aamuyö

Kello 03.53

Huomenta vaan sitten. Väsyttää, päätä särkee, vatsaa vääntää ja silmissä sumenee. En vaan osaa nukkua. Voi hitto. Mulla on alkanut uni vähenemään sitä mukaa kun kesä etenee, valoisuus lisääntyy ja koululaisen loma eteenee. Yöllä nukkumaan meno venyy, kello on äkkiä ainakin yksi, puoli kaksi, ennen kuin osaan edes ajatella nukkumaan menoa. Mielessä se käy jo aikaisemminkin, siinä yhdentoista maissa, mutta toiveeksi jää. En osaa asettua nukkumista varten. Käyn kierroksilla ja pää on niin hereillä, etten mitenkään voisi nukkua. Kireällä niin kuin se perinteinen viulunkieli.

Ilta-ahdistus, joka alkaa siinä kymmenen yhdentoista aikaan joka ilta, on turhan tuttu vieras sekin. En tiedä loppuuko silloin jonkin lääkkeen vaikutus kun aamulääkkeiden otosta on kulunut suunnilleen tietty aika, eikä uudet ehdi vielä vaikuttaa, vai onko se joku jännempi juttu; onko mulle joskus tapahtunut jotain erikoista juuri niihin aikoihin ja muistan sen kehollani tarkasti kuin kello. Luulen että voisi olla jotain sen suuntaista, en vaan tietenkään osaa sanoa, mikä se asia mahtaisi olla. Tunnen sen vaan. Tunnen asiat fyysisinä tuntemuksina. Onko ne sitten niin vanhoja, ettei niille ole sanoja. Vai onko niitä sanoja uudemmillekaan asioille? Minulla ei usein ole varsinaisia mielialoja, on vaan monenlaisia tunetemuksia kehossa, hermostuneisuutta ja levottomuutta olemisessa usein. Sisäistä tärinää. Omituisia kipuja, näön hämärtymistä, valojen vilkkumista, sivusilmän varjoja. Sellaisia pieniä tervehdyksiä jostain. Kehon muistista. Sellaiseen uskon. Joku ahdistuksen, pelon ja palon aihe joka illalle. Ei mitään konkreettista, vaan jotain käsittämätöntä mitä en osaa korjata tai selittää.

Mitä ne sitten tahtovat kertoa, sitä en osaa sanoa, ja yritän olla liikaa analysoimatta. Erilaisia vastauksia mieli käy läpi tätä kysyessäni, juuri tällä hetkelläkin, mutta välttelen parhaani mukaan ylitulkintaa. Tulkitsen muutenkin liikaa, joten koitan aina tyynyttää myrskyn vesilasissa. Enää ei ole tarveta juosta ympäri kämppää kiljuen ja tilata ambulanssia jos rinnasta puristaa hetken (kuten joskus aikoinaan oli), jos fyysinen hätä olisi, ei se kyselisi ja pelon saattelemana tulisi. Ohi nuo menevät, mutta eräänlainen kireys on olossa ja kehossa ihan kaiken aikaa, varsinkin näin yöllä. Se on vähän sellainen sisäinen särky, mitä ei osaa paikallistaa, eikä se tule mistään tietystä kohtaakaa. Kiertää ja virtaa, tunnen sen usein punaisena ja liikkeenä. Niin kuin virtana. Yöllä sen huomaa.

Sisäiseen särkyyn ei auta mikään. Lääkkeet turruttavat hieman, tai toinen vähän piristää ja toinen sitten typlistää vähän niitä toisia päitä. Yön rauhoittavat lääkkeet hiljentävät, ja uni saattaa tulla, aaltoilla pehmeänä päälle ja saatan nukahtaa. Mutta niin pieni ja hauras se uni on tullessaan. Mikä tahansa pieni ääni voi sen katkaista. Mikään ääni yöllä ole pieni. Ilta-ahdistuskeen kuuluu sekin, että aistit virityvät ja erityisesti kuulostani tulee todella tarkka. Tavalliset huminat pattereista tai ilmastoinnista, naapurista, kertautuvat isosti ja välillä tuskissani on tuntunut siltä, kuin yrittäisin nukkua keskellä lentokentän kiitorataa. Sama kohina ja humina ja metallinen vinkuna ja häly. Jostain pienestä huminasta, linnun laulusta tai kellon tikityksestä. Nukun korvatulpat korvissa jopa maalla, missä ei mitään kaupungin meluja tai sähkösaastetta ole häiritsemässä.

Siihenkin mulla on selitys, mistä johtuu se, että kuuloni terästäytyy erityisesti yöaikaan. Olen vaan aika kyllästynyt vetämmän viivoja ja nuolia sinne tänne vanhoihin tapahtumiin ja kokemiin asioihin, tiedän ne kyllä, mutta olen kyllästynyt miettimään niitä aina vaan uudestaan ja uudestaan. Siitä tämä nyt varmaan johtuu ja sinne yhdistyy, mutta mitä sitten? Mitä voin sille tehdä. Ja aina tulee uusia tilalle, lisäksi, lomittain.

Okei, lapsena olen nukkunut huonsti, olen pelännyt että skitsofreeninen enoni (asuin paljon mumoni luona, missä enoni, mummon poika, asui myös) polttaa talon tupakoidessaan sängyssä. Erityisesti kesällä maalla ollessa tämä oli aika akuutti pelko, hutera vanha puumökki olisi roihahtanut pienestä. Mitään ei tapahtunut, paitsi pelko, se taisi jäädä. Kaupungissa asuin usein mummon luona ja siellä ehkä osin samaa ongelmaa. Äidin luona asuessa sain olla korvat höröllään ja kuuostella että mitäs nyt tapahtuu. Äitini sairastaa samaa sairautta kuin minä, kahdeksankymmentä luvulla sairalaan pääsi helposti, ja sinne usein myös lähdettiin. Tai siis äiti lähti. Ja mitä niitä lähtöjä sitten edelsi, onkin toinen juttu. Niitä piti kuunnella. Kärin jo lapsena unettomuudesta.

Millä sen nyt voisi korjata? Lääkkeitä syön jo sen verran, etten enempää mielelläni söisi. Ajattelen niin, että pitäisi pyrkiä löytämään jonkin lainen ratkaisu, korjaava malli, ymmärtää että nyt on nyt eikä se silloin joskus. Helpommin sanottu kuin tehty. Muisti, tunne-elämä, tunteet ja kehon muisti erityisesti, eivät ole millään tavalla aikaan sidottuja. Muisti ja tunteet sieltä ja täältä kulkevat koko ajan mukana. Koko ajan on nyt, eikä ajatuksiaan ja tunteiden ja olojen kaikuja voi valita. Aina ei voi keinua puistossa suurien puiden varjossa aurinkoisena päivänä, tai kahlata järven rannassa, hyppiä laiturilta uimaan. Muisti ei ole lineaarinen (tätä hienoasanaa opin terapeutinetsimisprojektini aikana käyttämään), vaan niitä muisti matoja pomppii sieltä täältä esiin ja mielenpäälle tähän päivään. Ihan pyytämättäkin. Masennus tuo sitten ilmeisesti ne ikävämmät asiat mielee ensimmäisenä ja maaninen minä taas saa kaken tuntumaan ja kertautumaan ainakin sillä tuhannella. Ja tuo niitä ajatuksia. Paljon. Niiden kanssa sitten painin.

Juttelin tänään hoitajan kanssa, juteltiin paljon tämäntapaisia juttuja, olen väsynyt ja kyllästynyt päättelemään ja vetämään yhteyksiä sinne ja tänne, sinne lapsuuteen, äitiin. Kaikkeen sellaiseen. Tiedän että se on välttämätöntä, mutta raskasta ja vaikeaa tehdä yksin, ilman terapiaa. Osaan ja tajuan ja ymmärrän ja tiedän, että pakko niitä on kaivella, mutta voisi niillä kaivauksilla olla jokin pohjakin. Aina vaan tulee uutta, eikä vanhoista pääse oikein millään eroon. Tai edes riittävään selvyyteen. Mikä nyt on totta tai edes sopivaa, riittävää. Kaikki on niin sidoksissa vanhoihin juttuihin, tapahtumiin, kokemuksiin ja tuntemuksiin. Liian vähän on tässä nykypäivässä sellaista kantavaa kuitenkaan, mikä riittäisi ja olisi riittävän vahvaa pitämään minut ihan tässä päivässä. Korjaavaa ja voimmaannuttavaa. Masentunut minä pitää siitä huolen; olen huono äiti nyt ja varsinkin ennen, parisuhde on terapiasuhde, minä otan ja toinen antaa, kunnes nukahtaa. Sitten olen vihainen ja kiukuttelen, haluan huomiota. Jos en minä nuku, ei nuku mieskään. Tyyliin. Eikä minusta ole enää ikinä mihinkään. Ammatti- tai opiskelukuvioita en jaksa edes ajatella, kaikki karut pettymyset, epäonnistumiset onnistumisen yrityksistä huolimatta, ovat liian tuoreessa muistissa, mustelmana mielessä.

Koulu- ja työasioissa en ole mennyt metsään kerran tai kaksi, vaan ihan sieltä ekoista kouluvuosista asti. Aloitin peruskoulun vuonna 1977, 1979 olin lasten psykiatrisella osastola, enkä sen jälkeen kyennyt tavallista koulua käymään, lyhyitä ja epäonnistuneita yrityksiä lukuunottaamatta, jotka ovat toimineet lähinnä masennuksen ja raivon ravintona. En voi siis turvata mihinkkän sellaiseen että kun onnistuin silloin, onnistunun nytkin. Enkä usko siihen, että kaiken voisi aloittaa alusta, nyt onnistun, löysin juttuni. En löydä, tai vaikka löytäisinkin, ei asiat yleensä fyysisestä sijainnista tai valinnoista ole kiinni. Samat ongelmat korvien välissä seuraa joka paikkaan. Eikä työkuvioiden tai muiden vastaavien ajattelu ole muutenkaan mitenkään ajankohtaista. Tuo tuli vaan esille niiden korjaavien kokemusten hankkimisen tärkeyden kautta. Millä niitä sitten hakea. Tai mistä. Ja siinä se ongelman ydin on, olen niin kiinni niissä vanhoissa epäonnistumisen, pettymisen ja selvittämättömien asioiden äärellä, mitkä ovat niin voimakkaita, että invalidisoivat elämäni todella kapeaksi. Pääni on kuin hakattu täyteen surua ja murhetta, pelkoja ja turvattomuutta, että usein, lähes aina, asiat kuohuvat yli. Pääni on täynnä ja kiireinen uusien yhteyksien muodotamisen kanssa vanhojen väärien kytkentöjen takia.

Sitten käyttäydyn kuin pikkulapsi, kaipaan huomiota, kuulluksi tulemista jatkuvasti, jos en sitä saa, kehitelen ongelmia, olen ruma, en kehtaa liikkua ulkona, kaikki katsoo, nauraa, kiusaa, väheksyy, välttelee, miehellä on suhde tai on ainakin ihastunut naispuoleisiin työkavereihin. Olen mustasukainen. Heittelen tavaroita. Kiukuttelen ja itken yöt. Kiusaan ja piinaan. Häpeän itseäni, pidän itseäni huonona. Vertailen ja olen musta valkoinen mieletäni (joka on se kaikista epäkehittynein minän muoto..), kaikki on joko hyvää tai sitten pahaa. Olen säikähtänyt ja väsynyt.

Kun niitä korjaavia voimaannuttavia kokemuksia ei tule, ei tilanne parane miksikään. Selviän tästä päivästä (ainakin jotenkin, paremminkin voisi, jos saisi nukkua) ja olen päällisinpuolin fiksu ja filmaattinen (sanoi lääkäri joskus viimeksi) ja pirun fiksu kun osaan ajatella niin paljon ja viisaasti (liikaa) eikä minusta päällisin puolin uskoisi että olen mielenterveysongelmainen. Niin?

Ehkä olen jollain tiellä kuitenkin. Liika ajatelu ei välttämättä ole hyvä asia, mutten halua olla ajattelemattakaan. En halua lähteä sitä likaa säätämään millään kemialla, mahdollistahan se olisi saada itsensä voimakkaalla lääkityksellä vaikka lähelle ajatuksetonta tilaa, paljon sen välitäkin, mutten jaksa lähteä mihinkään lääkekokeilurumbaan. Näillä nyt mennään.