Ei tässä mitään..

Pulppuilee, pulppuilee sen verran paljon taas, että kirjoittamaan oli päästävä. Voisin toki levätäkin joskus, olla vaikka ihan hetkisen ihan vaan tekemättä mitään, mutta sehän se mun suurin ongelma onkin, etten osaa. En vieläkään. Joten tehtävä on. Kirjoitettava on. Välillä, kuten eilen, kirjoitin, etten tiedä onko liiallinen ajatusten ja pään liikkeiden analysoiminen omin neuvoin pelkästän hyväksi. Mitä jos niissä jutuissaan menee liian syvälle, liika miettiminenkään kun ei ole hyväksi. Jos asioita osaisi ajatella yksinkertaisesti ja selkeästi, luulen, ettei tässä ongelmaa olisikaan. Yksinkertaista, tässä hetkessä olemista tämä elämä kuitenkin on. Eikä sellaista, että koko ajan pitää miettiä ja kaivautua sinne ja tänne ajatustensa kanssa. Mutten osaa olla ajattelematakaan. En osaa ajatella helposti ja yksinkertaisesti. Järkevästi ja johdonmukaisesti. Se se ongelmien ydin onkin. Ajattelen liikaa.

Äsken kävin viillettämässä lenkin metsässä, tuttuja Uutelan polkuja. Alkoi hämärtämään jo kuuden jälkeen kun lähdin kotoa, eikä metsässä ollut paljoa ihmisiä liikkeellä. Metsä näytti nyt mäntyineen harmaan synkältä. Metsä on ihan luonnontilassa, luonnonsuojelualue kun on. Metsä on ihan ryteikköä suurimmaksi osaksi, vanhoja, paksuja, valtavia, korkeita mäntyjä, kaatuneita keloja. Ryteikköä. Ikimetsää. Kalliota. Viime aikoina metsä on näyttänyt mun mielestä vähän synkältä. Välillä säikähtelen rusahduksia ja kahahduksia, mitä eläimet metsässä pitävät, ja vilkuilen taakseni. Seuraako joku. Pari kertaa nyt iltalenkillä pysähdyin kuulostelemaan ja katselemaan taakseni. Inhoan sitä, että olen niin säikky, että käännyn ja vilkuilen taakseni. Olenko mä nyt tullut ihan oikeasti hulluksi. En ole ennen ollut tuolla niin säikky. Ei tänään ollut ensimmäinen kerta, aikaisemminkin vastaavaa on tapahtunut, enkä yhdelle tietylle polunpätkälle halua enää mennäkään. Kerran meinasin laittaa siellä juoksuksi kun luulin että joku on perässä. Älyän älyttömyyteni älyttömäksi, enkä tee siitä sen suurempaa numeroa. Mulla on liian vilkas mielikuvitus. Kävelin kuitenkin lenkkini reipasta tahtia, ennätin ennen pimeän tuloa kotiin.

Mulla on sen verran levoton olo, etten ole tänään ollut hetkeäkään aloillani. Päiväunia tai edes -lepoa en ole osannut ottaa aikoihin. Viime viikolla olo oli välillä niin huono että ajattelin jo, että pitääkö mun ottaa rauhoittavaa päivällä, että osaan levätä. Olo oli niin hermostunut. Halusin levätä hermostuneisuutta pois. Ei onnistunut. Välillä vatsassa oli hermostuttava tunne, pyöri ja kiersi, niin kuin olisi jännittänyt kauheasti, tai jos on kamala nälkä. Sellainen jyystävä, hermostuttava olo. Onneksi olo ei ole enää ihan sellainen. Enimmäkseen olen ihan pirteä, silleen tavallisesti. Ainakin melkein. Vähän äkkinäinen ja nopea. En lepää päivällä, mutta saan onneksi yöllä nukuttua, en ehkä tarpeeksi, mutten joudu onneksi unettomuuden kanssa taistelemaan. Saan unta, lääkkeellä, herään vasta aamulla, välillä lääketokkurassa. Välillä hermostuneena, välillä ihan tavallisena. Viime viikkolla nukuin liian vähän, jostain yhdestä kahdesta yöllä seitsemään kahdeksaan aamulla. Nyt onneksi muutaman tunnin enemmän. Yhdestä yhdeksään. Ainakin viime yönä.

Aamulla oli outoa herätä kun J ei ollut kotona, eikä ollut ollut yölläkään. Oli laittanut yöllä kahden aikaan viestin että on nyt perillä matkakohteessaan, hotellissa, Wacossa Teksasissa. Kahdeksan tuhannen kilomertin päässä kotoa. Puolen yön aikaan soitti kun kone oli laskeutunut Dallasin lentokentälle. Teki matkaa Suomen aamukuudesta Suomen puoleenyöhön, ja tuli perille iltapäivään, melkein maapallon toisella puolella. Raskas matka, minusta ei olisi tuollaiseen, eipä sitä kai tarvii sanoakaan. On ollut kaksi kertaa aikaisemminkin tuolla, mutta nyt ensimmäistä kertaa yksin. Mulla oli eilen illalla kamala ikävä, ihan tosi paha, yksinäinen ja itkuinen olo. Sekin ehkä vaikuttaa, kun pelkään J.n matkantekoa. Lento- ja ajomatkoja. Pelkään lentämistä paljon, oman lentopelon lisäksi pelkään muidenkin, läheisteni, lentämistä. Mitä jos jotain sattuisikin. Joskus sattuu. Yleensä onneksi ei. Nyt oli matka mennyt ihan hyvin, muutamaa vuoristorataa ja pyykkilautakohtausta lennolla, lukuun ottamatta.

Mutta aamulla heräsin yksinäisenä. Sain nukuttua melkein kymmeneen asti, heräsin inhottavaan tum-tum-tum-ääneen, mikä tulee läheiseltä rakennustyömaalta, missä paalutetaan alustaa taas uuden asuintalon rakentamista varten, joka päivä tuota ääntä saa kuunnella muutaman tunnin. Kotona kasvien lehdet tärisevät ja kaikki tavarat vapisevat ihan hienoisesti. Onneksi rakennustyömaa ei ole ihan tässä vieressä, mutta riittävän lähellä kuitenkin. Olen todella häiriöherkkä, inhoan kaikkea melua, ja tuollainen jatkuva jumina käy hermoille. Siihen ei ole varsinkaan kiva herätä. Ja niin heräsin aamuun touhukkaana. Koneelle, lääkkeet, vitamiinit, kahvit, pyykkiä, pientä siivoamista, aamupuuro puoliväkisin alas. Ei ole paljon ruokahalua, mutta koitan silti syödä säännöllisesti. Kävin tässä vaa'alla pitkästä aikaa. Olin ihan varma että olen lihonnut vähän, ja niin olinkin. Kilon. Huomaan sen heti. Tai, kilon siitä lukemasta, minkä olen asettanut itselleni ehdottomaksi ylä-kipurajaksi. Vähemmänkin voisin painaa, tunnen itseni tässä koossa vähän turhan isoksi, pyöreäksi ja löysäksi. Inhoan sitä tunnetta, kun huomaan pehmentyneeni, tulleen löysemmäksi, kiinteyden kadonneeksi. Kaipaan sitä tunnetta minkä kuntosalilla rehkimisestä lihaksiin saa, tunnen lihakseni, rajani. Olen jotenkin ryhdikkkäämpi, eheämpi? (Olen yli sataseitsemänkymmentäsenttiä pitkä ja mahdun s-koon vaatteisiin, en ole lihava).

Ja niin aloitin taas salilla käymisen. Aloitan sen aina uudelleen ja uudelleen. Välissä ehti olla tauko, ehkä pari viikkoa. Välillä ei huvittanut pätkääkään, en tiedä huvittaako oikein vieläkään. Aika tylsäähän se on veivata painoja ja laitteita ees taas, mutta teen sen silti. En halua lihoa, löystyä, rupsahtaa.. Tänään näytin peilistä välillä paksulta ja välillä taas en. Enimmäkseen sain olla itseltäni rauhassa, vertailin itseäni muihin vähemmän ja tunsin vähemmän huonommuuden tunnetta kuin joskus. Ihan hyvin meni siis. Pyöräilin matkat, ihana ilma oli ajella. Ennen salille menoa kävin kaupassa, eikä siitä onneksi tarvinnut enää kotiin tultua murehtia. Pikku juttu, välillä pienet asiat tuntuvat naurettavan isoilta, kauppaan lähtö tuntuu joskus olevan oikein saavutusten saavutus (harvemmin), ja välillä se menee ihan huomaamatta, niin kuin tietysti kuuluuukin. Tänään niin. Salilta tultua söin ja myöhemmin juteltiin J.n kanssa puolisen tuntia videopuhelua Facebookin kautta. Ikävä tuli. Kauas näkee paremmin kuin lähelle. Vai miten se nyt meni? Pieni erossa oleminen tekee ihan hyvää, ja nyt toisena päivänä on jo helpompi olla yksin. Ei tunnu niin tyhjältä. Ei toisen voi odottaa täyttävän omaa tyhjyyttä, ei voi ripustautua toiseen, enkä halua niin tehdä. Enkä tee. Nukunkin ihan hyvin yksin, ei tarvitse töniä toista, kuorsaavaa. :)

Iltapäivällä laitoin ruokaa, kasvislasagnea ja salaattia. Oli hyvää. Ei mitään fitness-ruokaa, mutten sellaista tarvitsekaan. Yritän syödä tavallista ruokaa, tavallisia määriä. Herkästi syön liian vähän ruokaa ja liian paljon kaikkea epäterveellistä, siksi lihon, vaikken paljoa syökään. Tänään paino oli vähän vähemmän kuin eilen. Pelkään lihomista ja aion nyt pitää painoa silmällä, ettei lähde nousemaan. Kamalaa olisi lihoa. Pelkään sitä kilpirauhasen tilannettakin nyt kun litium-lääkitystä nostettiin (joku aika sitten). Parin viikon kuluttua menen taas labraan ja veriarvoja katsellaan. Nyt tätä tarkkaa sätämistä ja kokeilua. Mielelläni söisin tätä lääkitystä. Lito on tuntunut muuten ihan hyvältä lääkkeeltä, poistaa sen suurimman polttelun ja jäytämisen, muttei kuitenkaan tee oloa ja eloa zombiemaiseksi ja pysähtyneeksi. Hain viime viikolla apteekista ne kammottavat Haloperoidit, vaikken ajatellutkaan niitä aloittavani, hain ne vähän niin kuin hätävaroiksi. Jos muu ei auta, jos homma lähtee lapasesta. Ei ole lähtenyt. Isompi Litoannos auttaa. Mutta voi vaikuttaa epäsuotuisasti kilpirauhaseen ja pelkään vähän sitä vajaatoimintaa (sekin voi lihottaa), vaikkei mulla kyllä mitään siihen viittavaa oireistoa olekaan. Mutta, mieluummin rikki mennyt kilpirauhanen ja siihen lääkitys, kuin joku kammottava neuroleptilääkitys kammottavine haittavaikutuksineen ja kasvavine annoksineen ja elopainon..

Ja äsken kävin siellä lenkillä, kävelemässä reippaasti. Käveleminen rentouttaa, vaikka nyt välillä olenkin ollut tuolla synkimmillä metsäpätkillä vähän kolkko olo, mutta silti. Tuuli ja raikas metsäilma ja happi tekee kuitenkin hyvää ajatuksille ja rauhoittaa kroppaa ja ajatuksia. Ja auttaa nukkumaan paremmin. Tänään olen ollut toimelias. Vielä olisi toinen koneellinen pyykkiä odottamassa kuivumaan ripustamista, eikä sitten muuta. Loppuillan istun telkkarin edessä, mitään erikoisen kiinnostavaa ei tule, mutta istun tässä ja koitan olla tekemättä mitään. Lukemaan en vielä tähän aikaan, kahdeksalta illalla, malta mennä. Aamulla luin loppuun Sarianna Vaaran Huomenkellotytön. Oli aika nopealukuinen kirja, enkä oikein tykännyt. Tuntui vähän pintapuoliselta ja kerronta tuntui hiukan tunteettomalta. Kirja kertoo siis kirjailijan omasta lapsuudesta, ja lopussa vähän aikuisuudestakin, skitsofreniaa sairastavan äitinsä, Maria Vaaran, kanssa. Paljon oli tutun kuuloistakin asiaa, mutta paljon erilaista ja se tuntui häiritsevältäkin. Siis se, että olen itsekin psykkisesti sairaan äidin tytär ja omat kokemukset ja tunteet tulivat esille kirjaa lukiessa. Tarina tuntui helpolta, liian helpolta ja yksinkertaiselta. Ei se noin ole. Tytär oli opiskellut psykiatriseksi sairaanhoitajaksi, kuten minä, psykiatriseksi lähihoitajaksi, mielisairaanhoitajaksi. Huomasin tarinan äidissä paljon tutun kuuloista omassa itsessäni. Paljon samaa, kuten sisäänpäinkääntyneisyys, yksinäisyys, jatkuva kirjoittaminen. Paha olo. Poissaolo, välillä ilo, riemu, hassuttelu. Varasin kirjastosta Maria Vaaran Likaiset legendat-kirjan ja sitä odotan mielenkiinnolla. Kotonakin on jonossa muutama kirja, vielä en ole päättänyt mitä alan seuraavaksi lukemaan.

J soitti taas äsken. Tuli ankea olo. Mä olen aina se joka kuuntelee ja kyselee. Multa ei kysytä, tai jos kysytään, mä en osaa vastata mitään. Vaikka ajattelen paljon, en ajattele mitään sellaista, mitä voisi parilla sanalla kuvata. Ihan hyvin menee. Meneekin, ihan normaalisti, muttei siinä ole oikein mitään kerrottavaa. Kävin ulkona, syötiin. Eläkeläiselämää. Tylsää. Mä seikkailen vaan pääni sisällä, muut pääsee muualle, kauas. Ja sitten mä vaan kuuntelen muita. Aina. Ärsyttää. Siinä on yksi isoimmista syistä, ehkä ainut, syy siihen, etten välitä olla ihmisten kanssa tekemisissä. Hermostun J.lle. En jaksa kuunnella ja olla kiinnostunut aina vaan muista. Olen hyvä kuuntelemaan ja se on kyllä huomattu. Mun kanssa haluttaisiin olla tekemisissä, mutten jaksa. En jaksa alleviivata muita, miten mielenkiintoista, vai niin, häivyttää itseäni, ei tässä mitään. Niin kuin muiden asiat olisivat aina tärkeämpiä. Tänään terapeuttini (mahdollinen?) laittoi tekstiviestin ja kysyi miten voin ja onko Valtava-rahoituksesta kuulunut. No eipä ole. Perhana. Alkaa vähitellen ärsyttämään sekin, ettei päätöstä tule. Saanko sen terapiatuen vai en. Lääkäri sanoi että saan, mutta niin sanoi Kelankin kanssa. Enkä saanut. En osannut vielä vastata viestiin, en osaa sanoa miten voin. Just nyt vai viime viikollako? Ihan hyvin kai.

Jatkoa seuraa..