Kirjoituttaa & lapsuuskuva

Päätin tulla taas kirjoittamaan vaikkei mulla nyt mitään asiaa olekaan. Jutuntynkää tuntuu silti löytyvän kun vaan pääsen alkuun. Kirjoittamisen halu on aina suuri. Kirjoituttaa aina vaan. Ärsyynnyn jos mulla ei ole aikaa kirjoittaa silloin kun haluan. Tuntuu että aina pitää olla tekemässä jotain. On muka kiire jonnekkin. Aina jotain siivottavaa ainakin, loputtomasti. Pitääpitääpitää. Itse sen stressin itselleni aiheutan, tiedän. Jos sen tekisi joku muu, olisi olotilasta eroon pääseminen varmaan helpompaa. Senkun poistuisin paikalta. Nyt en voi. Enkä edes halua. Ei mitään kohtalokasta elämälopettamisdraamaa. Olen liian itsepäinen ja itsekäs sellaiseen. Jostain kumman syystä elämän halua on, vaikka elämä välillä turhan hankalaa ja kirvelevää onkin. Kirvelevä kuvaa aika hyvin sitä hermostuttavaa oloa, mikä on nyt pörrännyt päällä. Ja vatsassa raastaa. Ja on kuuma! Sellainen sisäinen kuumuus, mikä tuntuu pahalta ja hermostuttavalta. Nyt on kyllä oikeastikin kuuma. Voi olla, että mua sittenkin ärsyttää tämä kuumuus. Kaipaan jo ukkosia ja sateita. Minäkin osaan nähtävästi valittaa kuumuudesta, heltestä, auringon porottamisesta. Luulin, etten osaa. Niin sitä aina vaan yllättyy omista puolistaan. Ja siitä, miten paljon asiaa voi tulla ihan ei mistään.

Nyt on aika tavanomainen lauantai-iltapäivä. Kello on nyt 13.37. Eilinen ilta venähti pitkäksi, olisiko kello ollut lähempänä kahta kun aloin nukkumaan. Puoli kahdelta menin sänkyyn, luin hetken ja nukahdin aika nopeasti. Sänkyn mennessä mua ei nukuttanut yhtään. En jostain syystä tunne nukkumisentarvetta ollenkaan. Väsymystä tunnen aina välillä, uupumusta ja kyllästymistä tähän päivään. En malta rauhoittua ja lopettaa hääräämistä. En varmaan osaisi enää nukahtaa ilman kemiallista apua. Ärsyttävää. Sekin. Aikaisemmin pärjäsin ilman. Rauhoittavia meni ehkä pari tablettia kuukaudessa. Nyt se määrä menee päivässä, välillä enemmänkin. Mitä enemmän syön lääkkeitä, sitä enemmän niitä tarvitsen. Onkohan ne suunniteltukin niin? Syö tätä, syön ja sitten tarvitsen vielä toistakin laatua. Enkä niistä sen kummemmaksi taida muuttua. Oxaminia tarvitsen, se auttaa. Se on paras lääke. Nukahtamislääkkeellä en nuku, olen kai niin jännittynyt ja ahdistunut, ettei se toimi. Niin olen päätellyt. Varmaan rauhoitavan ja nukahtamislääkkeen yhdistelmää pitää kokeilla seuraavaksi. Sitten kun nykyinen lasti ei riitä. Tällähetkellä menee seitsemän tablettia kurkusta alas vuorokaudessa. Menköön.

Nukuin silti liian vähän, kahdesta yöllä vähän vaille yhdeksään aamulla. Seitsemän tuntia. Mutta olisin halunnut nukkua enemmän. Aamulla kyllä nukuttaa. E. (poikani) tuli herättämään meitä siinä vähän vaille yhdeksän. Yllättävää. Yleensä nukkuu suunnilleen kahteen iltapäivällä, mutta nyt ei ollut kulemma nukkunut ollenkaan koko yönä. Yrittää kääntää rytmiään niin. Nyt meinaa nukahtaa joka hetki ja mulla menee vaihteeksi päivä siihen, että yritän saada sen pysymään hereillä. Yleensä päivä menee herättelyyn. Vaihtelua tämäkin. Puhelias ja touhukas oli. Oli laittanut meille aamupalaa (on neljätoista vuotias); keittänyt kahvit, pöydässä oli montaa sorttia leipää, mysliä, paria eri juustoa, jugurttia, mehua.. Paljon parempi aamupala kuin mitä mä ikinä jaksan laittaa. Ei olla syöty aamupalaa pitkään aikaan. Vähän nolotti, mutta hyvää oli. Ja söin liikaa. Mulle on alkanut ruoka maistua oikein toden teolla. Syön ihan hirveästi. Ruokahalu on valtaisia ja kaikki maistuu paremmalta kuin ennen. Syön joka päivä jotain herkkuja. Jäätelöä ainakin. Sipsejäkin menee useampana päivänä viikossa, dippikastikkeen kera. Vaa'alla en ole viistinyt käydä, enkä jumpassa. Se on tylsää ja rasittavaa. Vaatteet mahtuu silti vielä päälle. Tällä menolla housujen nappi napsahtaa irti lähiaikoina.. Nyt on se vaihe, että ajattelen että paremmaltahan se näyttää, kun on vähän muotoja, persettä ja tissiä, eikä mikään kuiva luuviulu. Toisinaan taas kaavailen laihduttavani ja treenaavani itsestäni samaan aikaan laihan ja lihaksikkaan. Luen fitness-ohjeita ja ajattelen, että helppo nakki. Tällä hetkellä bodatut ja tekoruskettuneet naiset näyttävät mielestäni teuraaksi vietäviltä kuivilta, karvattomilta, paistetuilta broilerelta. En tykkää. Mun aamupala ei ole enää kasa vitamiineja, rasvatonta raejuustoa, mustikoita ja kanelia, vaan vaaleaa laipää, rasvaista savujuustoa ja sokerista jugurttia. Nam.

Sää on ollut tänään kaksisuuntainen. Välillä on kuuma, aurinko porottaa ja ilma tuntuu hiostavalta ja raskaalta. Viiden minuutin kuluttua taivas tummenee ja synkän näköiset sadepilvet lähestyvät taivaanrannasta. Ja taas katoavat. Nyt on tummaa ja pimeää. Kaipaan vähän syksyä. Alkusyksy on paras vuodenaika mielestäni. Kesä tuntuu stressaavalta. Aina pitäisi muka olla kauhean hauskaa ja tehdä kauheasti kaikkea. Kaupunki stressaa mua. Kaipaan maaseudulle. Nyt kaipaan viilennystä olooni. Ajateltiin mennä uimaan Pilvijärvelle, Sipooseen, mutta en nyt tiedä. Nyt sää tuntuu liian vaihtelevaiselta, vaikka tekisi varmasti hyvää päästä raikkaaseen järviveteen. Virkistäisi kivasti. Haluaisin olla maalla. Ensi viikon tiistaina pääsen, ollaan pari viikkoa reissussa. Ensin mennään J.n porukoiden mökille itärajalle Parikkalaan, siellä ollaan vajaa viikko ja siitä sitten mun suvun mökille Juvalle, Järvi-Suomeen viikoksi. Saadaan olla siellä onneksi ihan oman perheen kesken. Rakas paikka mulle. Siellä olen ollut elämäni jokaisena kesänä, ekan kerran puoli vuotiaana. Lukuunottamatta muutamaa vuotta siinä välissä. Teinivuosina viihdyin paremmin kivikaupungissa, Kallion katuja mittaillen. Kaljapullo toisessa ja rööki toisessa kädessä. Tukka pystyyn tupeerattuna, mustaa hulipunaa huulissa. Lapsellisen ja hämmästyneen näköisenä. Silloin piti yrittää näyttää vanhemmalta kuin olin ja kuvittelin kantamusteni sitä vaikutelmaa korostavan.

Nyt parikymmentä vuotta olen tuntenut kesäisin vetoa enemmän maaseudulle. Voisin asua kesät kokonaan maalla. Kaupunki tuntuu ahtaalta.. Seinät kaatuvat päälle, ja koko ajan on vääränlaista. Maalla on aina kivaa. Ulkona voi olla vaikka koko päivän, kulkea paljain jaloin ja vaikka ilman vaatteita. Mennä uimaan silloin kun siltä tuntuu. On sopivaa, rauhallista, hiljaista. Järvi, soutuvene. Pikkuhilja ränsistyvä mökki, matalat ikkunat ja vino laituri. Kimmeltävä järvi, riippakoivun vettä tavoittelevat oksat ja hennot lehdet. Vanha tummaksi tervattu puuvene. Pehmeiksi kuluneet polut puuvajalle, ulkovessaan, leikkimökille. Juuret, kävyt ja havunneulaset. Yöllä huussille kulkiessa pitää varoa poluilla hyppeleviä sammakoita. Rapina vaan kuuluu. Pitää kävellä jalkoja tömistellen että sammakot tietävät pysyä kauempana. Olisi kamalaa astua sammakon päälle. Mökki on mun mummon ja ukin vanha. On seisonut vaatimattomana paikallaan, lähellä järveä. On vanhasta rantasaunasta laajennettu pieni viherä mökki, ihan veden vieressä. Viisikymmentä vuotta on jo jaksanut siinä seistä. Mitään nykyaikaisia mukavuuksia mökissä ei ole. Ei sähköjä (aurinkopaneli siellä on ollut pari vuotta, siitä saa virtaa kännykän akun lataamiseen ja pariin pieneen lukulamppuun), ei juoksevaa vettä tai sisävessaa. Ruoka säilyy kaasujääkaapissa ja valmistuu kaasuliedellä sadesäällä. Hyvällä säällä ruoka laitetaan ulkona tulilla. Sauna lämmitetään haloilla joka ilta ja veteen juostaan vähän väliä. Siitä on lyhyt matka. Lapsena olin siellä aina. Nyt viimeisten vuosien aikana, kun mummoa ja ukkia ei ole enää ollut, paikasta on riidelty. Jo keväällä väännetän viikot, milloin kukakin saa siellä olla. Meillä on nyt heinäkuun puolivälissä.

Nyt meni aika pimeäksi ja ukonen on pari kertaa jyrähtänyt aika kovaa. Jännää!
Kuulumisiin taas!

Kuvassa äiti ja minä.