on mennyt ihan kohtuullisen hyvin. Huominen Tallinan päiväristeily tuntuu kivalta, mutta vähän jännittäkin, hyvällä tavalla. Sunnuntaina J. lähtee ison rapakon taakse, Texasiin, työmatkalle ja on pois melkein viikon, sunnuntaista perjantaihin. Jännitän, miten viikko menee. Oudolta tuntuu. Kamala ikävä ainakin tulee. Perjantaina menen kentälle vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti