Hermot riekaleina

Onpa ollut taas kestäminen tässäkin viikonlopussa.. Miksi pitää, oi miksi, pitää olla tällainen. Tällainen onglemakompleksikimppu. Hermot on ihan riekaleina, ihan mitätönkin syy riittää. Ei mitään kummempaa. Isoja asioitakin siinä seassa toki on, mutta myös pienemmät murheet, mustasukkaisuuden aiheet ja muut saavat pasmat sekaisin. Viikonlopun kantavin teema on ollut tällä kertaa mustasukkaisuus. Ihan esimerkiksi ensimmäisenä voin kertoa, miten hermostuin, kun kolme J.n työkaverinaista oli tykännyt sen uudesta fb-profiilikuvasta. Se jo riittää saamaan sykkeen ylös ja kädet tärisemään. Vielä perjantaisen työkavereiden kanssa vietetyn illan ja yön jälkeen. Mä en kestä yhtään mitään. En mitään! Voin ihan huonosti, sellaisistakin asioista, mitä joku muu, täysissä ruumiin ja sielun voimissa oleva järjellinen henkilö ei edes huomaisi. Onko normaalia olla mustasukkainen toisen kuvan tykkäyksestä? Onko. Jos J olisi nyt kotona (yllätys, ei ole) saisi kuula kunniansa. Puoliksi vitsillä ja kiusalla tietysti, mutta jokaiseen kiusaan ja vitsiin mahtuu iso osa totuutta. Mutta saisi kuulla. Ja vastauskin olisi puoli vitsillä ja kiusalla heitetty toteamus, miten hölmö sä olet. Voi.

Asia käsitelty. Meidän perheessä ei paljon asioita käsitellä. Sinne ne lakastaan maton alle kaiken muun roinan sekaan. Mä olen aina hysteerinen, naurettava, hassu ja söpö. Söpö kun tollasta ajattelet. Kaikki asiat päätyy siihen. Helppo päätellä jokainen viuhuva langan pätkä sellaiseen. Voi voi. Mä en sitä hyväksy. Jos musta joltain tuntuu, niin se ei ole vitsi. (Isänikin aikoinaan sanoi äidilleni että tämä olisi hyvä salapoliisi, niin hyvin käry kävi, eikä epäilykset turhiksi osoittautuneetkaan. Mutta, mä en ole äitini). Mun mielestä mikään asia ei ole loppuun käsitelty. Kaikki on kesken ja auki.

Perjantai-ilta meni tylsissä merkeissä. Olin koneella, kirjoitin tänne ja seilasin facebook-sivuja, luin muiden blogeja ja kuuntelin, ja välillä katselin kaiken maailman roskaa telkkarista, mitä yleensä inhoan. Pidän telkkarin turhaa päällä pitämistä idioottejen hommana. Telkkari on saanut multa (oikeastaan isäpuoleltani) nimen idioottivalo, ja se kuvaa sitä aparaattia aika hyvin mielestäni. Yksin ollessa telkkari vaan herkästi eksyy päälle, tuomaan typerää ja passivoivaa taustahälyä. Muuten on niin hiljaista. Yritin lukea, mutten oikein jaksanut keskittyä. E.kin tuli kotiin vasta puolenyön aikaan,  tunnin myöhemmin kuin kotiintuloaika oli. Silloin nielin jo iltalääkkeni ja menin sänkyyn lukemaan. Hetken sain keskityttyä kirjaan ennen kuin nukahdin. (tänään laskin että olen lukenut tänä vuonna kolmekymmentäkolme kirjaa, jokaisessa keskimäärin noin kolmesataa sivua, eli noin kymmenentuhatta sivua) Illalla ja yöllä ennen nukkumaan menoa mietin katkerana, miten hauskaa toisella puoliskollani mahtaa olla sillä hetkellä. Naurua, yhteenkuuluvuutta ja hyvää meinikiä työkavereiden kanssa. Nauravia iloisia raikkaita naisia (on töissä miesvaltaisella alalla). Mulla on vastenmielisen vilkas mielikuvitus. Ja mä mädännyn kotona yksinäni. Hyvinpä olen elämäni järjestänyt.

Nukahdin ihan hyvin. Siihen, että sain herätä puoli neljältä aamulla siihen, kun J soitti puhelimella että on ovella, avain oli unohtunut kotiin. Oikein kiva herätys siis. En puhunut mitään, huomasin ettei ollut onneksi kovin humalassa, ja painuin takaisin nukkumaan. Ihmeen hyvin sain uudestaan unen päästä kiinni. Joskus aikoinaan olen saanut vastaavissa tapauksissa niin ikäviä kohtauksia (etten niitä kehtaa edes kirjoittaa), joten lauhtunut minä saa siitä kyllä erityiskiitoksen. Olen ollut ihan järkyttävä. En lähtenyt kyselemään, pidin suuni kiinni, ja parempi niin. Siitä kyselyn, vastausten ja epäuskon määrää ei voi kuvitellakaan, kun sellainen vaihde osuu päälle ja vauhtiin pääsee. Aamulla sain sitten kuunnella ihan kyselemättäkin kaikenlaisia yksityiskohtia, mitä ilmankin olisin pärjännyt. Kuten mitä eniten inhoamallani J.n työkaverinaisella oli päällä ja miten joku kaksvitonen iltapäiväkerhon hoitaja oli alkanut yöbussissa juttelemaan ja jakamaan tietämystään lapsista ja nuorista. Ihan tavallisen näköinen kuulemma. Lopuksi oli kuulemma lähettänyt oikein terveisiä avovaimolle. Katkeraa.

Näin alkanut päivä oli yhtä piinaa alusta loppuun. Tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna siltä, kuin olisin tehnyt tosi paljon jotain, vaikken tehnyt mitään muuta kuin kävin kaupassa. Niin paljon asioita ja viiltäviä ajatuksia viuhui pään läpi. Ajattelen liikaa. Miten mukavaa. Varsinkin, kun ne ajaukset eivät yleensä mitenkään ruoki omaa etuani, hyvinvointiani, tai kasvata luottamusta itseeni, muihin tai ylipäätään yhtään mihinkään. Ajaukseni eivät taida olla mun puolella. Vouhotin mustasukkaisuuden lisäksi lähinnä sitä, miten ulkopuolinen olen kaikesta. Miten en ole ikinä, en koskaan, tuntenut kuuluvai joukkoon. Mulla ei ole ikinä ollut missään, ei koulussa, työpaikassa, ei missään, sellaista hyvää fiilistä muiden kanssa. Sellaista me-henkeä, niinkuin J hyvin asian tilan ja tunteen kuvasi. Kivat sille. Sellaista hauskaa, hyväntahtoista läppää, tuttavuutta, viihtymistä, jaettua iloa ja tilanteen hauskuutta. Näen oikein sieluni silmin miten muilla on niin kivaa. Oi, miten ihanaa. Ja mä olen ulkopuolella.

Seuraava vouhotuksen aihe oli se, että miten mä en ole yhtään sen tyhmempi, kuin nyt vaikkapa J, jolla on yliopistotutkinto, tai joku muu yhtä viisas ja pätevä. Miten kiva olisi, jos olisi itselläkin sellainen ammatti ja työpaikka missä viihtyisi muiden kanssa tekemässä jotain mielekästä, eikä rahan ansaitseminenkaan pahitteeksi olisi. Ei tarvitsi miettiä puolta vuotta että ostanko uudet farkut  rikki menneiden tilalle (onneksi ostin paljon vaatteita silloin kun olin vielä töissä, enkä ole siitä ajasta paisunut suuntaan taikka toiseen) nyt vai ensi kuussa (viime viikolla lopulta ostin). Olen ylimielisyyteen taipuvainen silloin kun mietin tätä ammatti-asiaa. En koe, että lähihoitajaksi kouluttautumiseni olisi mulle mikään juttu. Ajattelen, että se on surkea riman alitus minulta. Koulun kävinkin vasemmalla kädellä. Olin puolet ajasta poissa. Minusta olisi paljon parempaan ja enempään, suurempaan ja hienompaan. Olenhan sentään viisas ja älykäs ihminen. Usein älykkäämpi kuin moni muu. Älykkäästä suvusta, missä ei ole yhtään ihmistä, joka olisi tyytynyt ammatilliseen koulutukseen ja duunariammattiin. (isäni on arkkitehti ja äiti sosiologi). Niin miksi mun pitäisi sellaiseen tyytyä. Enkä aio tyytyäkään. Haluan lääkäriksi, lakimieheksi, tutkijaksi tai johtajaksi. Ihan miksi vaan. Sellaiseksi, missä olen muiden yläpuolella. Sellaiseen, missä ei tarvise madella tai yrittää mahtua joukkoon. Juuri niin ajattelin eilen (ja joskus aikaisemminkin kyllä..). Ennen, ja aikaisemminkin, olen ollut paljon sosiaalisempi, tai sellainen, että olen ajatellut haluavani tehdä sellaista tötä, missä voisin auttaa muita. Jotain yksinkertaista. Missä voisi kuvitella tekevänsä maailmasta paremman paikan omilla pienillä teoilla ja kauniilla, uhrautuvaisella ajattelulla. Enää en ajattele niin. Huonompi juttu on vaan se, etten tiedä mitä se joku voisi olla, missä voisin kokea olevani hyvä ja pätevä, mahtavakin ehkä. En oikeastaan tiedä ja vaikka tietäisinkin, ei minusta siihen olisi kuitenkaan. Mitä turhuutta. Mutta voin kertoa, ettei mikään tunnu kamalammalta kuin se, että olet turhautunut ja tietäisit kykeneväsi, muttet voi. Sätkimistä. Enkä kompromisseja halua enää tehdä, pakottaa itseäni johonkin sellaiseen muottiin, mihin en halua. Olen ajanut itse itseni pyydykseen.

(tai miten sen nyt ottaa. Ei tällaiset asiat ole valintoja, eikä elämä ylipäätäänkään. Ei kukaan valitse sitä, miten lähtee elämänsä ensimmäisinä vuosina sopeutumaan muiden joukkoon, ei sitä, miten pärjää muiden kanssa tai koulussa, tai muualla. Jos kaikki voima menee siihen, että pystyy juuri ja juuri olemaan, ei siinä paljon pääse taidot ja tiedot kukoistamaan. Jos ei ikinä ole saanut kannustusta mihinkään, ei mitään ikinä opi arvostamaan itsessäänkään. Linsasin koulusta jo ensimmäisellä luokalla. Istuin rappukäytävässä tai ajelin bussilla päätepysäkiltä toiselle. Sitten laitokset, miehet, lapset ja nyt tämä päivä. Nyt vasta)

Tiedän että ajatukseni ovat mustavalkoisia. Kaikessa. Olen todella jyrkkä, enkä koe olevani ikinä tasavertainen muiden kanssa. Se on aina yli tai ali, miten kamalalta se sitten kuulostaakaan. Taipumus on antanut mun persoonaani luonnehtivan kuvauksen, rajatilapersoonallisuushäiriö; (mistä jokainen kriteeri osuu kohdalle kuin nappi silmään)

"(1) hätääntyneet ponnistelut välttää todellinen tai kuviteltu hylkääminen.
Huomautus: Ei sisällä itsetuhoista tai itseään vahingoittavaa käyttäytymistä joka on kuvattu kriteerissä 5.
(2) käyttäytymismalli epävakaita ja kiihkeitä ihmissuhteita joille on luonteenomaista vaihtelu äärimmäisestä ihailusta vähättelyyn
(3) identiteetin häiriintyneisyys: merkittävästi ja pysyvästi epävakaa käsitys tai tunne itsestä
(4) impulsiivisuus vähintään kahdella alueella jotka ovat todennäköisesti itseä vahingoittavia (esim., tuhlaaminen, seksi, aineiden väärinkäyttö, piittaamaton ajaminen, ahmimishäiriö).
Huomautus: Ei sisällä itsetuhoista tai itseään vahingoittavaa käyttäytymistä joka on kuvattu kriteerissä 5.
(5) toistuva itsemurhakäyttäytyminen, eleet, tai uhkaukset, tai itseään vahingoittava käyttäytyminen
(6) tunne-elämän epävakauden johdosta merkittävän herkästi reagoiva mieliala (esim. voimakas jaksottainen dysforia, ärtyisyys, tai ahdistuneisuus kestäen tavallisesti muutaman tunnin ja vain harvoin pidempään kuin muutaman päivän)
(7) jatkuvat tyhjyyden tunteet
(8) epäasiallisen voimakas viha tai vaikeudet kontrolloida vihaa (esim. menettää usein malttinsa, jatkuva kiukku, toistuvat fyysiset tappelut)
(9) tilapäiset, stressiin liittyvät paranoidiset (=vainoharhaiset) ajatukset tai vakavat erilliset oireet


Että sellaisia. En yleensä, tai ikinä, kumartele mitään diagnooseja, eikä tämä ylläoleva sellainen suoranaisesti olekaan. On terapeutin arvio, jota tapasin viime kevättalvella kaksi kertaa. Tämän arvion (ei toki listana) teki minusta kahden tapaamiskerran perusteella, enkä voi kuin ihmetellä, miten tarkkanäköinen olikaan. Harmi, etten varmaankaan pääse terapiaa aloittamaan. Sitä psykoanalyyttista, missä pääsisin käsittelemään kaikkea, sinne syvälle asti. En kaipaa mitän neuvoja tähän päivään, tämän päivän osaan hoitaa, mutten kestä itseäni. Toisaalta tuntuisi pelottavaltakin. Mitä sieltä kaivelemalla löytyisikään. Tämän sairausjaksoni aikana olleet takaumat vanhoista asioista on olleet ehkä inhottavinta mitä on, on ollut ja niitä on edelleen vähän. Ei onneksi yhtä paljon kuin ennen. Niitä kuvaa hyvin se, miten vaikkapa jossain elokuvassa kuvataan se, miten joku miettii jotain ikävää tapahtumaa pätkissä ja sitä "näytetään" pieninä tuokiokuvina. Sellaisina murto-osasekunnin pätkinä. Ja niitä, takautuma muistoja pelkään. Sitä jos niitä kuohuisi päälle oikein kunnolla, mikä varmaankin olisi odotettavaa. Eihän sinne terapiaan päivän säästä kuitenkaan mentäisi puhumaan.

Tässä on siis osa parin päivän aikaisista mietteistä. Osaan onneksi elää tässä hetkessä, etten viuhu oikeasti joka hetki jossain menneisyyden liekeissä tai varjoissa. En jaksa pilata elämmäni niillä, olleilla ja menneillä, mieluummin olisi ajattelematta yhtään mitään ja keskittysiin tähän päivään. Niin elän tätä arkielämää ja nykyhetkeä. Taustalla on vaan niin paljon kaikkea, sellaista, mitä en tiedä, ja se jokin pyrkii hankaloittamaan asioitani ja sitä, että pääsisin kehittymään elämässäni eteenpäin. Enkä vaan toistaisi koko ajan vanhaa, huonoksi todettua ajatusmallia. Näin. En angstaa täällä päivästä toiseen menemään, vaan yritän, ja elänkin niin kuin parhaaksi näen. Ihan normaalisti. En ole koskaan niin masentunut, etten psytyisi tekemään mitään. Tai niin hermostunut, että se vetäisi koko päivän kaaoksen valtaan. Olen sellainen, että eipä uskoisi.

Huh, miten pitkä kirjoitus tuli. Enkä päässyt käsittelemään edes koko viikonloppua. Kirjoitan yleensä siitä, mitä kunakin päivänä ajattelen. Huomenna en välttämättä ajattele samoin, eikä tietyt pinteätkään ajatukset pääse valtaamaan koko päivää. Huomaan että pääsen ajatuksissa välillä jopa eteenpäinkin. Ajatus jalostuu ja välillä varmaan jopa viisastuukin, kun suurimmat höyryt pääsee päältä purkamaan. Ehkä joskus jos luen tämän kirjoituksen, voin ajatella, miten lapsellisesti ja hölmösti ajattelinkaan. En (vielä) koskaan lue aikaisempia kirjoituksiani. En halua niihin palata. Ainakaan vielä.

Ps. Nyt sunnuntaina kävin taas tyttöni kanssa uimahallissa uimassa, uitiin vähän pidempi matka kuin viimeksi. Uimisessa huomaa kunnon parantumisen nopeasti, samalla vaivalla ui ihan huomaamatta pidemmän matkan. Ollaan nyt käyty säännöllisesti uimassa, tällä viikolla kahdesti. Olen vähän kyllästynyt salilla käymiseen tällä hetkellä, se raudan edestakaisin hinkkaaminen tuntuu vähän tylsältä.