torstai 12. kesäkuuta 2014

reissu

Terveisiä Tallinnasta :)

Eilinen meni reissusta toipumiseen, ei sillä että krapulaa olisi ollut, vaan ikävästi ajottunut hammaslääkäriaika oli heti reissua seuraavana päivänä. Muttei se näin päin haitannut onneksi Tallinnan-reissua. Kivaa oli kaikinpuolin. Sääkin oli Helsingin harmaan tiuhkusateen jälkeen jopa ihan kesäinen, paljon lämpimämpi kuin täällä ja aurinko paistoi. Melkein kuin olisi etelässä ollut, enemmänkin kuin tuossa vastarannalla.

Viking Experssillä oltiin liikenteessä, vajaa kolme tuntia kesti lahden ylitys, ehdittiin syödä laivalla ja katsella kannella merta ja sitten oltiin perillä. Käveltiin jalat kipeiksi, mulla oli hetken aikaa korkokengät jalassa, halusin laittaa nuo, kun ei mulla yleensä ikinä ole niitä tilaisuutta pitää. Myöhemmin, Vanhan kaupungin mäen päällä kengät vaihtuivta ihan mataliin balleriinoihin. Mukulakivikaduilla oli aika koukeroista käveleminen, mutta niin sitä on hölmö ja kärsii :)

Reissua seuraavana yönä en nukkunut, tuleva hammaslääkäriaika jännitti ja parin viini lasillisen ja parin oluen jälkeen en nuku. Tai vaikka joisin vähemmän tai enemmän, en nuku. En tiedä mikä siinä on, mutta menen kai jotenkin ylikieroksille sitten.. Väärin päin kai, mitä normaalisti käy.

Pidempäänkin olisi reissussa viihtynyt, nopeasti päivä meni ja haikea olo jäi. Silloin kun on mukavaa, menee aina ihan liian nopeasti. Reissussa ei kauppoja kierrelty muuten kuin että Henni ja Emil (kai sitä voi nimilläkin kirjoittaa kun kuvilla ja kasvoillakin kirjoitan:) kävivät ostamassa aurinkolasit ja Henni laukun itselleen niistä sataman kojuista. Kovasti siellä yritetään kaupata kaikenlaista, aivan kuin etelässä basaareissa, ei tehnyt mieli mitään katsellakaan, kun heti tuntui että pitäisi jotain ostaa, mutten tosiaan koskaan reissuilla tee ostoksia. Jos jotain tarvii (on varaa ostella muuta kuin välttämättömät) niin sitä saa täältä kotimaastakin (eikä Tallinassa mitään sen edullisempaa ole kuin täälläkään, tai en tiedä kun en katsellut:)

Eilinen hammaslääkäri oli kamala.. Joulun aikoihin alaposkihampaasta halkesi syödessä pala, kävin sen korjauttamassa päivystyksessä kerran; irtosi, menin toiste; pysyi tähän asti. Eilen olisi ollut tarkoitus laittaa pysyvä paikka, mutta hammas meinattiin poistaa. En antanut. Väiteltiin kymmenen minuuttia -ainakin- hammaslääkärin kanssa ja paikkasi lopulta hampaan vaikka sanoi, ettei se tule kestämään. Nyt on sitten toinen hoitopaikka, ja pelkään koko ajan että se irtoaa. Sitten kun irtoaa, tietää se hampaan poistoa :( En ole -ihme kyllä- hammaslääkäripelkoinen, mutta pelkään hampaatonta suuta. Hammaslääkäri tietysti suositteli titaanihammasta (sellainen ruuvi leukaluuhun mhin tulee "tekohammas" päälle) mutta hintaa on pari tonnia.. :O Joopa joo.

Mutta se siitä.

Huomenna perjantaina alkaa Joonaksen loma, kaksi viikkoa, ja heinäkuun lopussa toiset kaksi viikkoa. Lauantaina tai sunnutaina olisi tarkoitus lähteä mökkeilemään, mutta säät näyttää aika surullisilta, nippa nappa yli kymmenen asteen päivällä. En silti haluaisi olla menemättä mökille, mutta lämmintä vaatetta saa pakata mukaan, toppatakkikaan ei varmasti siinä ihan rannassa ole liikaa. Vuosi sitten mökkeillessä meillä oli ihan yhtä huono onni.

Ps. Emil sai tänään kuulla että sai paikan Vuosaaren lukioon, kakkostoive siis. Laski koulujen sisäänotto-keskiarvorajat, pisteistä puuttui 0,07 että olisi pässyt ykköstoivekouluuun. 8,6 keskiarvolla on hassu mennä 7 keskiarvon lukioon. Jos peruutuspaikoja tulee, voi paikka Herttoniemeen olla vielä mahdollinen. Mutta hyvä tuokin ja näinkin.

(Kuvia)

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

vesi

..puhdistaa tunteitamme

“Veteen sisältyy niin paljon. Sillä on monia ihmeellisiä ominaisuuksia ja piirteitä, jotka eivät lakkaa hämmästyttämästä ihmisiä.
Vesi liittyy voimallisesti tunteisiimme, jotka ovat ihmiskunnan suuri oppiläksy. Vesimatka onkin myös matka tunteittemme kemiaan, tuohon haasteelliseen ja samalla palkitsevaan maailmaan, jolla on niin paljon annettavaa meille kaikille. Vesimolekyylit ovat vertauskuvallisesti tarkasteltuna emotionaalisia molekyylejämme. Ei tarvitse kuin tutkia omaa elämäänsä huomatakseen, miten merkitsevä osa tunteillamme on kokonaisolemuksessamme.
Vesi voi monin eri tavoin puhdistaa ja parantaa tunteitamme sekä avata samalla portin tiedostamattoman mielen valtavaan voimaan. Vesielementti on hyvin tärkeä omien luonnollisten intuitiivisten ja psyykkisten kykyjen lisääjänä. Usein voidaan huomata, että hyvin herkillä, intuitiivisilla tai psyykkisillä ihmisillä on varsin paljon nestettä kehossaan, tavanomaista kosteampi iho tai hyvin vetiset, melkeinpä kiiltävät, lasimaiset silmät.
Emootiot kastelevat kokemuksiemme maaperän ja myös auttavat tallentamaan niitä muistiimme. Kyyneleet ovat osa tunneilmaisuamme, ja niistä on löydetty parisataa valkuaisainetta, rasvaa, huomattava määrä erilaisia hormoneja ja monia muitakin aineita. Ne eivät siis ole “pelkkää” vettä ja niiden kemiaan käytkeytyy luultavasti vielä monia asioita. On esimerkiksi väitetty, että surun ja ilon kyynelillä on erilainen koostumus.”



Tällainen osui silmiini tänään Hidasta elämää-ryhmästä Facebookissa ja piti ihan laittaa tänne blogiin muistoksi, muuten katoaa uuden uutisvirran alta jonnekin kauas pois. Ei silti että tuo yllättävää tai uutta tietoa mitenkään olisi, kyllä kai monilla vesi on rentouttava ja rauhoittava elementti, ihan elämän perustakin, mutta näin se konkretisoituu ja uuttakin tuossa on.

Vesi on minulle ihan äärimmäisen tärkeä elementti, ehkä tärkein ja läheisin, rentouttavin. Mun pitää päästä joka päivä meren läheisyyteen, rannalle, se merituuli tuntuu hyvältä ahdistuneeseen oloon, aivan kuin huutelisi oloa jollain tavalla, puhdistaisi. Veden liplatus ja kimmellys tyynellä säällä, myrsykävä meri on vaikuttava ja lumoava myös. Parasta on herätä aamulla mökillä ja nähdä heti jo vuoteesta järvi. Vanhojen suurten koivujen ja leppien oksat ja lehdet kurottuu järven päälle ja se veden liike. Se rentouttaa ja kantaa. Tyynellä järvenpinta on kaunis kuin silkkiä. Aina erilainen, muuttuvainen. Yöllä järven yllä lentelevät lepakot, yölintujen haikeat huudot. Iltasoutelut melkein aavemaisen rauhallisen ja liikkumattoman järven pinnalla.

Toisaalta pelkään liikkua vesillä veneillen. Uimisesta kyllä tykkään. Pienellä veneellä tyynellä säällä veneily vähemmän kuin isoilla laivoilla. Siellä en nauti merestä. Luulen, että siinä astuu kuvaan ahtaanpaikan kammoni, ja itsensä hallitsemattomuuden tunne, et pääse laivasta pois vaikka mikä olisi. Kerran olin tyttäreni kanssa ruotisnristeilyllä, takaisin tullessa myrskyä riitti, laiva keinui  ja siitä jäi kammo ja pelko. Mietin ehkä liikaa mitä kaikkea voisi tapahtua, laiva voisi kaatua, sinne voisi jäädä vangiksi, vesitaskuun. Mietin sitäkin, miten luonnonvoimat ovat paljon mahtavammat kuin ihmisen voimat tai ihmisen keksimien laitteiden, kulkuneuvojen ja muiden suunnistuslaitteiden tieto tai taito, ja mitä merellä voi olla tuotavana. Sen suuruus ja voima ovat niin käsittämättömiä, että se tuntuu hienoudessaan jo pelottavaltakin.

En osaa valita tykkäänkö enemmän järvestä vai merestä, molemmilla on puolensa, järvi on kuitenkin paljon tutumpi, Savossa järven rannalla kaikki lapsuuden kesät vietettyäni, ja suuren osan niistä kesäpäivistä vedessä uiden ja leikkien, järvessä. Lapsena ja nuorena loputon ralli saunan ja järven välillä. Vieläkin. Minusta on kuva missä istua napotan alle yksi vuotiaana siinä mökkirannan uimarannassa, ei ihme että siellä niin hyvin viihdyn edelleen.

Osan lapsuuttasuin Englannissa, Etelä- Englannissa, pienellä saarella, missä ison meren vaikutus tuntui joka paikassa, säässä, ilman kosteudessa, tuoksussa, äänessä. Valtameri näkyi ja kuului joka paikkaan. Viime vuosina en ole käynyt kuin kerran Englannissa, mutta kaipuu sinne on, tykkään aina tarinoista, elokuvista ja kirjoista, jotka sijoittuvat Englantiin ja etenkin meren läheisyyteen.

Tekstissä luki, että hyvin herkillä, intuitiivisilla ja psyykkisillä ihmisillä on paljon vettä kehossaan. Psyykensairauksiin käytettävät lääkkeet toki keräävät kehoon nestettä, mutta luulen ettei tässä tarkoitettu sitä. Itselläni on usein vetistävä ja kiiltävät silmät, ja hikoilen paljon, käteni ovat aina nihkeät. Myös kyyneleet ovat nestettä, mutta ne pidän lähes aina sisälläni. Huono asia. En koskaan ymmärrä sitä, kun pelätään ja varotaan itkemästä, itse toivoisin osaavani tehdä sitä enemmän. Syytä olisi.

Toivoisin saavani olla enemmän liikuvan välkehtiävän veden äärellä, tai humisevan luonnon keskellä, niissä on muuten mielestäni aika paljon samaa, rehevässä tuulessa huojuvassa lehtimetsässä kuin meressä tai järvessä. Mun jokapäiväisiin toimiini onkin viime aikoina sisältynyt pyöräily rantoja pitkin ja metsässä. Molemmissa tuuli. Ja yleensä näitä joka päivä tarvitsen. Onneksi niitä läheltä löytyy.



Kylli Kukk & Erkki Lehtiranta : VESI – Elämän sanansaattaja, (Shantia Oy, 2012)

lauantai 7. kesäkuuta 2014

perjantai 6. kesäkuuta 2014

mitta täynnä

Koko väestöä tarkasteltaessa nuorten masennus ei ole lisääntynyt 2000-luvulla. Kun tarkastelukulmaa tiivistetään, silloin esiin nousevat koulutus-, ammatti- ja tulotaustaltaan huonompiosaisten perheiden nuoret, joilla masennusta on entistä enemmän.

Tällainen osui tänään silmiin ja laittoi heti ajattelemaan, ihan omakohtaisen kokemuksen saattelemana tietenkin, kuinkas muutenkaan. Usein joko kuvitelen monien asioiden liippaavan läheltä, tai sitten vaan olen niin monessa mudassa pyöritelty, että itselläni on kokemusta aiheeseen liittyen, enkä vain kuvittele niin. Aika yllättävää sinänsä, että ollaanko tuo tosiaan nyt vasta keksitty, että ai, huono-osaisempien perheissä on enemmän masennukseen sairatuvia nuoria tai lapsia. Ja aikuisia sitten myös, ennen ja jälkeen. Onhan se nyt aika selvää, että masentaa jos on työttömyyttä, köyhyyttä ja muuta huono-osaisuutta. Ketäpä sellainen ei masentaisi, jos jokapäiväisen toimeentulon, ruoan ja asumisen ja muiden välttämättömen  hengissäpysymistä vaativien asioiden hankkiminen ja turvaaminen on ylivoimaisen vaikeaa..

 Itse elän sitä joka päivä. Vaikka on mies, jolla on ammatti ja palkka, ja meillä on asunto ja ruokaa kaapissa. Itse olen eläkkeellä, joka katkeaa joka vuosi ainakin kerran ja se tuo omat haasteet toimeentuloon velkakierteineen.Vuokria jää maksamatta, ulosotto ja peritätoimistot muistavat joka viikko, molempia, eikä rahaa jää asumis- ja välttämättömien opinto- ja asuntolainojen maksamisen jälkeen vähemmän kuin jos kumpikaan ei tekisi mitään. Jäisi ehkä plussan puolellekin. Autosta luovutaan kesän jälkeen jotta terapiaan pääsyni helpottuisi. Jos kumpikaan ei kävisi töissä, saisin senkin ilmaiseksi. Auton arvo on ehkä viisi sataa euroa. Yhdeksänkymmentäluvun nissan, mutta käyttö maksaa. Kuka ostaisi?;)

Olen aikoinaan, siis kahdeksantoista vuotiaana kotoa pois muutettuani mennyt heti töihin ja opetellut tulemaan toimeen, ja käymään töissä, siihen asti kunnes sain lapseni ja jäin yksinhuoltajaksi. Elin sillä vähimmäistoimeentulolla siihen aikaan ihan kohtalaisesti, ei silloin ollut puutetta mistään, en ole tottunut kalliisiin asioihin tai himoinnut tuhlailevaa elämäntapaa ja elin ihan tavallista elämää silloin, mielestäni. Kun rahat riittivät ruokaan ja asumiseen en kokenut että minulta tai lapsiltani mitään olisi puuttunut. Ja sain varmaan pärjäämisestä voimaa, onnistuin, pärjättiin, ja siihen aikaan, parikymmentä vuotta sitten oli helpompi pärjätäkin. Vähemmällä.

Mikä on sitä huonompiosaisuutta nuorissa sitten? Sekö ettei ole älypuhelinta tai kalliita vaatteita, ei käy pitkillä ulkomaanmatkoilla monta kertaa vuodessa? Asu kalliilla asuinaluella? Harrasta kalliita harrastuksia. Vanhemmat eivät ole koskaan läsnä, vaan hankkimassa rahaa sitä varten, että sitä hyväosaisten elämäntapaa olisi varaa ylläpitää. Vaikka se elämä tapahtuisikin sitten vain töissä. Lapset syö mikroruokaa, tai sushi-baarissa.. Niin kauan kun niitä töitä riittää, ja sitten kun ei riitä, masennutaan, tai jos riittää, uuvutaan ja poltetaan loppuun itsensä ja muut siinä mukana.

Tai se, että asuu vähän vähemmä suositulla asuinalueella, rauhallisella mutta kuulemma huonomaineisella asuinalueella (täällä kun on paljon maahanmuuttajia ja muuta rupusakkia), perheessä on vanha ja kulunut auto (vaikka perheen ainoalla työssäkäyvällä on yliopistotutkinto ja koulutusta vastaavaa työtä) ei käy ihan ykköskoulua, tai vanhemmat ovat eronneet. Jommalla kummalla vanhemmista ehkä mielenterveysongelmia. Rahat riittävät juuri ruokaan ja vaatteisiin kirpputoreilta. Mutta äiti on aina kotona, laittamassa ruokaa, juodaan kahvit aina yhdessä iltapäivällä. Kuuntelen. Pojan keskiarvo päättötodistuskessa oli yhdeksän.
Niin kumpi sitten on huono-osainen?

Mielenterveyspalvelut alaikäisille ovat Suomessa maksuttomia, joten perheen sosioekonominen tilanne ei estä sitä, etteikö nuori voi saada apua masennukseensa. Vaikeus onkin ehkä se, että jos vanhemmilla on omia ongelmia, silloin voimia ei välttämättä riitä lapsen tukemiseen.

Mutta asia voi olla toisinpäinkin, että vanhemmat ovat niin niin sanottuja hyvin menestyneitä, kunnianhimoisia ja itsestään niin voimakkaasti kiinnostuneita, että lapsi jää huomiotta. Henkisesti. Ja kun asiat ovat päällisin puolin kunnossa, on koti, vaatetta, matkoja, ruokaa, ei kukaan kiinnitä huomiota vaikka lapsi voisi kuinka huonosti. Ja lopulta täysin sulkeutunut. Ei sellaista huomaa.
Itse olen sellainen aikuinen nuori ja lapsi, ollut. Helposti, jos vanhemmat ovat kovin määrätietoisia ja vaativia, kunnianhimoisia itseään ja omia saavutuksiaan kohtaan, voi heille olla järkytys, jos kaikki ei menekään niin kuin he haluaisivat tai miten olivat ajatelleet asioiden menevän. Heidän ehdoillaan. En minä tällaista halunnut. Hankalan vittumaisen kakaran, omituisen ja puhumattoman. Hittoako tässä mihinkään sosiaaliämmien haukuttaviksi mennä. Minä tiedän, olen sentään helvetti maisteri. Ja seuraava suomen presidentti. Helvetti kun se ei puhu, raapii vaan paperia (piirtää ja kirjoitaa) eikä tee niin kuin käsketään. Ei ihmekkään että tässä hulluksi tulee ja joutuu hesperiaan vähänväliä kun on tommonen itsekäs kakara.

 Tärkeätä on muistaa sekin, että lapset ja nuoret tuntevat aina syyllisyyttä, jos omille vanhemmille sattuu ikäviä asioita ja vanhemmat voivat pahoin. He eivät oikeasti ole syyllisiä siihen, jos vanhempi menettää työnsä, on kuormittunut tai sairastuu, Riittakerttu Kaltiala-Heino jatkaa.

Ei se kyllä rahasta tai titteleistä ole kiinni masentuuko lapsi. Ja tuoko se raha sitten sitä hyväosaisuutta? Terveyttä, tasapainoa, iloa ja onnea.
Itse olen elänyt noiden kahden itseään täynnä olevan vanhemman lapsena. Niiden pärjääjien. No, äidillä todettu mielenterveyden häiriöitä, vaikea maaninen bipolaaritauti, muttei siinä määrin, että ne olisivat koskaan estäneen koulu-, opiskelu tai uramenestystä ja ansaitsemista häirinneet. Päinvastoin, ovat ehkä siinä auttaneetkin, opiskelua yökaudet, lastenhoitoa siinä sivussa aina kun muistaa. Isällä samoin. Työtyö. Ei toki riittävästi, äidillä oli haave opiskella vielä enemmän, oli kuulemma päättänyt nuorena että alkaa presidentiksi. Politiikassa oli mukana, presidentiksi asti ei ehtinyt, ja nyt on kovin masentunut kun ei enää tärkeitä työ-, järjestö- ja vaikuttamispiirejä enää ole. On unohtunut piireistä. En jaksa olla erityisen myötämielinen ja kuunnella, tukea. Voi kuinka ikävää. Että masentaa. Jotain on sentään joskus ollut. Vai onko?
  
Vanhemmille tapahtuvat kuormittavat asiat kuormittavat myös lasta. Vaikka niitä asioita ei voi ehkä poistaa, on hyvä tarjota nuorille ja lapsille se mahdollisuus, että he voisivat vapautua turhasta syyllisyydestä esimerkiksi oikean tiedon ja keskustelun kautta

Itse unohduin jo lapsena. Lopetin puhumisen Suomeen muutettuamme, kun vanhemmat erosivat, enkä juuri ole sen jälkeen puhunut. Onneksi ei enää paljon vaaditakaan. Lapsena käytettiin perheneuvolat ja mitä niitä nyt oli, en puhunut sielläkään mitään. Äitiä haukuttiin, ei menty enää sinnekään. Sosiaaliämmät oli vittumaisia. Vaihtelin kouluja, jos tuolla onnistuisi, en avannut suutani. En saanut kavereita enkä mennyt kouluun. Sairaalakoulussa oli pakko olla, siellä oli ovet lukossa ja siellä piti olla yötkin. En puhunut sielläkään. Päättötodistuksen peruskouusta, yksityisopetuksesta, en suostunut menemään kouluun paikalle kun siellä oli muita naureskelemassa, sain varmaan ihan sen takia, että halusivat päästä eroon yhdestä puhumattomasta kummajaisesta, jota eivät ymmärtäneet. En muista mitään sen paperin eteen juuri tehneeni.Eikä ole koulukavereita tai -juttuja kerrottavana, tämän enempää.

 Vanhempi ei välttämättä pysty auttamaan lasta tällaisessa tilanteessa, mikä voi johtaa siihen, että hautoessaan syyllisyyksiä lapsi murentaa omaa mielenterveyttään.

Ja sitten menin töihin, muutin omaan kotiin, sain lapsen, erosin, sain toisen miehen, lapsen, erosin, sain kolmannen miehen, opiskelin hoitajaksi, menin töihin hoitamaan muita ja lopulta tuli hulluksi. Eli hyppäsin pois siitä helvetillisestä pakotuksen piiristä ja  saan olla rauhassa ja keskittyä sellaisiin asioihin mitkä ovat oikeasti tärkeitä. Eli perheeseeni. En ole saanut statusta, hyvää palkkaa, omistusasuntoa, merkkivaatteita, kalliita harrastuksia tai puhelinta. Jokavuotisia ulkomaanmatkoja. Enkä mitään piirejä tai kerhoja, ei mulla ole edes ystäviä perheen ulkopuolella, joita tapaisin, ei yhtään. Saisin jos haluaisin, mutten halua. Pitkän liudan diagnooseja ja pillereita kyllä. Mutta olen saanut silti pienen ilon iloita jokaisesta päivästä, edes ihan vähän. Ja oikeastaan niitä ilonaiheita on paljon, kaksi lasta, mies, koti lähellä luontoa ja merta. Siinä ne. Ihan helvetin hyvin lähtökohdista katsoen. Ihan itse ansainnut.


Ps. Omilla, 15- ja 22-vuotiailla lapsilla ei ole diagnosoituja mielenterveysongelmia. Tutkittu on moneen kertaan.

torstai 5. kesäkuuta 2014

epätodennäköisyyksiä

Mikä päivä.

En valita helteestä tälläkään kertaa, yleensä missään sääilmiöissä ei ole mitään vikaa, muissa asioissa taas voi olla sitäkin enemmän. Sääilmiöt on muuten aika mielenkiintoisia. Ja jänniä. Ja surullisia. Monesti mietin maailman liikkeitä, vaikkapa auringon toimintaa, maapallon pyörimisnopeutta ja -suuntaa. Kerran jopa mietittin illalla koko perheen kesken sohvalla istuessa, että mihin suuntaan "tavallaan" mennään. Siis kun maapallo pyörii, niin jos avaruudessa olisi joku joka pysyisi paikallaan, mistä voisi sitä maan liikettä seurata, mentäisiin me aika vauhdilla tonne länteen. Tästä meiltä katsottuna tonne kauppakeskukselle päin. Ja vauhti taisi olla sellainen pari tuhatta kilometriä tunnissa. Mutta ihan peruspohdintoja, oikeista asioista. Perheen miehet osaavat selittää, ja mä kysellä. Siis fysikkaa ja matikkaa, mitä noi nyt on kaikki. Hellekin. (Eno opiskeli muuten astronomiaa, ja oli matemaatikko. Ja skitsofrenikko, jo edesmennyt)

Mutta sellaisia en ole tänään juuri miettinyt, enkä säätilaakaan. Aamulla oli harmaata, nukuin aika hyvin (heräsin vain kerran kesken) ja herättiin siinä kymmenen aikaa molemmat (E ja minä), juotiin kahvit, ja alettiin siivoomaan. Tai minä siivosin aika ahkersti, poika oman huoneensa. Molemmilla siis oikein hyvä tohina päällä ja siistiä tuli. Imuroin jopa terassin, on niin täynnä siitepölyä, E aivastelee ja yskii, mua nuo pölytykset ei aivastuta. Mutta siisteydestä tykkään.

Kauppa- ja kirjastoreissu kuuluivat tänään tähän aktiviseen päivääni -tuntuu taas etten ole tehnyt mitään, vaikka aika menee nopeasti ja koko ajan olisi ideoita siitä, mitä voisin seuraavaksi tehdä. Tumput suorana en malta, enkä osaa, olla.

J laittoi juuri viestin Skotlannista, on siellä ollut siis tiistaista asti työmatkalla ja huomenna perjantaina tulee kotiin. Juuri nyt oli ylhäällä tuulimyllyssä, viiden muun ukon kanssa. Ahdasta on, ja kun tuulimyllyn lavat laitetaan päälle, huojuu koko torni puolelta toiselle niin, että pitää pitää kiinni että pysyy paikallaan. On varmaan aika hurjaa. Moottoritilan (jossa siis ovat) on oltava auki, jotta sinne mahtuu miehiä tekemään ja katselemaan, ja siellä ovat siis koko päivän. Ja valjailla tietysti kiinni jossain, monen kymmenen metrin korkeudella ovat. Sillä on vähän jännempi työ kuin mulla. Tai sillä tulee haasteet ulkopuolelta, multa sisäpuolelta. Silloin kun vielä kävin Tuulimyllyn päivätoiminnassa, vitsailtiin, että ollaan nyt samalla alalla. J on energiatekniikkaan suuntautunut diplomi-insinööri.

Ymmärtää (tai on ainakin ymmärtävinään:) siis fyskiikkaa ja kaikenlaisia matematiikan epätodennäköisyyksiä ja todennäköisyyksiä ja ties mitä :)

Skotlanti on hieno paikka, jännä ja kummitusmainen. Kaikki on siellä todella vanhaa, isojen kaupunkien ulkopuolella ei taida olla ainakaan pariin sataan vuoteen rakennettu juuri uusia taloja? Hotellissa missä J on, on jokainen seinä vino eri suuntaan. Vanhoja raunioituneita linnoja on paljon, korkeita vuoria, jylhää ja karua. Hienoa. Olen asunut Skotlannissa joskus teininä vähän aikaa ja jonkin verran sitä tuli ajeltua. Enää en ole kovin kaukokaipuinen, kirjoja lukemalla pääsee minne vaan. Kammoan matkustamista, varsinkin lentämistä, joten suurin osa loma-ajasta menisi niiden pelkäämiseen ja jännittämiseen, eikä se olo nyt niin eri ole, oletko Savossa vai Venetsiassa (Euroopan ulkopuolelle en edes harkitse matkustavani). Savossa olen mieluummin :)

Tänään matkustin kaupalle ja kirjastoon. Lainasin taas pari uutta kirjaa Erik Axl Sundin Varistyttö, ja Khaleid Hosseinin Ja vuoret kaikuivat . Toinen aikaisemmin aloittamistani kirjoista on Lars Keplerin Nukkumatti, jota innostuin ennen unetonta yötä lukemaan liian pitkäski aikaa. Ei ollut ihan paras iltalukemiskirja, ehkä sen takia kun en osannut lopettaa lukemista. Eikä aihekaan nyt mikään ratkiriemukas ole, kuten ei koskaan lukemissani kirjoissa.

Mutta ihan kohtuufiiliksillä kuitenkin. Mikäs tässä jäitä poltellessa. Keitin just kahvit, E haki kupit itselleen ja kaverilleen ja kikattelevat tuolla jotain. Eilen oli isolla porukalla Uutelassa grillailemasa, olivat tehneet isot eväät ja limut, tuli jo yhdeksän aikaan kotiin ja näytti kuvia. Ihan selvinpäin. Ihania. Siis vaikka ovat viisitoista kuusitoista vuotiaita, ei illanvietot ole mitään kossun kiskomista vankilan porteilla (kuten mulla oli samanikäisenä), vaan tuollaisia kivoja mihin on nähty vaivaa, ja kaikkea

:)

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

ennen ja nyt



(tämä siis sairaalakoulun arviointi jostain kolmenkymmenen vuoden takaa, päivämäärä ei tuossa näy. Mutta mikä siinä seisauttaa on se, että olen ihan sama vieläkin, minusta voisi kirjoittaa ihan hyvin täsmälleen samanlaisen arvion nykyään. Mitä siellä päässä sitten lymyääkään, niin iso työ on ollut kanataa tällaista itseään läpi koko elämän. Harjoitusta on tullut, ja ajateltua paljon, mutta kyllä väsyttääkin ja reppu painaa. Mitään parannuskeinoa ei kuitenkaan ole mielen  epätasapainoon. Tai on terapia, mutta itse siinäkin sen työn tekee, jos sellaista joskus sattuu saamaan. Lääkkeisiin en usko, ne peittävät vaan oireet ja tekevät turraksi, mieli kapinoi siellä taustalla.

Lääkkeitä ei tuohon aikaan onneksi lapsille syötetty, minäkn olisin varmasti ollut niitä täyteen pumpattu, psykiatrisella osastolla kun olin. Diagnooseina tuohon aikaan oli vakavasti häiriintynyt ja mutistinen. Sen aikaiset määritelmät, nimet, olivat vähän erilaisia kin nykyään. Nyttemmin on keksitty kaikkea uutta ja jännää.

Viitisentoista vuotta sitten kävin tyttäreni kanssa perhe-neuvolassa asiakkaana säännöllisesti, H kävi erilaisissa terapioissa muutaman vuoden. Itselläni oli ne tukikäynnit siinä rinnalla. Aina kun jaksoin paikalle saapua. Pyynnöstäni sinne tilattiin mun papereita luettavakseni sieltä kaukaisilta ajoilta. En muista niistä juuri mitään, en jotenkin uskaltanut lukea niitä hyvin, selailin vaan nopeasti. Itselleen omaksihan niitä ei tietenkään saa, eikä kai ihan yksin valvomattomana lukeakkaan. Niitä vanhoja papareisia mitkä siellä jossain pölyttyvät. Ainut mitä mieleen jäi, oli tuo diagnoosimääritelmä. Nyt ajatus on tullut uudestaan, että olisi mielenkiintoista lukea niitä, mitä silloin tapahtui, minkälainen olin, miten voin, mitä tein, mitä en? Mutta tarkemmin asiaa miettiessä ajattelin, että mitä mä niillä tiedoilla teen? Ei siellä ole kuitenkaan mitään salatiedettä, mikä antaisi vastauksia tähän päivään. Muistan ja tiedän ihan riittävästi, ja varsinkin näen yhteyden asioilla tähän päivään. Liiankin hyvin. Luulen että kolmekymmentä vuotta vanhojen, jo varmasti vanhanaikaisin termein ja sanoin kirjoitttu näkemys minusta vaan sekottaisi mua. En voisi enää kysyä että mitä tämä tarkoittaa?

En saa lukea nykyisiäkään saiausketomustietoja psykiatrian polilla. Viime syksynä pyytelin niitä, täytin tilauskaavakkeen niiden saamista varten, mutten saanut. Psykiatri sanoi, ettei se ole tarpeenmukaista. Yleisesi ottaenhan kaikilla on oikeus nähdä itsestään kirjoitetut lääkärien, hoitajien ja muut terveydenhuollon kertomukset, ellei siihen todeta olevan estettä, mikä voisi olla vaikka se, että tiedot voisivat heikentää potilaan vointia tai muuten sekoittaa ja hämmentää turhaan. Eli en saanut lukea. Enää en ole kysynytkään. Mitäpä mä niillä tekisin? Mitä hyötyä olisi lukea miten aggressiivinen tai hermostunut, ahdistunut olin milloinkin. Itse mä paremmin tiedän tarinani.


Ps. Aamupäivä, kello 11.48. Menin kuuden aikaan aamulla nukkumaan ja heräsin yhdentoista aikaan. Söin ennen nukkumaanmenoa vähän leipää ja otin lisää rauhoittavaa. Joskus hoitaja sanoi mulle ettei koskaan kannattaisi ottaa yöllä jos herää kesken kaiken, lisää sitä ja sitä tapaa olenkin yrittänyt vältellä. Tähän asti. Mieli oppii muuten pian vaatimaan lisää ja herättää ottamaan aina sen toisen annoksen ja taas toisen, ja niin edelleen. Vuoden olen syönyt säännöllisesti sellaista lääkettä mikä on määrätty tarvittassa käytettäväksi. Siitä pitäisi vierottautua, mutetn jaksa, eikä siihen onneksi painostusta tule polin puoleltakaan.

Eilen olin hoitajalla ja tähän laitan hyvät uutiset; labroista ja lääkepitoisuuksista olen aina huoletunut, niitä konkreettisia asioita. Ne on nyt kaikki arvot just niin kuin pitääkin. Ei ole enää anemiaa, ei kilpirauhasen vajaatoiminnan viitteitä ja litium-arvot ovat nousseet paremmin hoitotasolle ja sitä vois mahdollisesti siis hiukan nostaa. Hyvä niin, siis se, ettei ole tehnyt kilpirauhaselle tuhojaan, vaikka kilpirauhasenvajaa toiminta tosi yleistä Liton käyttäjille on. Kesä ei ole mitään mun kulta-aikaa todellakaan ja harkitsen Lito-annoksen nostamista hiukan suuremmaksi. Se auttaa juuri kovaan ärtyneisyyteen, ahdstukseen ja häiriöherkkyyteen ja sellaiseen, ylivirittyneisyyteen. Manian estoon.

Mutta sen näkee surukseen, että psyykenlääkitys menettää käytössä tehoaan, ei pelkästään rauhoittavat/bentsot, nehän nyt eivät edes varsinaisia psyykenläkeitä olekaan. Eivätkä masennuslääkkeetkään. Psykoosilääkkeitä ovat neuroleptit ja litium ym. En tiedän mistä johtuu, mutta näin on todettu, elimistö tottuu ja alkaa laittamaan lääkkeelle, mieltä tasoittavalle kemialle, vastaan, kunnes annosta on nostettava. Tästä käytiin keskustelua psykiatrin kanssa. Kielsi asian pitkään, ei se niin ole. Lopulta tarpeeksi kauaan väiteltyäni myönsi että niinhän se vähän näissä psykooilääkkeissä on. Lito on siitä paha, eteti sitä voi kovin pitkään nostaa. Eli kyllä se on. Elimistö on niin viisas, että se tottuu mihin tahansa. Niin kuin vaikka tupakkaan, monihan sairastuu tupakoinnin lopetettuaan vaikka kaksikymmentä vuotta olisi mennyt kaksikymmmentä savuketta päivässä ja silti henki pihissyt. Kaikista niistä tuhansista myrykyistä, mitä jo yhden tupakan aikana sisäänsä vetää. Keho tottuu ja ajattelee, että hei toi on normaali juttu. Ja taas pitää vetää enemmän toivotun vaikutuksen ja tyydytyksen saamiseksi; lääkkeitä, tupakkaa, viinaa, huumeita, karkkia, mässyjä. Mitä vaan.

Moni tietysti kuoleekin tupakkaan, viinaan, huumeisiin, ylensyömiseen, mutta kauan sitä moni jaksaa. Ja mielisairauksiin. Mutta jotenkin ja joskushan se on kuoltava kuitenkin. Jossain tutkimuksessa just kerrottiin että jo psyykkinen sairaus itsessään lyhentää elinikää, kaksisuuntainenen ja skitsofrenia vaikuttavat elimistöön samoin kuin kaksikymmentä tupakkaa päivässä, tupakoimattomalle. Masennus vastasi noin puolet pienempää tupakkamäärää. Varmasti kehon stressitila kuluttaa energiaa ja voimia kaikelta siellä sisällä. Lääkkeiden elämää lyhentävästä vakutuksesta on tietenkin omat juttunsa. Lääkkeitä aina määrätään pienenä murusena, mutta lähes aina se on myöhemmin ihan jotain muuta kuin se pieni murunen.. Joten koitan pysyä niistä turhista murusista erossa ja pitää lääketarpeeni ja riippuvuuteni aisoissa. Työstä käy sekin.

Kolesteroliarvot oli hiukan koholla, yllättävää sinänsä, mutta niin vähän, etten jaksa asiaa edes miettiä. Syön kuitenkin vähän, kasvisruokaa ja terveellisesti ja olen melkein alipainoinen (kävin vaa'alla pitkästä aikaa ja olin taas laihtunut) Koko ajan noita viitearvorajoja lasktaan niin että yhä useampi olisi kolesterolilääkityksen tarpeessa. Ongelmaa tuosta en ota. Siis siitä arvosta, enkä lääkettä.

Mutta se siitä. Nyt on aurinkoinen päivä. Eipä nyt hirveesti innosta mutta onhan se tämäkin päivä.

aamuyö

Kello 03.53

Huomenta vaan sitten. Väsyttää, päätä särkee, vatsaa vääntää ja silmissä sumenee. En vaan osaa nukkua. Voi hitto. Mulla on alkanut uni vähenemään sitä mukaa kun kesä etenee, valoisuus lisääntyy ja koululaisen loma eteenee. Yöllä nukkumaan meno venyy, kello on äkkiä ainakin yksi, puoli kaksi, ennen kuin osaan edes ajatella nukkumaan menoa. Mielessä se käy jo aikaisemminkin, siinä yhdentoista maissa, mutta toiveeksi jää. En osaa asettua nukkumista varten. Käyn kierroksilla ja pää on niin hereillä, etten mitenkään voisi nukkua. Kireällä niin kuin se perinteinen viulunkieli.

Ilta-ahdistus, joka alkaa siinä kymmenen yhdentoista aikaan joka ilta, on turhan tuttu vieras sekin. En tiedä loppuuko silloin jonkin lääkkeen vaikutus kun aamulääkkeiden otosta on kulunut suunnilleen tietty aika, eikä uudet ehdi vielä vaikuttaa, vai onko se joku jännempi juttu; onko mulle joskus tapahtunut jotain erikoista juuri niihin aikoihin ja muistan sen kehollani tarkasti kuin kello. Luulen että voisi olla jotain sen suuntaista, en vaan tietenkään osaa sanoa, mikä se asia mahtaisi olla. Tunnen sen vaan. Tunnen asiat fyysisinä tuntemuksina. Onko ne sitten niin vanhoja, ettei niille ole sanoja. Vai onko niitä sanoja uudemmillekaan asioille? Minulla ei usein ole varsinaisia mielialoja, on vaan monenlaisia tunetemuksia kehossa, hermostuneisuutta ja levottomuutta olemisessa usein. Sisäistä tärinää. Omituisia kipuja, näön hämärtymistä, valojen vilkkumista, sivusilmän varjoja. Sellaisia pieniä tervehdyksiä jostain. Kehon muistista. Sellaiseen uskon. Joku ahdistuksen, pelon ja palon aihe joka illalle. Ei mitään konkreettista, vaan jotain käsittämätöntä mitä en osaa korjata tai selittää.

Mitä ne sitten tahtovat kertoa, sitä en osaa sanoa, ja yritän olla liikaa analysoimatta. Erilaisia vastauksia mieli käy läpi tätä kysyessäni, juuri tällä hetkelläkin, mutta välttelen parhaani mukaan ylitulkintaa. Tulkitsen muutenkin liikaa, joten koitan aina tyynyttää myrskyn vesilasissa. Enää ei ole tarveta juosta ympäri kämppää kiljuen ja tilata ambulanssia jos rinnasta puristaa hetken (kuten joskus aikoinaan oli), jos fyysinen hätä olisi, ei se kyselisi ja pelon saattelemana tulisi. Ohi nuo menevät, mutta eräänlainen kireys on olossa ja kehossa ihan kaiken aikaa, varsinkin näin yöllä. Se on vähän sellainen sisäinen särky, mitä ei osaa paikallistaa, eikä se tule mistään tietystä kohtaakaa. Kiertää ja virtaa, tunnen sen usein punaisena ja liikkeenä. Niin kuin virtana. Yöllä sen huomaa.

Sisäiseen särkyyn ei auta mikään. Lääkkeet turruttavat hieman, tai toinen vähän piristää ja toinen sitten typlistää vähän niitä toisia päitä. Yön rauhoittavat lääkkeet hiljentävät, ja uni saattaa tulla, aaltoilla pehmeänä päälle ja saatan nukahtaa. Mutta niin pieni ja hauras se uni on tullessaan. Mikä tahansa pieni ääni voi sen katkaista. Mikään ääni yöllä ole pieni. Ilta-ahdistuskeen kuuluu sekin, että aistit virityvät ja erityisesti kuulostani tulee todella tarkka. Tavalliset huminat pattereista tai ilmastoinnista, naapurista, kertautuvat isosti ja välillä tuskissani on tuntunut siltä, kuin yrittäisin nukkua keskellä lentokentän kiitorataa. Sama kohina ja humina ja metallinen vinkuna ja häly. Jostain pienestä huminasta, linnun laulusta tai kellon tikityksestä. Nukun korvatulpat korvissa jopa maalla, missä ei mitään kaupungin meluja tai sähkösaastetta ole häiritsemässä.

Siihenkin mulla on selitys, mistä johtuu se, että kuuloni terästäytyy erityisesti yöaikaan. Olen vaan aika kyllästynyt vetämmän viivoja ja nuolia sinne tänne vanhoihin tapahtumiin ja kokemiin asioihin, tiedän ne kyllä, mutta olen kyllästynyt miettimään niitä aina vaan uudestaan ja uudestaan. Siitä tämä nyt varmaan johtuu ja sinne yhdistyy, mutta mitä sitten? Mitä voin sille tehdä. Ja aina tulee uusia tilalle, lisäksi, lomittain.

Okei, lapsena olen nukkunut huonsti, olen pelännyt että skitsofreeninen enoni (asuin paljon mumoni luona, missä enoni, mummon poika, asui myös) polttaa talon tupakoidessaan sängyssä. Erityisesti kesällä maalla ollessa tämä oli aika akuutti pelko, hutera vanha puumökki olisi roihahtanut pienestä. Mitään ei tapahtunut, paitsi pelko, se taisi jäädä. Kaupungissa asuin usein mummon luona ja siellä ehkä osin samaa ongelmaa. Äidin luona asuessa sain olla korvat höröllään ja kuuostella että mitäs nyt tapahtuu. Äitini sairastaa samaa sairautta kuin minä, kahdeksankymmentä luvulla sairalaan pääsi helposti, ja sinne usein myös lähdettiin. Tai siis äiti lähti. Ja mitä niitä lähtöjä sitten edelsi, onkin toinen juttu. Niitä piti kuunnella. Kärin jo lapsena unettomuudesta.

Millä sen nyt voisi korjata? Lääkkeitä syön jo sen verran, etten enempää mielelläni söisi. Ajattelen niin, että pitäisi pyrkiä löytämään jonkin lainen ratkaisu, korjaava malli, ymmärtää että nyt on nyt eikä se silloin joskus. Helpommin sanottu kuin tehty. Muisti, tunne-elämä, tunteet ja kehon muisti erityisesti, eivät ole millään tavalla aikaan sidottuja. Muisti ja tunteet sieltä ja täältä kulkevat koko ajan mukana. Koko ajan on nyt, eikä ajatuksiaan ja tunteiden ja olojen kaikuja voi valita. Aina ei voi keinua puistossa suurien puiden varjossa aurinkoisena päivänä, tai kahlata järven rannassa, hyppiä laiturilta uimaan. Muisti ei ole lineaarinen (tätä hienoasanaa opin terapeutinetsimisprojektini aikana käyttämään), vaan niitä muisti matoja pomppii sieltä täältä esiin ja mielenpäälle tähän päivään. Ihan pyytämättäkin. Masennus tuo sitten ilmeisesti ne ikävämmät asiat mielee ensimmäisenä ja maaninen minä taas saa kaken tuntumaan ja kertautumaan ainakin sillä tuhannella. Ja tuo niitä ajatuksia. Paljon. Niiden kanssa sitten painin.

Juttelin tänään hoitajan kanssa, juteltiin paljon tämäntapaisia juttuja, olen väsynyt ja kyllästynyt päättelemään ja vetämään yhteyksiä sinne ja tänne, sinne lapsuuteen, äitiin. Kaikkeen sellaiseen. Tiedän että se on välttämätöntä, mutta raskasta ja vaikeaa tehdä yksin, ilman terapiaa. Osaan ja tajuan ja ymmärrän ja tiedän, että pakko niitä on kaivella, mutta voisi niillä kaivauksilla olla jokin pohjakin. Aina vaan tulee uutta, eikä vanhoista pääse oikein millään eroon. Tai edes riittävään selvyyteen. Mikä nyt on totta tai edes sopivaa, riittävää. Kaikki on niin sidoksissa vanhoihin juttuihin, tapahtumiin, kokemuksiin ja tuntemuksiin. Liian vähän on tässä nykypäivässä sellaista kantavaa kuitenkaan, mikä riittäisi ja olisi riittävän vahvaa pitämään minut ihan tässä päivässä. Korjaavaa ja voimmaannuttavaa. Masentunut minä pitää siitä huolen; olen huono äiti nyt ja varsinkin ennen, parisuhde on terapiasuhde, minä otan ja toinen antaa, kunnes nukahtaa. Sitten olen vihainen ja kiukuttelen, haluan huomiota. Jos en minä nuku, ei nuku mieskään. Tyyliin. Eikä minusta ole enää ikinä mihinkään. Ammatti- tai opiskelukuvioita en jaksa edes ajatella, kaikki karut pettymyset, epäonnistumiset onnistumisen yrityksistä huolimatta, ovat liian tuoreessa muistissa, mustelmana mielessä.

Koulu- ja työasioissa en ole mennyt metsään kerran tai kaksi, vaan ihan sieltä ekoista kouluvuosista asti. Aloitin peruskoulun vuonna 1977, 1979 olin lasten psykiatrisella osastola, enkä sen jälkeen kyennyt tavallista koulua käymään, lyhyitä ja epäonnistuneita yrityksiä lukuunottaamatta, jotka ovat toimineet lähinnä masennuksen ja raivon ravintona. En voi siis turvata mihinkkän sellaiseen että kun onnistuin silloin, onnistunun nytkin. Enkä usko siihen, että kaiken voisi aloittaa alusta, nyt onnistun, löysin juttuni. En löydä, tai vaikka löytäisinkin, ei asiat yleensä fyysisestä sijainnista tai valinnoista ole kiinni. Samat ongelmat korvien välissä seuraa joka paikkaan. Eikä työkuvioiden tai muiden vastaavien ajattelu ole muutenkaan mitenkään ajankohtaista. Tuo tuli vaan esille niiden korjaavien kokemusten hankkimisen tärkeyden kautta. Millä niitä sitten hakea. Tai mistä. Ja siinä se ongelman ydin on, olen niin kiinni niissä vanhoissa epäonnistumisen, pettymisen ja selvittämättömien asioiden äärellä, mitkä ovat niin voimakkaita, että invalidisoivat elämäni todella kapeaksi. Pääni on kuin hakattu täyteen surua ja murhetta, pelkoja ja turvattomuutta, että usein, lähes aina, asiat kuohuvat yli. Pääni on täynnä ja kiireinen uusien yhteyksien muodotamisen kanssa vanhojen väärien kytkentöjen takia.

Sitten käyttäydyn kuin pikkulapsi, kaipaan huomiota, kuulluksi tulemista jatkuvasti, jos en sitä saa, kehitelen ongelmia, olen ruma, en kehtaa liikkua ulkona, kaikki katsoo, nauraa, kiusaa, väheksyy, välttelee, miehellä on suhde tai on ainakin ihastunut naispuoleisiin työkavereihin. Olen mustasukainen. Heittelen tavaroita. Kiukuttelen ja itken yöt. Kiusaan ja piinaan. Häpeän itseäni, pidän itseäni huonona. Vertailen ja olen musta valkoinen mieletäni (joka on se kaikista epäkehittynein minän muoto..), kaikki on joko hyvää tai sitten pahaa. Olen säikähtänyt ja väsynyt.

Kun niitä korjaavia voimaannuttavia kokemuksia ei tule, ei tilanne parane miksikään. Selviän tästä päivästä (ainakin jotenkin, paremminkin voisi, jos saisi nukkua) ja olen päällisinpuolin fiksu ja filmaattinen (sanoi lääkäri joskus viimeksi) ja pirun fiksu kun osaan ajatella niin paljon ja viisaasti (liikaa) eikä minusta päällisin puolin uskoisi että olen mielenterveysongelmainen. Niin?

Ehkä olen jollain tiellä kuitenkin. Liika ajatelu ei välttämättä ole hyvä asia, mutten halua olla ajattelemattakaan. En halua lähteä sitä likaa säätämään millään kemialla, mahdollistahan se olisi saada itsensä voimakkaalla lääkityksellä vaikka lähelle ajatuksetonta tilaa, paljon sen välitäkin, mutten jaksa lähteä mihinkään lääkekokeilurumbaan. Näillä nyt mennään.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

pisaroita

Aamulla oli raskas olo, eikä olisi tehnyt mieli herätä päivään ollenkaan. Sadepäivä, mutta mulla ei vallitseva säätila vaikuta juurikaan mielialaan. Kesällä niin lämmin, aurinkoinen ja helteinenkin keli kelpaa, mutta sateiset päivät ovat ihan kivoja nekin. Syksyä olen aina pitänyt itselleni mieluisampana vuodenaikana. Aamupäivällä, ja siitä iltapäivään saakka, elo meni aika sumuisessa olossa, hetkittäin olon valtaa ihan täydellinen pysähtyneisyydentunne, turha ja jotenkin oudon tyhjä. J tuli käymään töistä keskellä päivää kotona kun olin niin toistaitoinen, toi ruokaa ja heräiltiin siinä aamukahveille. Vuorokausirytmi on ikäväkseen mennyt jo ihan sekaisin. Poika nukkuu puolille päivin ja vastaavasti valvoo aamuyölle. Itse seuraan perässä, paitsi että saan unta siinä yhden kahden aikaan yöllä, herään seitsemän aikoihin kun J tekee lähtöä töihin. Enkä osaa nukkua päivällä.

Olen riippuvainen rutiinesita, tai se että voin paremmin, tarvitsee hyvin tarkan vuorokausirytmin, siinä(kin) yksi syy miksi aloin käymään päivätoiminnassa -minkä tosin lopetin, kun en jaksanut siellä käydä-, tarvitsen ne rytmit ja arkena ne oli helppo pitää, nyt loma-ajan alettua asiat ovat heti keikahtaneet päälaelleen. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa eläessä juuri ne samalla tavalla toistuvat vuorokausirytmit ja samalla tavalla toistuvat asiat ovat tärkeitä, mutten nyt ole osannut niistä pitää kiiinni, kun ei ole pakko. Kesä ei yleensä olekaan minulle parasta aikaa. Yleensä saan jossain vaiheessa päivää kiinni jostain, tänään se oli taas kamera :)

Otin jostain kästtämättömästä syystä kuvia itsestäni rätti päässä.. Olen yrittänyt pitkittää hiusten pesuväliä, olen tähän saakka pessyt ne joka päivä, eikä hiusten kunto siitä tykkää. Hiusten lyhentäminen siirsi hiusten likaantumista päivällä ja yritän siirtää sitä erilaisin keinoin edelleen. Hiukset kuivuvat, ohenevat ja kähäröityvät ikävästi, liekkö ikä jo tulossa vastaan siinäkin suhteessa. Uutisissa oli tänään illalla asiaa selfieistä, itse otetuista omakuvista, miten ne ärsyttävät monia ja kerrottiin, että luonnolliset meikittömät kuvat olisi tulossa suosioon. En yleensä seuraa sitä mikä on suosiossa, vaan sitä mitä milloinkin satun ajattelemaan, tai jaksan tai välitän tehdä, ja niin laitoin pari aamulla ottamaani meikitöntä (ja likatukkaista ja oikeastaan yöpaita päällä) naamakuvaa. Kirkkautta olen vähän lisännyt kuviin, muuten en osaa kuvia, silleen oikeasti ja hienosti, käsitellä. Ihan finneineni ja silmäpusseineni siinä. Olen muutenkin vähentänyt kaiken mönjän tunkemista naamaani, pesen, en rasvaa, enkä juurikaan meikkaa. Luulen ja uskon niin, että mitä enemmän tavaraa, kosmetiikkaa, naamaan lätkii, sitä enemmän sitä tarvitsee. Näin totean. Luomulinjoilla mennään, hiusten värjäämisenkin olen lopettanut :)

Kävin tekemässä aika pitkän lenkin sademetsässä, tosi vehreää oli, välillä ripsutteli vähän vettä, mutta ei haitannut. Hyvä vaan, sain aika rauhassa ja keskenäni mennä ja vaellella metsässä ja kallioilla. Hyttysiä oli ensimmäistä kertaa tänä kesänä kimpussa jokunen ja nyt on korvia kutittanut.. Mutta ulkoillu minä oli ihan uusi ihminen. Kävin tullessa ostamassa mansikoita ja neilikoita pöytään. Kamalan kalliita kotimaiset mansikat vielä ovat, mutten voinut vastustaa kiusausta :)

Muuta en ole sitten tänään tehnytkään, ulkoillut ja syönyt, muun ajan istunut sohvalla ja ollut koneella, telkkari on samalla auki, ruutuajan maksimointia. Oikeasti olisi kiva lukea, mutten vaan osaa keskittyä siihen päivällä, mikä on harmi! Luen nyt Aravind Adigan Valkoinen tiikeri- kirjaa, tragikoominen veijaritarina kahdesta Intiasta: Pimeyden ja Valon Intiasta.

Rakkauden aikakirjan sain luettua, hiirenkorvilla on iso määrä sivuja, paljon haluan kirjoittaa sielä ajatuksia ylös. Sekä haluan lainata kirjastosta Rumin runoja. Näiden vaikuttamana kiinnostuin suufilaisuudesta, (kuuluu islamin uskoon, mutten ole uskonto-orientotunut, joten en siitä sano sen enempää) asketismi, mystiikka ja filosofia ovat kaikki mielestäni kiinnostavia aiheita.

Mutta nyt iltateelle, J lähtee huomenna Skotlantiin työmatkalle nejäksi päiväksi.