Koko väestöä tarkasteltaessa nuorten masennus ei ole lisääntynyt 2000-luvulla. Kun tarkastelukulmaa tiivistetään, silloin esiin nousevat koulutus-, ammatti- ja tulotaustaltaan huonompiosaisten perheiden nuoret, joilla masennusta on entistä enemmän.
Tällainen osui tänään silmiin ja laittoi heti ajattelemaan, ihan omakohtaisen kokemuksen saattelemana tietenkin, kuinkas muutenkaan. Usein joko kuvitelen monien asioiden liippaavan läheltä, tai sitten vaan olen niin monessa mudassa pyöritelty, että itselläni on kokemusta aiheeseen liittyen, enkä vain kuvittele niin. Aika yllättävää sinänsä, että ollaanko tuo tosiaan nyt vasta keksitty, että ai, huono-osaisempien perheissä on enemmän masennukseen sairatuvia nuoria tai lapsia. Ja aikuisia sitten myös, ennen ja jälkeen. Onhan se nyt aika selvää, että masentaa jos on työttömyyttä, köyhyyttä ja muuta huono-osaisuutta. Ketäpä sellainen ei masentaisi, jos jokapäiväisen toimeentulon, ruoan ja asumisen ja muiden välttämättömen hengissäpysymistä vaativien asioiden hankkiminen ja turvaaminen on ylivoimaisen vaikeaa..
Itse elän sitä joka päivä. Vaikka on mies, jolla on ammatti ja palkka, ja meillä on asunto ja ruokaa kaapissa. Itse olen eläkkeellä, joka katkeaa joka vuosi ainakin kerran ja se tuo omat haasteet toimeentuloon velkakierteineen.Vuokria jää maksamatta, ulosotto ja peritätoimistot muistavat joka viikko, molempia, eikä rahaa jää asumis- ja välttämättömien opinto- ja asuntolainojen maksamisen jälkeen vähemmän kuin jos kumpikaan ei tekisi mitään. Jäisi ehkä plussan puolellekin. Autosta luovutaan kesän jälkeen jotta terapiaan pääsyni helpottuisi. Jos kumpikaan ei kävisi töissä, saisin senkin ilmaiseksi. Auton arvo on ehkä viisi sataa euroa. Yhdeksänkymmentäluvun nissan, mutta käyttö maksaa. Kuka ostaisi?;)
Olen aikoinaan, siis kahdeksantoista vuotiaana kotoa pois muutettuani mennyt heti töihin ja opetellut tulemaan toimeen, ja käymään töissä, siihen asti kunnes sain lapseni ja jäin yksinhuoltajaksi. Elin sillä vähimmäistoimeentulolla siihen aikaan ihan kohtalaisesti, ei silloin ollut puutetta mistään, en ole tottunut kalliisiin asioihin tai himoinnut tuhlailevaa elämäntapaa ja elin ihan tavallista elämää silloin, mielestäni. Kun rahat riittivät ruokaan ja asumiseen en kokenut että minulta tai lapsiltani mitään olisi puuttunut. Ja sain varmaan pärjäämisestä voimaa, onnistuin, pärjättiin, ja siihen aikaan, parikymmentä vuotta sitten oli helpompi pärjätäkin. Vähemmällä.
Mikä on sitä huonompiosaisuutta nuorissa sitten? Sekö ettei ole älypuhelinta tai kalliita vaatteita, ei käy pitkillä ulkomaanmatkoilla monta kertaa vuodessa? Asu kalliilla asuinaluella? Harrasta kalliita harrastuksia. Vanhemmat eivät ole koskaan läsnä, vaan hankkimassa rahaa sitä varten, että sitä hyväosaisten elämäntapaa olisi varaa ylläpitää. Vaikka se elämä tapahtuisikin sitten vain töissä. Lapset syö mikroruokaa, tai sushi-baarissa.. Niin kauan kun niitä töitä riittää, ja sitten kun ei riitä, masennutaan, tai jos riittää, uuvutaan ja poltetaan loppuun itsensä ja muut siinä mukana.
Tai se, että asuu vähän vähemmä suositulla asuinalueella, rauhallisella mutta kuulemma huonomaineisella asuinalueella (täällä kun on paljon maahanmuuttajia ja muuta rupusakkia), perheessä on vanha ja kulunut auto (vaikka perheen ainoalla työssäkäyvällä on yliopistotutkinto ja koulutusta vastaavaa työtä) ei käy ihan ykköskoulua, tai vanhemmat ovat eronneet. Jommalla kummalla vanhemmista ehkä mielenterveysongelmia. Rahat riittävät juuri ruokaan ja vaatteisiin kirpputoreilta. Mutta äiti on aina kotona, laittamassa ruokaa, juodaan kahvit aina yhdessä iltapäivällä. Kuuntelen. Pojan keskiarvo päättötodistuskessa oli yhdeksän.
Niin kumpi sitten on huono-osainen?
Mielenterveyspalvelut alaikäisille ovat Suomessa maksuttomia, joten perheen sosioekonominen tilanne ei estä sitä, etteikö nuori voi saada apua masennukseensa. Vaikeus onkin ehkä se, että jos vanhemmilla on omia ongelmia, silloin voimia ei välttämättä riitä lapsen tukemiseen.
Mutta asia voi olla toisinpäinkin, että vanhemmat ovat niin niin sanottuja hyvin menestyneitä, kunnianhimoisia ja itsestään niin voimakkaasti kiinnostuneita, että lapsi jää huomiotta. Henkisesti. Ja kun asiat ovat päällisin puolin kunnossa, on koti, vaatetta, matkoja, ruokaa, ei kukaan kiinnitä huomiota vaikka lapsi voisi kuinka huonosti. Ja lopulta täysin sulkeutunut. Ei sellaista huomaa.
Itse olen sellainen aikuinen nuori ja lapsi, ollut. Helposti, jos vanhemmat ovat kovin määrätietoisia ja vaativia, kunnianhimoisia itseään ja omia saavutuksiaan kohtaan, voi heille olla järkytys, jos kaikki ei menekään niin kuin he haluaisivat tai miten olivat ajatelleet asioiden menevän. Heidän ehdoillaan. En minä tällaista halunnut. Hankalan vittumaisen kakaran, omituisen ja puhumattoman. Hittoako tässä mihinkään sosiaaliämmien haukuttaviksi mennä. Minä tiedän, olen sentään helvetti maisteri. Ja seuraava suomen presidentti. Helvetti kun se ei puhu, raapii vaan paperia (piirtää ja kirjoitaa) eikä tee niin kuin käsketään. Ei ihmekkään että tässä hulluksi tulee ja joutuu hesperiaan vähänväliä kun on tommonen itsekäs kakara.
Tärkeätä on muistaa sekin, että lapset ja nuoret tuntevat aina syyllisyyttä, jos omille vanhemmille sattuu ikäviä asioita ja vanhemmat voivat pahoin. He eivät oikeasti ole syyllisiä siihen, jos vanhempi menettää työnsä, on kuormittunut tai sairastuu, Riittakerttu Kaltiala-Heino jatkaa.
Ei se kyllä rahasta tai titteleistä ole kiinni masentuuko lapsi. Ja tuoko se raha sitten sitä hyväosaisuutta? Terveyttä, tasapainoa, iloa ja onnea.
Itse olen elänyt noiden kahden itseään täynnä olevan vanhemman lapsena. Niiden pärjääjien. No, äidillä todettu mielenterveyden häiriöitä, vaikea maaninen bipolaaritauti, muttei siinä määrin, että ne olisivat koskaan estäneen koulu-, opiskelu tai uramenestystä ja ansaitsemista häirinneet. Päinvastoin, ovat ehkä siinä auttaneetkin, opiskelua yökaudet, lastenhoitoa siinä sivussa aina kun muistaa. Isällä samoin. Työtyö. Ei toki riittävästi, äidillä oli haave opiskella vielä enemmän, oli kuulemma päättänyt nuorena että alkaa presidentiksi. Politiikassa oli mukana, presidentiksi asti ei ehtinyt, ja nyt on kovin masentunut kun ei enää tärkeitä työ-, järjestö- ja vaikuttamispiirejä enää ole. On unohtunut piireistä. En jaksa olla erityisen myötämielinen ja kuunnella, tukea. Voi kuinka ikävää. Että masentaa. Jotain on sentään joskus ollut. Vai onko?
Vanhemmille tapahtuvat kuormittavat asiat kuormittavat myös lasta. Vaikka niitä asioita ei voi ehkä poistaa, on hyvä tarjota nuorille ja lapsille se mahdollisuus, että he voisivat vapautua turhasta syyllisyydestä esimerkiksi oikean tiedon ja keskustelun kautta
Itse unohduin jo lapsena. Lopetin puhumisen Suomeen muutettuamme, kun vanhemmat erosivat, enkä juuri ole sen jälkeen puhunut. Onneksi ei enää paljon vaaditakaan. Lapsena käytettiin perheneuvolat ja mitä niitä nyt oli, en puhunut sielläkään mitään. Äitiä haukuttiin, ei menty enää sinnekään. Sosiaaliämmät oli vittumaisia. Vaihtelin kouluja, jos tuolla onnistuisi, en avannut suutani. En saanut kavereita enkä mennyt kouluun. Sairaalakoulussa oli pakko olla, siellä oli ovet lukossa ja siellä piti olla yötkin. En puhunut sielläkään. Päättötodistuksen peruskouusta, yksityisopetuksesta, en suostunut menemään kouluun paikalle kun siellä oli muita naureskelemassa, sain varmaan ihan sen takia, että halusivat päästä eroon yhdestä puhumattomasta kummajaisesta, jota eivät ymmärtäneet. En muista mitään sen paperin eteen juuri tehneeni.Eikä ole koulukavereita tai -juttuja kerrottavana, tämän enempää.
Vanhempi ei välttämättä pysty auttamaan lasta tällaisessa tilanteessa, mikä voi johtaa siihen, että hautoessaan syyllisyyksiä lapsi murentaa omaa mielenterveyttään.
Ja sitten menin töihin, muutin omaan kotiin, sain lapsen, erosin, sain toisen miehen, lapsen, erosin, sain kolmannen miehen, opiskelin hoitajaksi, menin töihin hoitamaan muita ja lopulta tuli hulluksi. Eli hyppäsin pois siitä helvetillisestä pakotuksen piiristä ja saan olla rauhassa ja keskittyä sellaisiin asioihin mitkä ovat oikeasti tärkeitä. Eli perheeseeni. En ole saanut statusta, hyvää palkkaa, omistusasuntoa, merkkivaatteita, kalliita harrastuksia tai puhelinta. Jokavuotisia ulkomaanmatkoja. Enkä mitään piirejä tai kerhoja, ei mulla ole edes ystäviä perheen ulkopuolella, joita tapaisin, ei yhtään. Saisin jos haluaisin, mutten halua. Pitkän liudan diagnooseja ja pillereita kyllä. Mutta olen saanut silti pienen ilon iloita jokaisesta päivästä, edes ihan vähän. Ja oikeastaan niitä ilonaiheita on paljon, kaksi lasta, mies, koti lähellä luontoa ja merta. Siinä ne. Ihan helvetin hyvin lähtökohdista katsoen. Ihan itse ansainnut.
Tällainen osui tänään silmiin ja laittoi heti ajattelemaan, ihan omakohtaisen kokemuksen saattelemana tietenkin, kuinkas muutenkaan. Usein joko kuvitelen monien asioiden liippaavan läheltä, tai sitten vaan olen niin monessa mudassa pyöritelty, että itselläni on kokemusta aiheeseen liittyen, enkä vain kuvittele niin. Aika yllättävää sinänsä, että ollaanko tuo tosiaan nyt vasta keksitty, että ai, huono-osaisempien perheissä on enemmän masennukseen sairatuvia nuoria tai lapsia. Ja aikuisia sitten myös, ennen ja jälkeen. Onhan se nyt aika selvää, että masentaa jos on työttömyyttä, köyhyyttä ja muuta huono-osaisuutta. Ketäpä sellainen ei masentaisi, jos jokapäiväisen toimeentulon, ruoan ja asumisen ja muiden välttämättömen hengissäpysymistä vaativien asioiden hankkiminen ja turvaaminen on ylivoimaisen vaikeaa..
Itse elän sitä joka päivä. Vaikka on mies, jolla on ammatti ja palkka, ja meillä on asunto ja ruokaa kaapissa. Itse olen eläkkeellä, joka katkeaa joka vuosi ainakin kerran ja se tuo omat haasteet toimeentuloon velkakierteineen.Vuokria jää maksamatta, ulosotto ja peritätoimistot muistavat joka viikko, molempia, eikä rahaa jää asumis- ja välttämättömien opinto- ja asuntolainojen maksamisen jälkeen vähemmän kuin jos kumpikaan ei tekisi mitään. Jäisi ehkä plussan puolellekin. Autosta luovutaan kesän jälkeen jotta terapiaan pääsyni helpottuisi. Jos kumpikaan ei kävisi töissä, saisin senkin ilmaiseksi. Auton arvo on ehkä viisi sataa euroa. Yhdeksänkymmentäluvun nissan, mutta käyttö maksaa. Kuka ostaisi?;)
Olen aikoinaan, siis kahdeksantoista vuotiaana kotoa pois muutettuani mennyt heti töihin ja opetellut tulemaan toimeen, ja käymään töissä, siihen asti kunnes sain lapseni ja jäin yksinhuoltajaksi. Elin sillä vähimmäistoimeentulolla siihen aikaan ihan kohtalaisesti, ei silloin ollut puutetta mistään, en ole tottunut kalliisiin asioihin tai himoinnut tuhlailevaa elämäntapaa ja elin ihan tavallista elämää silloin, mielestäni. Kun rahat riittivät ruokaan ja asumiseen en kokenut että minulta tai lapsiltani mitään olisi puuttunut. Ja sain varmaan pärjäämisestä voimaa, onnistuin, pärjättiin, ja siihen aikaan, parikymmentä vuotta sitten oli helpompi pärjätäkin. Vähemmällä.
Mikä on sitä huonompiosaisuutta nuorissa sitten? Sekö ettei ole älypuhelinta tai kalliita vaatteita, ei käy pitkillä ulkomaanmatkoilla monta kertaa vuodessa? Asu kalliilla asuinaluella? Harrasta kalliita harrastuksia. Vanhemmat eivät ole koskaan läsnä, vaan hankkimassa rahaa sitä varten, että sitä hyväosaisten elämäntapaa olisi varaa ylläpitää. Vaikka se elämä tapahtuisikin sitten vain töissä. Lapset syö mikroruokaa, tai sushi-baarissa.. Niin kauan kun niitä töitä riittää, ja sitten kun ei riitä, masennutaan, tai jos riittää, uuvutaan ja poltetaan loppuun itsensä ja muut siinä mukana.
Tai se, että asuu vähän vähemmä suositulla asuinalueella, rauhallisella mutta kuulemma huonomaineisella asuinalueella (täällä kun on paljon maahanmuuttajia ja muuta rupusakkia), perheessä on vanha ja kulunut auto (vaikka perheen ainoalla työssäkäyvällä on yliopistotutkinto ja koulutusta vastaavaa työtä) ei käy ihan ykköskoulua, tai vanhemmat ovat eronneet. Jommalla kummalla vanhemmista ehkä mielenterveysongelmia. Rahat riittävät juuri ruokaan ja vaatteisiin kirpputoreilta. Mutta äiti on aina kotona, laittamassa ruokaa, juodaan kahvit aina yhdessä iltapäivällä. Kuuntelen. Pojan keskiarvo päättötodistuskessa oli yhdeksän.
Niin kumpi sitten on huono-osainen?
Mielenterveyspalvelut alaikäisille ovat Suomessa maksuttomia, joten perheen sosioekonominen tilanne ei estä sitä, etteikö nuori voi saada apua masennukseensa. Vaikeus onkin ehkä se, että jos vanhemmilla on omia ongelmia, silloin voimia ei välttämättä riitä lapsen tukemiseen.
Mutta asia voi olla toisinpäinkin, että vanhemmat ovat niin niin sanottuja hyvin menestyneitä, kunnianhimoisia ja itsestään niin voimakkaasti kiinnostuneita, että lapsi jää huomiotta. Henkisesti. Ja kun asiat ovat päällisin puolin kunnossa, on koti, vaatetta, matkoja, ruokaa, ei kukaan kiinnitä huomiota vaikka lapsi voisi kuinka huonosti. Ja lopulta täysin sulkeutunut. Ei sellaista huomaa.
Itse olen sellainen aikuinen nuori ja lapsi, ollut. Helposti, jos vanhemmat ovat kovin määrätietoisia ja vaativia, kunnianhimoisia itseään ja omia saavutuksiaan kohtaan, voi heille olla järkytys, jos kaikki ei menekään niin kuin he haluaisivat tai miten olivat ajatelleet asioiden menevän. Heidän ehdoillaan. En minä tällaista halunnut. Hankalan vittumaisen kakaran, omituisen ja puhumattoman. Hittoako tässä mihinkään sosiaaliämmien haukuttaviksi mennä. Minä tiedän, olen sentään helvetti maisteri. Ja seuraava suomen presidentti. Helvetti kun se ei puhu, raapii vaan paperia (piirtää ja kirjoitaa) eikä tee niin kuin käsketään. Ei ihmekkään että tässä hulluksi tulee ja joutuu hesperiaan vähänväliä kun on tommonen itsekäs kakara.
Tärkeätä on muistaa sekin, että lapset ja nuoret tuntevat aina syyllisyyttä, jos omille vanhemmille sattuu ikäviä asioita ja vanhemmat voivat pahoin. He eivät oikeasti ole syyllisiä siihen, jos vanhempi menettää työnsä, on kuormittunut tai sairastuu, Riittakerttu Kaltiala-Heino jatkaa.
Ei se kyllä rahasta tai titteleistä ole kiinni masentuuko lapsi. Ja tuoko se raha sitten sitä hyväosaisuutta? Terveyttä, tasapainoa, iloa ja onnea.
Itse olen elänyt noiden kahden itseään täynnä olevan vanhemman lapsena. Niiden pärjääjien. No, äidillä todettu mielenterveyden häiriöitä, vaikea maaninen bipolaaritauti, muttei siinä määrin, että ne olisivat koskaan estäneen koulu-, opiskelu tai uramenestystä ja ansaitsemista häirinneet. Päinvastoin, ovat ehkä siinä auttaneetkin, opiskelua yökaudet, lastenhoitoa siinä sivussa aina kun muistaa. Isällä samoin. Työtyö. Ei toki riittävästi, äidillä oli haave opiskella vielä enemmän, oli kuulemma päättänyt nuorena että alkaa presidentiksi. Politiikassa oli mukana, presidentiksi asti ei ehtinyt, ja nyt on kovin masentunut kun ei enää tärkeitä työ-, järjestö- ja vaikuttamispiirejä enää ole. On unohtunut piireistä. En jaksa olla erityisen myötämielinen ja kuunnella, tukea. Voi kuinka ikävää. Että masentaa. Jotain on sentään joskus ollut. Vai onko?
Vanhemmille tapahtuvat kuormittavat asiat kuormittavat myös lasta. Vaikka niitä asioita ei voi ehkä poistaa, on hyvä tarjota nuorille ja lapsille se mahdollisuus, että he voisivat vapautua turhasta syyllisyydestä esimerkiksi oikean tiedon ja keskustelun kautta
Itse unohduin jo lapsena. Lopetin puhumisen Suomeen muutettuamme, kun vanhemmat erosivat, enkä juuri ole sen jälkeen puhunut. Onneksi ei enää paljon vaaditakaan. Lapsena käytettiin perheneuvolat ja mitä niitä nyt oli, en puhunut sielläkään mitään. Äitiä haukuttiin, ei menty enää sinnekään. Sosiaaliämmät oli vittumaisia. Vaihtelin kouluja, jos tuolla onnistuisi, en avannut suutani. En saanut kavereita enkä mennyt kouluun. Sairaalakoulussa oli pakko olla, siellä oli ovet lukossa ja siellä piti olla yötkin. En puhunut sielläkään. Päättötodistuksen peruskouusta, yksityisopetuksesta, en suostunut menemään kouluun paikalle kun siellä oli muita naureskelemassa, sain varmaan ihan sen takia, että halusivat päästä eroon yhdestä puhumattomasta kummajaisesta, jota eivät ymmärtäneet. En muista mitään sen paperin eteen juuri tehneeni.Eikä ole koulukavereita tai -juttuja kerrottavana, tämän enempää.
Vanhempi ei välttämättä pysty auttamaan lasta tällaisessa tilanteessa, mikä voi johtaa siihen, että hautoessaan syyllisyyksiä lapsi murentaa omaa mielenterveyttään.
Ja sitten menin töihin, muutin omaan kotiin, sain lapsen, erosin, sain toisen miehen, lapsen, erosin, sain kolmannen miehen, opiskelin hoitajaksi, menin töihin hoitamaan muita ja lopulta tuli hulluksi. Eli hyppäsin pois siitä helvetillisestä pakotuksen piiristä ja saan olla rauhassa ja keskittyä sellaisiin asioihin mitkä ovat oikeasti tärkeitä. Eli perheeseeni. En ole saanut statusta, hyvää palkkaa, omistusasuntoa, merkkivaatteita, kalliita harrastuksia tai puhelinta. Jokavuotisia ulkomaanmatkoja. Enkä mitään piirejä tai kerhoja, ei mulla ole edes ystäviä perheen ulkopuolella, joita tapaisin, ei yhtään. Saisin jos haluaisin, mutten halua. Pitkän liudan diagnooseja ja pillereita kyllä. Mutta olen saanut silti pienen ilon iloita jokaisesta päivästä, edes ihan vähän. Ja oikeastaan niitä ilonaiheita on paljon, kaksi lasta, mies, koti lähellä luontoa ja merta. Siinä ne. Ihan helvetin hyvin lähtökohdista katsoen. Ihan itse ansainnut.
Ps. Omilla, 15- ja 22-vuotiailla lapsilla ei ole diagnosoituja mielenterveysongelmia. Tutkittu on moneen kertaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti