Ajateltiin J.n ja E.n kanssa lähteä kohta pyöräretkelle, kunhan E. syö aamupalan (kello 15.00) ja päästään tästä liikkeelle. Itse olen (J.n kanss yhdessä) ollut aika ahkera tänään, aamu aloitettiin siivoamisella. Tai kirjoitin mä sitä ennen yhden eilen aloittamani kirjeen loppuun. Olen tässä parin päivän aikana huomannut käsin kirjoittaessani, että mulle on tullut kiusaksi pientä käsien tärinää kun teen jotain pikkutarkkuutta vaativaa. Ei häiritse kuitenkaan liikaa ja kun kirjoitan joka päivä, pysyy käden toiminta kunnossa. Toivottavasti. Olisi ihan hirveää jos en voisi kirjoittaa käsin kirjeitä.. Ainahan niitä voi koneella naputella (en tosin ole ikinä niin halunnut tehdä), mutta koneella kirjoittaminen on NIIN eri juttu. Ei niistä voi puhua samana päivänäkään. No, sain nyt kirjoitettua sen ensikirjeen, mitä muutaman päivän ehdin miettiä, enkä saanut tartuttua toimeen, mutta nyt on kirjoitettu ja kiikutin kirjeen just kauppareissulla postiin. Samalla ostin lisää postimerkkejä, postikortin ja jääkaappimagneetin hyvälle kirjeystävälleni lahjaksi muuten vaan. Ruokakaupassa, apteekissa (ostin dosetin, olen parina iltana ollut epävarma olenko ottanut lääkkeitä vai en ja tänä aamuna meinasin ottaa kaksin kertaisen annoksen vahingossa..) ja Subissa käytiin syömässä. Äsken jaoin lääkkeet dosettiin, päivässä menee kuusi pilleriä (plus nyt viimeaikoina säännöllisenä rauhoittava, eli yksi lisää. Sitä en tosin jakanut dosettiin) kurkusta alas. Tuntui omituiselta täyttää dosettia omaa käyttöä varten, aikaisemmin totuin -vuosia- tekemään niin töissä, sairaille vanhuksille, höppänille, ettei lääkkeet unohdu. Nyt olen itse samanlainen; sairas, höppänä, lääkitty ja eläkkeellä.
Aamupäivällä juttelin myös aika pitkään sairaanhoitajani kanssa. Eilen en pystynyt, mutta tänään jo onneksi onnistui. Oli jutellut toisen lääkärin kanssa tästä mun Kela-kriisistä, kysynyt, että kannattaako päätöksestä valittaa ja niin edelleen. Vieraan lääkärin ei tietenkään kannata ruveta tekemään uutta oikaisevaa B-lausuntoa, mua koskaan näkemättä ja musta mitään muuta tietämättä, kuin mitä omalääkäri on kirjoittanut. Huonosti. Huomattiin, tai tajuttiin nyt, ettei ollut oikeastaan millään tavalla perustellut mun työasioita; sitä että mulla on edelleen vakituinen työpaikka kaupungilla, kotisairaanhoidossa ja (periaatteessa) tarkoitus sinne palalta (mitä en kyllä usko itsekään). Hoitokontakti työterveyshuoltoon toimii sekin edelleen (periaatteessa), olen sinne säännnöllisin väliajoin yhteydessä päivittääkseni sinnepäin tämänhetkisen tilanteeni. Pari kertaa vuodessa suunnilleen. B-lausunnossa oli vaan pari sekavaa, ympäripyöreää riviä näistä työkuvioista ("Työpaikalla pidetty neuvotteluja potilaan sijoittumisesta, ratkaisua ei ole löydetty ja sairasloma jatkuu.."), jotka suurimmaksi osaksi eivät edes pidä paikkaansa. Mitään sijoittumisneuvoteluja ei ole pidetty. ja työasiathan ovat ne, mistä Kela lähinnä on kiinnostunut. Ei kai valtiota voisi vähempää kiinnostaa, miten joku ihminen voi, vaan se, mitä hyötyä ihmisestä veron maksajana voisi olla. Näin. En siitä ole mitenkään yllättynyt, enkä siitä sen takia viitsi enempää paasatakaan. Luulisi noiden työkuvioiden siis vaikuttavan siihen, että kuntoutuksen arvoinen olisin, mutta luulen, että Kelalla on sellaiset tilastot, missä on laskettu todennäköisyys siihen, että mitä useamman vuoden kuntoutustuella/ työkyvyttömänä kaksisuuntaisen diagnoosilla varustetun ihminen on ollut (ja vieläpä yli nelikymppisen), on työkuntoiseksi kuntoutuminen hyvin epätodennäköistä. Ja niinhän se on. En ole siitäkään mitenkään yllättynyt. Tiedän silti monia kaksisuuntaisia, joilla ei työpaikkaa ole ja heille on terapia myönnnetty. Mutta tasan ei onnenlahjat mene.
Kaupunki on silti sitkeä, olen ollut kohta kaksi ja puoli vuotta pois töistä ja silti mulla on vakipaikka edelleen olemassa. Yksityiseltä puolelta saa suunnilleen vuoden sairastamisen jälkeen kenkää. Kaupunki on siinäkin mielessä reilu, että tarjoavat muuta työtä ihan eri alalta, jos entinen tehtävä ei sairauden takia onnistu. Mun paluu hoitotyöhön on yhtä epätodennäköistä kuin meteoriitin päähän putoaminen. Työterveydesä on ollut siitä puhetta, että moni lähihoitaja, joka on päätynyt kykenemättömäksi tekemään hoitotyötä, on työllistynyt mm. osastosihteerin töihin. Samalla koulutuksella. Kuulostaa ihan reilulta. Ei ole kuitenkaan mun lähitulevaisuuteen liittyvä asia. Luulen vähän, ettei enää ikinä. Mutta ei mulla ole ikävä töihin, ei todellakaan. En jaksaisi. Enkä viihtynyt, enkä jaksanut. Mutta paperilla noi asiat voisivat vielä näyttää hyvältä. Sillä nyt yritetään voimakkaammin perustella terapian tarvetta ja hyötyä. Sain ajan lääkärilleni 20.8 kello 14.00. On siihen asti lomalla ja tuo on ensimmäinen päivä kun on töissä. Aika hyvin. Yleensä kaikeka on joutunut odottamaan viikkotolkulla. Niinpä tuotakin, mutta parasta mitä nyt on tarjolla ja mikä on mahdollista. Silloin käydään tarkemmin läpi kaikki kohdat millä sitä terapian tarvetta perustellaan. Ja haetaan tukea siltä Valtava-rahastolta.
Edelleen olen ja tulen olemaan, skeptinen koko terapia-asian suhteen. Olen melko varma, etten sitä saa sieltäkään. Varauduin ainoastaan pettymyksiin enää. Kysyin hoitajalta tänään, että saako yleensä kukaan kaksisuuntaista sairastava terapiaa, suurin osa ei saa. Neuvoksi ja avuksi sain hoitajalta kesän varalle sen että "älä ajattele asiaa". Niin yritänkin. Pitäisi varmaan lopettaa ajattelu kokonaan. Siihen kai hoidolla kunnallisella tähdätäänkin ja lääkityksillä sitä suuntaa toteutetaan... Ole hiljaa, älä ajattele.. Siinä ohjenuoraa kaikille mielenterveysongelmista kärsiville. Noihin sanoihin tiivistyy tarjolla oleva hoito ja tuki hyvin. Vaikkei varmasti tarkoittanut asiaa niin suoraan sanoa.
Nyt lähden ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti