Kuvatusta ja pikkuisia

Keskiviikko-iltapäivän terveisiä,

äkkiä on taas päivä mennyt ja alkaa olla jo ilta. Ulkona hämärtää, vaikka kello on vasta vähän yli viisi iltapäivällä (siis:), mutta ei haittaa. Mun mielestä tällaiset synkät ja sateiset päivät on oikeastaan aika kivoja. Ehkä olen niin synkkä tyyppi sitten, mutta silloin on ihana kun voi olla vaan kotona ja tehdä täällä kotijuttuja. On jotenkin rennompi olo. Valoisat, aurinkoiset päivät tuntuvat olevan näin syksylläkin vähän sellaista suorittamista. Pitää olla koko ajan menossa ulos ja tekemässä jotain reipasta siellä. Nyt saa vaan olla. Tämä syysaika on ollut aina mun aikaa, ja on edelleen. Syksyllä kun olen syntynyt, ehkä sillä on osuutta asiaan. En ole kylläkään sellainen että laittaisin sään tai vuodenajan piikkiin sen, miten voin. Mun syntymäpäivään ei ole enää pitkä matka, viikon päästä taas vanhenen, täytän jo nelkytkaks. Eipä uskoisi. Luulisi, että tässä iässä olisi jo vähän viisastunut, tasaisempi ja aikuisempi. Kaikkea kanssa. Ei kai sitä koskaan valmiiksi tule, joten siihen on tyytyminen. Ja yrittää tehdä siinä kohdassa parhaansa, mitä se sitten sillä hetkellä tarkoittaakaan. Usein tuntuu siltä, että taas on ilta ja yksi päivä mennyt. Ajan nopea kuluminen on ahdistavaa. En pidä itseäni vielä vanhana, mutta vanheneminen pelottaa. Vanhaksi ja raihnaiseksi tuleminen. Se tulee niin nopeasti. Yritän pitää itseni hyvässä kunnossa, ainakin fyysisesti. Vaikuttaa tietysti myös pään sisältöön jos saa olla fyysisesti terve. Terve mieli terveessä kehossa, vai miten se nyt menee. En nyt siitä mielestä tiedä, mutta tällä hetkellä asiat tuntuvat olevan ihan riittävän hyvin. Ainakaan tällä hetkellä ei ole kauheasti valittamista. Moni asia voisi olla toisinkin, mutta aika paljon huonomminkin voisi asiat olla. Suurin asia mikä vaivaa on tulevaisuus, tulevaisuudennäkymät. Mitä mä alan tekemään. Mitä mä tekisin. En halua olla vaan näköalaton ja suunnitelmaton. Pakko on jotain olla. Mutta mitä? Tie tuntuu olevan tukossa, mutta ehkä se vähän aukeaa jos pääsen purkamaan lankakerää pääni päältä, painoa mielenpäältä. Onhan siinäkin tulevaisuudensuunnitelmia. Selviteltävää.

Tänään olen ollut ihan reipas ja aika hyvällä mielelläkin. Ei valittamista. Viime yönä nukuin tosi hyvin. Menin jo yhdentoista jälkeen sänkyyn lukemaan ja simahdin luettuani pari sivua kirjasta. Lääkkeellä nukun, edelleen. Mutta niin vähällä ja pienellä, kevyellä, etten siitä välitä. En usko edes, että lääke vaikuttaa, nukahdan joka kerta eri tavalla ja yleensä niin, ettei lääkkeen olisi edes mahdollista vielä vaikuttaa. Joskus kun valvon, en huomaa mitään vaikutusta, ja joskus kun nukahdan nopeasti, en ehdi huomata vaikuttaako lääke vai ei. Sen ottaminen on vaan tullut rutiiniksi. Nukuin yli kahdeksan tuntia, kahdekasan aikoihin heräilin. Heräsin herättelemään E.tä kouluun, mutta jätti  tänään menemättä kouluun, niin kuin vähän epäilinkin. Sillä oli suu niin kipeä aamulla, huomasi sen puhetyylistäkin, yritti puhua niin, ettei suu paljon liiku. Kivut oli aika kovia, vaikka otii illalla särkylääkettä. Paljon nillä ei tunnu olevan vaikutusta tuohon kipuun minkä hampaiden siirtyminen aiheuttaa. Sanoi että tuntuu kuin hampaat olisivat vähän irrallaan? Voihan olla, että kun liikkuvat juurista, että tuntuu siltä.

Olin vähän ärtynyt, ettei mennyt kouluun, vaikka ymmärsin ja olin siihen varautunut. Sillä on vaan ollut nyt viime aikoina aika pajon poissaoloja koulusta ja huolestuttaa että jää jälkeen. Suorittaa nyt peruskoulun viimeistä luokkaa eikä ole hyvä jos tippuu opetuksessa kärryiltä.. Kirjoitin luokanvalvojalle pitkän sähköpostiviestin ja kerroin tästä oikomisoperaation aloittamisesta. Muitakin poissaoloja on jonkin verran ollut. Ne pitäisi saada pois. Tänään saisi lukea yihuomiseen kokeeseen, muttei vielä ole mitään siihen suuntaan tapahtunut. Päivällä kävi toisen kerran siellä hammaslääkärissä. Toiseen ylätakahampaaseen laitettiin rengas (joka pitää rautoja paikallaan ja mistä niitä sitten kiristellään). Sieltä tullessa oli aika huonona (renkaan laitto näytti aika rankalta, hammaslääkäri painoi ihan voimien takaa sellasen paksun metallirenkaan hampaiden väliin). Valitti, ettei olisi ikinä ryhtynyt tuohon jos olisi tiennyt miten paljon se sattuu. Tämä toinen päivä pitäisi olla se pahin, toivottaavsti tästä eteenpäin vähän helpottaisi. Tänään ei ole voinut syödä oikein mitään, joi tomaattimehua ja söi vähän rahkaa. Mikään mitä pitää purra ei sopinut. Särkylääkkeitä on mennyt, lääkäri sanoi että kannattaa ottaa Panadolia ja Buranaa yhtä aikaa niin tehoaa paremmin, yhdestä kumpaakaan ei ollut mitään vaikutusta.

Me käytiin J.n kanssa päivällä kaupassa yhdessä. Tuli kesken työpäivän käymään, itse sitä aamulla ehdotti joten siinä sitten tuli. Tänään joutuu olemaan aika myöhään töissä ja tuli varmaan sen takia, etten valittaisi myöhään töissäolosta niin paljon. Mulla alkaa olla rahat lopussa, sai toimia maksumiehenä (vaikka mä eln yleensä ostanut kaikki ruoat ja J maksaa laskut, lyhennykset ja vastikkeet). Ahdistaa kun tuntuu, että rahat loppuvat joka kuukausi nopeammin kuin edellisenä. Kaikki on ihan järkyttävän kallista. Ärsytää että tuollaisista ihan perusasioista, ruoan ja vastaavan päivittäisen, pakollisen, ostamisesta tulee niin kamala stressi ja ahdistus. Ei ole stressinsietokyky ihan paras mahdollinen. Inhoan epäoikeudenmukaisuutta. Miksi toisilla on paljon ja toisilla niin vähän, että hyvä kun hengissä säilyy. Laskuja en ole pystynyt maksamaan vuosiin. Menevät sitten ulosoton kautta, ihan sama. Olen joskus ajatellut, että voisin laittaa postilaatikon viereen papreinkeräysastain ja heittää sinne suoraan mulle osoitetut laskut. Eipä niitä juuri enää tule, lähinnä lääkärinlausuntojen laskuja ja jotain sellaista. Heh, en edes tiedä mitä multa peritään. Muttei niitä paljon voi olla, kun en tilaa enkä voi tietenkään luotolla ostaa mitään. Muttta J.llä on hyvä palkka ja silti sen vanhemmat auttaa sitä taloudellisesti jos tarvii. Olisipa mullakin sellaiset vanhemmat.. Samaa perhettähän tässä ollaan, mutta inhoan tätä asetelmaa yli kaiken. Koen olevani jotenkin vähempiarvoinen kun olen niin vähävarainen kuin voi vaan olla.

Nyt iltapäivällä olen vaan olla möllötellyt. Katseltiin aika kauan vanoja valkokuvia E.n kanssa. Sai eilen pikkuveljen, isänsä ja sen uusi vaimo saivat siis vauvan, pojan. Syntyi illalla myöhään, huomasin sen siitä, kun laittoin heti Facebookkiin kuvan tuoreesta tulokkaasta. Veljeksillä on viidentoista vuoden ikäero. E on ihan hyvillä mielin kai enimmäkseen. Ison ikäeron takia niistä tuskin mitenkään erityisen läheisiä tulee. Toisekseen veljen kotikieli on turkki ja latvia (mistä vaimo siis on), suomea oppii sitten joskus, päiväkodissa/koulussa. E on siitä kateellinen selvästi, kun ei itse osaa puhua turkkia (isänsä on siis turkkilainen). On ollut niin vähän tekemisissä isänsä kanssa. Oltiin erottu kun E syntyi, vuosi siitä isänsä lähti pois Suomesta ja tuli takasiin vasta neljä vuotta sitten. Seitsemän kahdeksan vuotta oli välissä ettei nähnyt isäänsä ollenkaan ja sitä ennen oli niin pieni, ettei paljoa siitä ajasta muista. Mä muistan, ja siitä ajasta olisikin niin paljon avautumista, että jo siitä aheesta saisin varmaan kevyesti (pari) romaania aikaan.

Eilen illalla tuota asiaa tuli veivattua vähän aikaa. Kuinkas muutenkaan. En osaa suhtautua, tai soaan. En niin välitä, tai ole mitenkään mustasukkainn tai muuta vastaavaa. Yhdssäolo ja yhteiselo oli alusta loppuun asti täyttä vuoristorataa E.n isän kanssa että olin vain helpottunut kun se aika tuli päätökseensä. Itse halusin erota, jos siitä suhteesta nyt paljon eroamista oli (erottiin joka toinen päivä, neljä vuotta). Silloin odotin E.tä. Olin odotus- ja vauva-ajan yksinhuoltajana, tyttö oli silloin kun E syntyi, seitsemänvuotias. Eron jälkeen se aika tuntui helpottavalta, vaikka raskasta kai välillä olikin. En siitä ajasta hirveästi muista. Olen silti surullinen etten ole ikinä kokenut sellaista yhteistä, ehjän perheen odotusikaa ja vauvan saamista. H syntyi myös aika risaiseen kotiin ja pian jäin silläkin kertaa yksinhuoltajaksi. Olen aina ollut vaan yksin. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja surulliselta. Ei sille mitään voi enää, mutta maksan nyt varmasti niidenkin aikojen surusta. Sairastuin suruun. Nykyään olen liian vanha saamaan lasta, en enää haluaisi ja on oikeastaan ihan hyvä, että olen jo tämän ikäinen. (J ei ole ihan samoilla linjoilla tämän lapsiasian suhteen). Tänään tuli vähän paha mieli noita vanhoja kuvia katsellessa. Näin kuvissa, kuvien ihmisillä, meillä, niin paljon surua silmissä ja mieleen palautui sen ajan tuntoja. Nyt pidemmälle mennessä ilmeet ovat onneksi vähän parempia.
Se tästä aiheesta nyt tällä kertaa.

Lähden nyt lämmittämään tomaattikeittoa ja kuorin vaaleasta leivästä reunat pois, että En on helpompi syödä. J ei ole vieläkään tullut, kello on jo yli kuusi. Illemmallakin on kai menossa jonnekin, jotain venejuttuja isänsä kanssa tekemään. Sama se. Tänään piti taas kuvata päivän vaattet, hah! Missä siis kävin kaupassa. Sitäkin varten on siis valittava ja laitettava. Aika sumuisia ja rakeisia kuvia taas. Sisällä hämärässä salamalla otetut kuvat on aika järkyttäviä..