hä häh häntä

Ei tässä nyt ole tosiaan sitä hännän pätkän hiventäkään taas tässä ajatuksen juoksussa. Aina ei voi olla kivaa. Enkä aina osaa ajatella ennen kuin avaan suuni tai laitan näppäimet suhisemaan. Silloin kun hermostun jostain asiasta, mikä ehkä jollain tavalla liittyy itseeni (löyhästikin riittää) alkaa iso pyörä pyörimään ja veivamaan päässä kaikenlaista kurjuutta, mitä koen omassa elämässäni joutuneeni kokemaan. Piikit sinkoilevat, hyrrä käy ja pää kuplii muistoja, sitä ja tätä. Sellaistakin mitä en edes haluaisi ajatella. En halua niitä ajatella ulos, en kirjoittaa enkä kertoa. En haluaisi niissä pyöriä ja velloa, mutta mieli ei vaan voi olla niin järjestelmällinen ja johdonmukainen, että asiat loksahtaisivat omille paikoilleen järjellisesti ja hillitysti. Olenko mä jotenkin vaja, kun yhdistän itseni aina kaikkeen? En osaa suhtautua muihin samanveroisesti, näen kaiken mustavalkoisena, on ne hyvät ja pahat. Oikeassa ja väärässä olevat. Välillä ymmärrän ja välillä en yhtään. Olen huonompi ja parempi. Eri mieltä kuitenkin. Hajoan ympäriinsä enkä ota tolkkua itse itsestänikään. Olen persoonallisuudeltani rajatilatasoa, toinen jalka todellisuudessa ja toinen jossain omassa maailmassaan.

Jos otsikoissa puhutaan että joku ei saanut apua, kiljun minä, etten saanut kyllä minkään hitto, eikä siitä kukaan kirjoittanut, tai ollut muuten kiinnostunut. Miksei kukaan mua auttanut, tai kuullut, tai välittänyt, tai mitään. Ärsyttää ja tuntuu epäreilulta. Kyllä muut huomataan ja autetaan. Toisia ajoissa, toisia ei ikinä. Omalla kohdalla taitaa olla jo liian myöhäistä. Aikasemmin ei vaan huomattu, tajuttu, välitetty. Toi nyt on tollanen, eikä sellanen tollanen, joka on aina tottunut olemaan tollanen outo, tajua itsekään milloin mennään metsään ja rytinällä. Ensiapukurssilla opetataan, ettei suurin hätä ole siellä mistä kuuluu huutoa, vaan siellä, missä on aivan hiljaista. Olisi hitto vie pitänyt huutaa kovemmin.

Lopulta huusin ja tilanne loksahti tähän missä nyt ollaan. En olisi omin nokkineni ehkä tässä nyt, ehkä jossain ihan muualla. Pysähtyminen tuli rytinällä, itse en ollut sitä pysäyttämässä enää siinä vaiheessa, silloinkin kaikki oli kaikkien muiden syy. Läheinen huomasi ja vei avun hakemisen piiriin. Mitä se nyt sitten tarkoittaa, odottamista, odottamista, harvoja käyntejä, hyminää, no jaa, joo. No en mä nyt tiedä, katsellaan. Odottelua odottelun perään. Pettymyksiä, katsotaan vielä tämä kortti. Jaksa nyt uskoa vaan. Motivaatiota onon, sanoo lääkäri. Itse olin toista mieltä, toivotonta. Nyt olen paikallani ja odotan että joku liikuttaa mua johonkin suuntaan, mielellään sinne parempaan, eteenpäin. Mutta saa nähdä, onko onni kääntynyt. Mihin päin laatat vie, mitä elämä tuo. Huonolta vaan näyttää, enkä ole ollenkaan optimistinen, murheesta vapaa tai naivin luottavainen. Kaikki järjestyy. Se on vaan asenteesta kiinni. Vitut. Ensin odota muutama kymmen vuotta että sinua kuunnellaa ja otetaan todesta, saadakseni kuulla, että oireesi ovat niin vakavia ettei tässä nyt oikein ole hoidolle perusteita. Ihan kivat vaan. Kiitti vaan. Näin se menee. Olet vanha, tarpeeton, sairas ja arvoton. Ole hiljaa.

Enää jaksa hymistellä ja olla samaa mieltä. Voi kamalaa, on se kamalaa, niinpä. Nyt olen eri mieltä. En jaksa edes pysyä asialinjalla aina. Avaudun täällä miten tykkään ja yritän sillä saada itselleni asiat jonkinlaiseen käsitettävään muotoon. Tämä on mun blogi, enkä kirjoita tänne muiden mieliksi, eikä tämä ole myöskään mikään informaiivinen tietosivusto mielialahäiriöistä. Tämä on mun omaa sekavaa avautumista omista sekavista ajatuksistani, usein ilman sitä punaista lankaa, tai hännän hiventä. Kello tulee jo puoli kaksi yöllä, yritin nukkua tunnin verran, mutta ei tullut uni ei. Ei väsytä ja liikaa pyörii kaikenlaista. Tätä samaa nauhaa enimmäkseen. Ne langanpäät pidän kuitenkin piilossa. Mutta siellä ne kuplii, huiskii ja velloo. Hermostuttaa ja on kuuma, nyt ei ole kylmä. Teksisi mieli nukkua, mutta ei nukuta. Olen kai yli väsynyt tai jotain. Iltalääkkeiden sumentamilla aivoilla kirjoittelen, ja sen mukaista onkin. Olin illalla saunassa ja join pari saunaolutta. Olen huomannut ennenkin, etten osaa nukkua saunan jälkeen. Yleensä se kai rentouttaa ihmisiä ja auttaa unentuloonkin, mutta ei mulla. Päinvastoin. Menenkö sitten yliväsyneeksi vai ylikuumaksi, enkä sitten viilene ja rentoudu. Muutenkin tuntuu, että on aina liian kuuma, happea liian vähän ja sekin vähän sakeaa ja tunkkaista. Likaista ilmaa. Availen täällä kotona ikkunoita koko ajan eri suuntiin, haen läpivetoa joka suunnasta, mutta heikosti tuntuu ilma vaihtuvan.

Saisipa joskus nukuttua kunnolla, pääsisi aikaisiin nukkumaan, ennen puoltayötä olisi aika hyvin. En pääse, yhdeltäkin on jo aika aikaisiin. Nyt kello on kaksi. Aamuisin joudun heräämään seitsemän maissa, herättelemään poikaa ja lähettämään sitä kouluun. Herättelyrumba on aika rankka. Juoksen tunnin ajan edes takaisin pojan huoneen ovella ja pois, ja takaisin. Tunnin, viiden kymmenen minutin välein. Yritän olla hermostumatta ja hillitty, vaikka välillä tekisi mieli karjaista niin, että seinät vapisee ja ikkunat helisee. Ja mulla kihisee. (pitäisköhän soittaa polille, lisäisisvät varaan sitä lääkitystä mielellään) Pojan lähdettyä olen touhukas, laitelen täällä ja mietin että lähtisinkö nyt kauppaan, lenkille, salille, luenko, kirjoitanko, syönkö. Yleensä se menee siihen että valitsen kortin umimähkään. Nyt piti lähteä asioille ja kaupoille. Menen sitten myöhemmin lenkille, no enpä mennytkään. Menekin tästä lukemaan, vaikken sitten jaksanutkaan ja nukahdin. Illalla piti laittaa ruokaa, vaikkei mulla ole ruokahalua ollenkaan, edelleenkään. Söin iltapäivällä rahkaa, illalla vähän riisä ja kamalaa tonnikalamössöä. Ei maistunut. Hyi, ruoka on pahaa.


Ps. Yllä yöllä kahden aikaan avautumista. Nukahdin lopulta kolmen jälkeen, heräsin kahdeksalta huoltomiesten kolinaan, ehtivät tulla jo omilla avaimilla sisälle. Lähetin pojan ison rumban takaa kouluun (tai siis on siellä työharjoitelussa nyt) yhdeksäksi ja menin takaisin nukkumaan. Liikaa valoaja melua. Paha olo. Vedin peiton korviin ja tyynyn pään päälle ja sain nukuttua lopulta. Herätäkseni taas niiden samojen huoltomiesten kolinaan (putsaavat jotain ilmanvaihtoventtiilejä). Eivät tienneet että olen kotona, en kuullut ovikelloa ja tulivat omilla avaimilla. Kamala melu, huuto ja kolina, ajattelivat tietysti ettei täällä ole ketään kotona. Mä piileskelen tukka pystyssä täällä makkarissa, enkä jaksa nousta. Onneksi lähtivät jo eivätkä tulleet tänne. Huh. Soitin äsken J.lle että voisiko tulla käymään kotona. Mulla on heikko olo, tarvisin jotain syötävää, mutten jaksa mennä kauppaan. Hyvin menee, mutta menköön.