(tämä siis sairaalakoulun arviointi jostain kolmenkymmenen vuoden takaa, päivämäärä ei tuossa näy. Mutta mikä siinä seisauttaa on se, että olen ihan sama vieläkin, minusta voisi kirjoittaa ihan hyvin täsmälleen samanlaisen arvion nykyään. Mitä siellä päässä sitten lymyääkään, niin iso työ on ollut kanataa tällaista itseään läpi koko elämän. Harjoitusta on tullut, ja ajateltua paljon, mutta kyllä väsyttääkin ja reppu painaa. Mitään parannuskeinoa ei kuitenkaan ole mielen epätasapainoon. Tai on terapia, mutta itse siinäkin sen työn tekee, jos sellaista joskus sattuu saamaan. Lääkkeisiin en usko, ne peittävät vaan oireet ja tekevät turraksi, mieli kapinoi siellä taustalla.
Lääkkeitä ei tuohon aikaan onneksi lapsille syötetty, minäkn olisin varmasti ollut niitä täyteen pumpattu, psykiatrisella osastolla kun olin. Diagnooseina tuohon aikaan oli vakavasti häiriintynyt ja mutistinen. Sen aikaiset määritelmät, nimet, olivat vähän erilaisia kin nykyään. Nyttemmin on keksitty kaikkea uutta ja jännää.
Viitisentoista vuotta sitten kävin tyttäreni kanssa perhe-neuvolassa asiakkaana säännöllisesti, H kävi erilaisissa terapioissa muutaman vuoden. Itselläni oli ne tukikäynnit siinä rinnalla. Aina kun jaksoin paikalle saapua. Pyynnöstäni sinne tilattiin mun papereita luettavakseni sieltä kaukaisilta ajoilta. En muista niistä juuri mitään, en jotenkin uskaltanut lukea niitä hyvin, selailin vaan nopeasti. Itselleen omaksihan niitä ei tietenkään saa, eikä kai ihan yksin valvomattomana lukeakkaan. Niitä vanhoja papareisia mitkä siellä jossain pölyttyvät. Ainut mitä mieleen jäi, oli tuo diagnoosimääritelmä. Nyt ajatus on tullut uudestaan, että olisi mielenkiintoista lukea niitä, mitä silloin tapahtui, minkälainen olin, miten voin, mitä tein, mitä en? Mutta tarkemmin asiaa miettiessä ajattelin, että mitä mä niillä tiedoilla teen? Ei siellä ole kuitenkaan mitään salatiedettä, mikä antaisi vastauksia tähän päivään. Muistan ja tiedän ihan riittävästi, ja varsinkin näen yhteyden asioilla tähän päivään. Liiankin hyvin. Luulen että kolmekymmentä vuotta vanhojen, jo varmasti vanhanaikaisin termein ja sanoin kirjoitttu näkemys minusta vaan sekottaisi mua. En voisi enää kysyä että mitä tämä tarkoittaa?
En saa lukea nykyisiäkään saiausketomustietoja psykiatrian polilla. Viime syksynä pyytelin niitä, täytin tilauskaavakkeen niiden saamista varten, mutten saanut. Psykiatri sanoi, ettei se ole tarpeenmukaista. Yleisesi ottaenhan kaikilla on oikeus nähdä itsestään kirjoitetut lääkärien, hoitajien ja muut terveydenhuollon kertomukset, ellei siihen todeta olevan estettä, mikä voisi olla vaikka se, että tiedot voisivat heikentää potilaan vointia tai muuten sekoittaa ja hämmentää turhaan. Eli en saanut lukea. Enää en ole kysynytkään. Mitäpä mä niillä tekisin? Mitä hyötyä olisi lukea miten aggressiivinen tai hermostunut, ahdistunut olin milloinkin. Itse mä paremmin tiedän tarinani.
Ps. Aamupäivä, kello 11.48. Menin kuuden aikaan aamulla nukkumaan ja heräsin yhdentoista aikaan. Söin ennen nukkumaanmenoa vähän leipää ja otin lisää rauhoittavaa. Joskus hoitaja sanoi mulle ettei koskaan kannattaisi ottaa yöllä jos herää kesken kaiken, lisää sitä ja sitä tapaa olenkin yrittänyt vältellä. Tähän asti. Mieli oppii muuten pian vaatimaan lisää ja herättää ottamaan aina sen toisen annoksen ja taas toisen, ja niin edelleen. Vuoden olen syönyt säännöllisesti sellaista lääkettä mikä on määrätty tarvittassa käytettäväksi. Siitä pitäisi vierottautua, mutetn jaksa, eikä siihen onneksi painostusta tule polin puoleltakaan.
Eilen olin hoitajalla ja tähän laitan hyvät uutiset; labroista ja lääkepitoisuuksista olen aina huoletunut, niitä konkreettisia asioita. Ne on nyt kaikki arvot just niin kuin pitääkin. Ei ole enää anemiaa, ei kilpirauhasen vajaatoiminnan viitteitä ja litium-arvot ovat nousseet paremmin hoitotasolle ja sitä vois mahdollisesti siis hiukan nostaa. Hyvä niin, siis se, ettei ole tehnyt kilpirauhaselle tuhojaan, vaikka kilpirauhasenvajaa toiminta tosi yleistä Liton käyttäjille on. Kesä ei ole mitään mun kulta-aikaa todellakaan ja harkitsen Lito-annoksen nostamista hiukan suuremmaksi. Se auttaa juuri kovaan ärtyneisyyteen, ahdstukseen ja häiriöherkkyyteen ja sellaiseen, ylivirittyneisyyteen. Manian estoon.
Mutta sen näkee surukseen, että psyykenlääkitys menettää käytössä tehoaan, ei pelkästään rauhoittavat/bentsot, nehän nyt eivät edes varsinaisia psyykenläkeitä olekaan. Eivätkä masennuslääkkeetkään. Psykoosilääkkeitä ovat neuroleptit ja litium ym. En tiedän mistä johtuu, mutta näin on todettu, elimistö tottuu ja alkaa laittamaan lääkkeelle, mieltä tasoittavalle kemialle, vastaan, kunnes annosta on nostettava. Tästä käytiin keskustelua psykiatrin kanssa. Kielsi asian pitkään, ei se niin ole. Lopulta tarpeeksi kauaan väiteltyäni myönsi että niinhän se vähän näissä psykooilääkkeissä on. Lito on siitä paha, eteti sitä voi kovin pitkään nostaa. Eli kyllä se on. Elimistö on niin viisas, että se tottuu mihin tahansa. Niin kuin vaikka tupakkaan, monihan sairastuu tupakoinnin lopetettuaan vaikka kaksikymmentä vuotta olisi mennyt kaksikymmmentä savuketta päivässä ja silti henki pihissyt. Kaikista niistä tuhansista myrykyistä, mitä jo yhden tupakan aikana sisäänsä vetää. Keho tottuu ja ajattelee, että hei toi on normaali juttu. Ja taas pitää vetää enemmän toivotun vaikutuksen ja tyydytyksen saamiseksi; lääkkeitä, tupakkaa, viinaa, huumeita, karkkia, mässyjä. Mitä vaan.
Moni tietysti kuoleekin tupakkaan, viinaan, huumeisiin, ylensyömiseen, mutta kauan sitä moni jaksaa. Ja mielisairauksiin. Mutta jotenkin ja joskushan se on kuoltava kuitenkin. Jossain tutkimuksessa just kerrottiin että jo psyykkinen sairaus itsessään lyhentää elinikää, kaksisuuntainenen ja skitsofrenia vaikuttavat elimistöön samoin kuin kaksikymmentä tupakkaa päivässä, tupakoimattomalle. Masennus vastasi noin puolet pienempää tupakkamäärää. Varmasti kehon stressitila kuluttaa energiaa ja voimia kaikelta siellä sisällä. Lääkkeiden elämää lyhentävästä vakutuksesta on tietenkin omat juttunsa. Lääkkeitä aina määrätään pienenä murusena, mutta lähes aina se on myöhemmin ihan jotain muuta kuin se pieni murunen.. Joten koitan pysyä niistä turhista murusista erossa ja pitää lääketarpeeni ja riippuvuuteni aisoissa. Työstä käy sekin.
Kolesteroliarvot oli hiukan koholla, yllättävää sinänsä, mutta niin vähän, etten jaksa asiaa edes miettiä. Syön kuitenkin vähän, kasvisruokaa ja terveellisesti ja olen melkein alipainoinen (kävin vaa'alla pitkästä aikaa ja olin taas laihtunut) Koko ajan noita viitearvorajoja lasktaan niin että yhä useampi olisi kolesterolilääkityksen tarpeessa. Ongelmaa tuosta en ota. Siis siitä arvosta, enkä lääkettä.
Mutta se siitä. Nyt on aurinkoinen päivä. Eipä nyt hirveesti innosta mutta onhan se tämäkin päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti