Cathe

Ei meinaa tulla tästä blogin pitämisestäkään yhtään mitään, niin kuin ei paljon mistään muustakaan pitkäjänteisyyttä vaativasta toiminnasta. Välillä tuntuu niin turhalta ja typerältä kaikki, mitä järkeä missään. Enkä osaa edes pukea sanoiksi sitä, mitä ajattelen. Aika pintaraapaisua sekin, mitä ulos saa.

Nyt on huono päivä, ihan kamala. Koko aamupäivä pelkkää itkua ja ahdistusta, kauhea puristus rinnassa ja itkusta turvonneet silmät. Aamu alkoi itkulla. Heräsin jo kuuden aikaan siihen, kun J. lähti töihin (painamaan lisätöitä ja sitten vielä oikeeseen työhön.. Kamalaa painetta, kun ei näillä tule toimeen millään). Itkin sitä, miten yksin aina jään, olen niin väsynyt olemaan yksin ja väsynyt omaan päähäni ja sen kanssa yksinoloon.

Tuntuu niin yksinäiseltä. Ja turvattomalta. Olen aina sivussa kaikesta, se joka jää rannalle itkemään, se joka ei kuulu yhtään mihinkään. Ei lapsena kouluun, ei perheeseen -lapsena en tiennyt edes, minkä nimen kirjoitan koulupaperiin, olin niin mihinkään kuulumaton- ja se jatkuu yhä, aina vaan. En jaksa. Mikä vika minussa on, olen aina ulkopuolella kaikesta, koulussa, työssä, ystäviä ei ole, ei ketään kenelle osaisin tai haluaisin puhua asioitani. Ei yhtään ihmistä. J.lle puhun, mutta ei yksi ihminen jaksa kaikkea kuunnella. Pelkään, että väsytän J.n ihan loppuun. Eikä kukaan voi kuitenkaan kokonaan ymmärtää, pahimmillaan tuntuu, ettei yhtään.

En jaksa. Inhoan kevättä, lisääntyvää tunteiden vuoristorataa, vuotavaa nenää, tunkkaista oloa ja näivettynyttä itseäni. En jaksa päättää mitään. Sekin, että pääsee kauppaan on jo iso juttu. Tänään alkoi kaupalla käyntikin ahdistamaan, tuli olo, että haluan sieltä pois mahdollisimman nopeasti, hiki nousi otsalle ja olo oli ihan äärimmäisen hermostunut. Pelkäsin, että näytän vihaiselta ja että räjähdys pisteessä oleva olo näkyisi pitkälle. Olisi tehnyt mieli karjua. Loppumatkasta jo itkin. Onneksi oli aurinkolasit päässä. En ole vähään aikaan ollut näin herkkä ja häilyväinen. Pelottaa, miten huonoon kuntoon tässä vielä menee. Ehkä pitäisi soittaa psyk.polille, muttei sieltäkään tunnu apua saavan, en osaa vaan puhua asioista, en ole ikinä tottunut olemaan kuultavana enkä osaa puhua. Lääkäri on sentään hyvä, muttei sitä juuri koskaan näe.

Sen lisäksi, että on kammottavan huono ja pomppuisa olo, painaa raha-asiatkin tietysti ihan hirveästi.. Surkea kuntoutustuki joka vaan huononee ja vähenee jatkuvasti. Saan Kevalta 900e - verot ja Kelalta satasen, senkin menetän kun kuulevat J.n todelliset vuositulot. Eli sellainen 700 e kuussa käteen. Miten se mihinkään riittää. Eilen oltiin yhdessä painamassa ja sieltä saa sentään pientä helpotusta. Tarkoitus olisi käydä siellä kerran pari viikossa mutta jännittää, miten sitäkään jaksaa ja siihen sitoutua ja lupautua.