Ansainnut

Ahdistuin jälleen kerran siitä, miten saan usein kuulla kuinka mun pitäisi olla onnellinen siitä, että mulla on J. Että J haluaa olla mun kanssa. Niin kuin en jotenkin olisi ansainnut tätä tämänhetkistä parisuhdetilannettani ja tätä elämäntilannetta. Kun on monia, jotka eivät ole vaikeista elämäntilanteista selvinneet ja ovat yksin ja elävät vaikeammissa oloissa kun minä. Tai niin olen viestin ymmärtänyt. Mun pitäisi ilmeisesti olla onnellinen ja kiitollinen kuin jostain ylimääräisestä hyvästä, minulle kuulumattomasta lahjasta, voitosta, jonka olen ilman omaa ansiotani itselleni saanut. Asunhan hyvällä asuinalueella uudessa rivitaloasunnossa, mieheni on hyvässä ja yleisesti korkealle arvostetussa ammatissa, on hyvä ja pidetty. Fiksu, hyvännäköinen ja kaikinpuolin lähes virheettömän oloinen ihminen. Ja joka vielä kaikenlisäksi auttaa minua surkeaa. Surkeista vaikeista yksinhuoltajavuosista ja muusta lapsuus- ja kotihelveteistä selvinnyttä raasua. Ja siitä mun pitäisi olla kiitollinen ja olla olematta masentunut ja onneton. Kun onhan mulla J. Tätä olen kuullut monilta, vanhemmiltani, siskoltani, J.n työkavereita (kuinkas muuten), joka paikasta. Miksi minun pitäisi olla kiitollisuudenvelassa jollekin, siitä että elän tavallista elämää päällisin puolin? Eikö sen pitäisi olla ihan tavallista..

Tämä asia pulpahti eilenillalla pintaan taas, niin kuin se aina säännöllisin väliajoin pulpahtelee vaihtelevista lähteistä. Varmasti näin sanovilla ihmisillä on ihan ystävälliset ja kannustavatkin tarkoitusperät, mutta mä ärsyynnyn. En minä ole mikään miehen jatke, joku jonka pitäisi olla kiitollinen kun isäntä huolehtii, hoitaa, maksaa ja auttaa. Minusta on kamalaa olla riippuvainen jostakin toisesta ihmisestä. Se on ehkä hirveintä mitä tiedän. Aikuisen ihmisen pitäisi pystyä huolehtimaan itse itsestään. Tuntea sellaista turvaa itsessään, että tietäisi tulevansa toimeen yksinkin. Niin taloudellisesti kuin henkisestikin.

Mulla on tällä hetkellä kaikki kortit J.n hallussa ja se on kamalaa. En pidä sitä mitenkään onnellisena asiana. En tulisi toimeen yksin, en millään muotoa. Mulla ei ole mitään tukiverkostoa, ei työpaikkaa, -yheisöä mihin kuuluisin, missä viihtyisin ja missä saisin mielekkään tekemisen lisäksi sosiaalisia kontakteja ja muuta hyvää. Myös huonoa, mutta sellaista tavallista elämää mitä suuri osa ihmisistä jaksaa, osaa ja pystyy. Ja mikä toisi ainakin jonkinlaisen toimeentulon, sellaisen millä säilyy hengissä ja katto pään päällä. Mulla ei ole sellaista perhettä, vanhempia, joita paskaakaan kiinnostaisi mitä mun elämään kuuluu. Jos jäisin yksin, joutusin kadulle, kodittomaksi rahattomaksi mielenterveysongelmaiseksi. Äiti sanoisi ehkä voi voi (vaikken toisin vastaa puhelimeen juuri koskaan jos soittaa. Enää ei niinyritäkään) ja isä ei haluaisi edes kuulla ikäviä asioita. Ystäväverkostoa mulla ei myöskään ole. Mulla ei ole yhtäkään sellaista ystävää, jolle voisin soittaa mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, itkeä ja avautua. Olla sellainen kuin olen ja tulla kuulluksi. En ole siis mikään. Olen vaan joku jonka pitäisi olla kiitollinen kun onhan mulla sentään mies. Niin kuin olisi jotenkin väärin, että ahdistun ja koen epätasa-arvoa suhteessa toiseen. Että olisi väärin, kun olen masentunut ja sairas. Kaksisuuntainen, mielenterveysongelmainen. Epäkiitollinen ja itsekäs. Mullahan pitäisi olla asiat niin hyvin, mitä mä valitan.

Tällainen sairaus ei auta rakentamaan itseluottamustan, eikä tuo sitä pärjäämisen tunnetta mitä elämässä tarvitsisi, että voisi olla toimintakykyinen. Minulla on tavallaan kaksi puolta, se tavallinen Anna joka olisi pystynyt moniin asioihin, josta voisi olla moneen, rakentamaan itselle elämää ja hyvää itseluottamusta. Ihmisiä ja asioita ympärille. Tavallista elämää. Se ulospäin näkyvä, iloinen ja pärjäävän näköinen. Sisälläni on koko ajan niin suuria ristiriitoja, mitkä puristavat ja polttelevat rinnan alla. Puristavat vatsaa, estävät levollisen ja rauhallisen olon saavuttamisessa. Olen neljän seinän, ja oman pääni, sisällä jumissa. Pää jauhaa miten huono olen, miten paljon kaikkea pahaa on ollut, ja mitkä ovat edelleen läsnä, tuomassa surua ja ahdistusta. Ne pahat asiat ja traumaattiset tapahtumat eivät ole kadonneet mihinkään mielestä, vaikka fyysinen elämäntila onkin eri. Ahdistun, masennun, vihaan, olen vaikea. Itselleni ja muille. On ihme, että olen saanut perheeni pysymään kasassa. Joskus olen sanonutkin, että sillä voimalla millä olen irrottautunut monista vaikeista asioista olisin voinut saavuttaa jotain muuta kuin tämänhetkisen elämän. Sairaana ja erisrtäytneenä, syrjäytyneenä koko maailmasta ja muista ihmisistä.

Ei varmaan ole vaikea ymmärtää, että näistä lähtökohdista ja mielen sisäisestä kivusta ja kaaoksesta kärsiessä ei ole kovin helppoa pitää yllä tavallista elämää ja parisuhdetta. Masennus ja mielen järkkyminen ei ole mikään hyvä kasvualusta millekään. Se rikkoo ja tarttuu. Syövyttää oman mielen lisäksi muidenkin mieltä. Jos toinen on onneton, ei toinenkaan voi parhaalla mahdollisella tavalla. Masennus tarttuu. Sillä on hirvittävä vetovoima. Masennuksen syöverissä on vaikea löytää mistään mitään hyvää. Kateus ja mustasukkaisuus saavat silloin hyvän kasvualustan. Olen kateellinen ja mustasukkainen kun toisella on asiat hyvin ja minulla ei mikään. Ei minulla ole mitään. En luota keneenkään, en edes J.hin. En ole ikinä huomannut että niin olisi kannattanut tehdäkään. Mitä mustasukkaisempi ja kateellisempi olen, sitä kauemmaksi J minusta ajautuu. Vaikka tarkoitus olisi päinvastainen, päästä osallisemmaksi toisen elämästä, on tulos ihan toinen. Toinen etääntyy minusta vaan entisestään. Ei halua kertoa enää asioitaan koska todennäköisesti löytäisin siitäkin asiasta vääryyttä itseäni kohtaan. Ja kun toinen ei puhu, luotan vielä vähemmän. Vedän omia johtopäätöksiäni asioista ja tilanne kärjistyy riidaksi. Ja masennun taas enemmän. Tunnen itseni ulkopuoliseksi suhteessakin. Kierre on valmis, ja varma.

En jaksaisi kirjoittaa enempää ja syvemmin aiheesta luottamus. En jaksa luottaa. En usko että kukaan jaksaa lukea sellaista, tai ajatellaan, että mitä mä valitan kun mulla on J, enkä ole hampaattomana kadulla kerjäämässä rahaa tai asu pahvilaatikossa, tai saanut itseäni hengiltä sairauteni edesauttamana. Ehkä mulla on paljon sitkeyttä ja voimaa, millä pysyn kuitenkin kunnossa päällisin puolin. En riehu laittamassa elämääni sileäksi, vetämässä viinaa tai kamaa, tai rieku muuten ympäriinsä niin kuin hullujen kuvitellaan tekevän. Olen oman ulkoisen helvettini elänyt jo tarpeeksi moneen kertaan, niin että nyt on aika siirtyä tarkastelemaan sisäpuolelta sitä, mitä se on jättänyt jälkeensä. Se ei ole helppoa. En usko että kovinkaan moni on joutunut niin monessa liemessä kiehumaan ennen tähän pisteeseen pääsyä. Tai joutumista. Olen ajatellut niinkin, että kun olen niin kauan ollut omituinen ja sairas, häiriintynyt, niin olen tavallaan tottunt siihen. Oireet ja olot on olleet aina ennekin, mutta olen kuvitellut niiden johtuvan vääristä asioista. Ulkopuolisista asioista. Sitten kun tämä elämäntilanne on ohi, on kaikki hyvin. Eipäs ollutkaan. Sen ansiosta on vaikea luottaa siihen, että jos asiat ulospäin ovat hyvin, ei se tarkoita että sisällä on asiat hyvin. Ongelma ei parane sillä että sen siirtää toiseen paikkaan.

Minun epäluottamus kaikkea kohtaan on istutettu minuun jo niin varhain, että sitä on todella vaikea saada omin avuin kitkettyä, tai edes vähän järkeistettyä. Vaikeus on nähty jo aikoja sitten. Olen sairastanut lapsesta asti. Hoitoa olen yrittänyt saada yli kymmenen vuotta nyt aikuisena. Terapiaa, jota todella tarvitsin, niin itseni kun mieheni ja lääkärini mielestä. Mutten saa sitä. Olen liian hunossa kunnossa. Liian sairas hoidettavaksi. Olisin tarvinnut syvää psykoanalyyttista terapiaa. Osaan elää tämänhetkistä elämmäni ja ongelmat ovat paljon syvemmällä kuin tässä päivässä. Mun sairaus on niin paha, ettei siihen kannata satsata. Kaikkia muita sairauksia hoidetaan. Tätä ei. Saan lääkkeitä jolla voin peittää pahimmat oireet jotka sairaudesta seuraavat. En muuta. Liian sairas hoidettavaksi. Vaikeaoireinen. Olen työkyvytön, ja tulen sellaisena todennäköisesti aina pysymään. En siitä välitä. En kaipaa työelämään, se ei ole koskaan tehnyt mitään muuta kuin pahaa, lisää stressiä ja pahentanut sairauttani. En viihdy ihmisten kanssa ja työelämässä pärjääminen vaatii lähinnä sitä. Että kuuluu joukkoon. Enkä kuulu, enkä oikeastaan halua kuuluakaan. En kuulu minnekään. En tunne kuuluvan edes omaan elämääni. Tai J.n elämään. En usko että mikään ulkopuolinen hyvä voi kestää, enkä sen varaan rakenna.

Olen tullut siinä mielessä järkiini, että ymmärrän, että minun pitäisi saada oma mieleni ja itseluottamus kestämään. Joudun tekemään sen yksin. En saanut terapiatukea (terapiaa saisin jos voisin pulittaa kuusisataa euroa kuukaudessa. Minkä muun sairauden hoidosta pitää maksaa niin paljon? Ei minkään!) joten joudun tekemään kaiken itse. Yritän ymmärtää. Helppoa se ei ole, enkä ole saanut siitä vielä kertaakaan onnellisuuden kokemusta tai tunnetta. Vaikka mulla olisi miten ihana perhe tahansa, ei se voi minua parantaa. Sellasta taikasauvaa ei ole kenelläkään. Sellaiset jotka väittävät parantuneen masennuksesta lapsen, miehen, uuden työpaikan, asunnon tai etelänmatkan takia puhuvat paskaa. Tai eivät ole koskaan masentuneita oikeasti oleet. Niin kuin J.n äiti sanoi vähän yli vuosi sitten kun muutettiin tähän uuteen asuntoon, että nyt Anna varmaan piristyy kun saatte uuden kivan kodin. No ei auttanut.

Kirjoitan tähän nyt lyhyen listan asioista, jotka ovat mun mieltä ja kasvua järkyttäneet. Varmasti muillakin on ongelmansa ja kipukohtansa, mutta väitän silti, että omalle kohdalleni niitä on mahtunut aika paljon;

Ensinnäkin, äitini sairastaa erittäin vakavaa maanispainotteista kaksisuuntaista (jolta olen tämän paskan perinyt), söi sellaisa lääkkeitä kun odotti minua, mitä nykyään ei syötettäisi edes sellaisille joka eivät ole raskaana. Biologiset lähtökohdatkin olivat siis jo huonot. Sairastelin koko lapsuuteni vakavia keuhkotulehduksia ja olin elämäni varhaiset kuukaudet sairaalassa. Voi olla, että silläkin on osuutta asiaan, kun jäin vauvana ammeeseen hukuksiin, eikä äiti pystynyt tekemään mitään muuta kuin huutamaan. Pääsin kuivale maalle vasta kun haki apua muualta.

Viihdyin yllättäen lapsena vain isäni kanssa. Pelkäsin äitiäni. Asuin neljä vuotiaasta kuusivuotiaaksi Englannissa (mistä isäni on kotoisin). Siltä ajalta en muista mitään ikävää. Sieltä takaisin Suomeen muuttamisesta sitäkin enemmän.

Sieltä muutettuamme isä löysi itseään puolet nuoremman naisen ja lähti tämän matkaan. Ei kestänyt kuulemma äitini sairautta. Mä jäin kestämään. Itse en saanut surra isäni lähtöä, olin pelkästään hankala. Isätä ei saanut tykätä. Itkin kaiket yöt vuoden ajan (kuulemma) yksin. Äiti oli sairaalassa vähän väliä. Olin mummolla. Äiti oli joutunut sairaalaan kun olin niin hankala kakara. Isä kuulemma aivopesi mua äitiä vastaan. Näin joskus isää, kotiin tultua piti haukkua että miten kamalaa sielllä oli, kun se huora ja käärme oli siellä. Asuin välillä äidin kanssa, välillä isällä, eniten mummolla. Tunsin olevani rangaistuspalkinto. Jokainen joutui kestämään mua pienen ajan. Ja kierros taas uudelleen. Sekä äitini että isäni saivat uudet puolisot ja heidän kanssa uudet tyttäret. Mä koin jääväni siinä kierroksella ollessani hiukan ulkopuoliskeksi kaikesta.

Niissä olosuhteissa aloitin peruskoulun Suomessa. Jäin syrjään saman tien. Mulle ei puhuttu. Puhuin paremmin englantia kuin suomea. Nojailin välitunnit koulun seinään. Tai porttiin. Mua kiusattiin kun olin niin ruma (luokkakuvia katsellessani näin aikuisena olen huomannut että olin ylivoimaisesti kaikkein kaunein). Lintsasin jo ekalla luokalla. Mietin joskus koulumatkalla, että onko pahempi mennä kouluun kiusattavaksi vai kotiin haukuttavaksi. Tein kompromissin. Istuin mummon talon rappukäytävässä, siellä vintinoven edessä. Tai ajelin busseilla päättäriltä toiselle.

Aika pian jouduin tietenkin laitokseen, joskus kahdeksan vuotiaana. Muistikuvat ja varsinkin aikaan sovittaminen näistä ajoista on vähän hataraa. Jouduin lasten psykiatriselle osastolle. Oli suljettu osasto. Muistot sieltä ovat itseasiassa aika hyvät. Siellä oli turvallisempaa ja pysyvämpää kuin kotona. Oli kiva omahoitaja ja jopa yksi toinen tyttö, huonekaveri ja mulla oli melkein ystävä. Ennen laitokseen joutumista yritettiin käyttää avohoitomahdollisuuksia, ne ei onnistuneet. Äiti sanoi ettei ala käymään siellä niiden ämmien haukutatvana. Kävin sairaalakoulua, diagnoosi oli vakavasti häiriintynyt ja mutistinen (olen lukenut papereitani aikuisena). En puhunut.

Tuolla olin pari vuotta. Sen jälkeen yritin olla lukuisissa kouluissa, en voinut olla missään. Mua kiusattiin ja välteltiin. Kävin viimeisiä luokkia Hesperian sairaalan sairaalakoulussa ja lopulta yksityisopetuksessa. Kun peruskoulu päättyi, laitoin elämäni ranttaliksi. (tein sen silloin, enää ei tarvii) Hetken asuin rangaistukseksi isäni kanssa Skotlannissa. Sielläkään en käyttäytnyt kunnolla ja tulin paluupostilla takaisin tähän hienoon maahan. Äitipuoli sanoi että sulla ei ole isää enää kun täältä lähdet. Oikeassa oli.

Sitten tapasinkin vanhemman lapseni isän, kuusitoistavuotiaana. Ekan kerran makasin verissäpäin lumihangessa hakattuna seitsemäntoistavuotiaana. Hakkasi mun lisäksi vieraita ihmisiä väärästä sanasta. Erään aika pahaan kuntoon. Juoksi paikalta pois. Näin sen. Sovittiin, ripustauduin väkivaltaiseen mieheen, kun en pärjännyt yksin. Tai niin tunsin. Yhdeksäntoistavuotiaana sain ensimmäisen lapseni. Elin nyrkin ja hellan välissä (mies on suomalainen), kunnes sain jostain voimaa erota. (Ainiin, silloin kun odotin tyttöä, kävi mieheni pettämässä mua silloisen parhaan ystäväni kanssa. Sen sain kuulla ehkä kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. En sen koommin ole ystäviä, en tietenkään tätä kyseistä, enkä ketään muutakaan, kaivannut)

Se voima oli baareissa juokseminen useita kertoja viikossa, vaihtelevat miehet (joita oli sen verran paljon, etten muista edes miten paljon), syömättömyys ja täysin vastuuton ja holtiton käyttäytyminen. Lapsi oli saatava aina johonkin hoitoon, että pääsin "pitämään hauskaa". Siinä rytäkässä löysin nuoremman lapseni isän. Ja sain turpiini, neljä vuotta. En uskaltanut erota. Silloinkaan mulla ei ollut ystäviä eikä ketään joka olisi auttanut siitä tilanteesta pois. Siinä olin ja ihmettelin. Tytär häiriintyi ja käytin sitä koko lapsuuden perheneuvoloissa ja sai terapiaa. Tulin raskaaksi. Odotusajan olin yksin. Halusin erota. En halunnut väkivallan, päihteiden, epätoivon ja miehen huumeidenkäytön ja miehen vankilakierteiden tuomaa harhaista elämää. Tästäkin suhteesta pääsin ihan itse pois. Vähitellen. Muutama vuosi sen yrittämiseen meni. Elin sumussa. Moni olisi varmaan sanonut että mulla on synnytyksen jälkeinen masennus. Niin varmaan. Kukaan ei vaan kertonut, että kannattaisi mennä hakemaan apua.

Tähän saumaan tuli J. Tutustuttiin vuonna ysiviis kun menin työharjoitteluun sinne missä J oli myös töissä. Perheyritys. Monta vuotta oltiin kavereita, vuosituhannen vaiheessa muutettiin yhteen ja alettiin olemaan yhdessä oikeasti. Jostain syystä aloin opiskelemaan hoitoalaa. Aloitin, lopetin ja aloitin. Tutkinnon saamiseen meni viisi vuotta, kun se olisi tavallisesti kestänyt kaksi vuotta. Sen jälkeen sain masennusdiagnoosin. Ja tässä nyt ollaan. Kaksisuuntaisen diagnoosilla, epävakaalla, rajatilapersoonahäiriöllä ja erilaisilla syömishäiriöillä varustettuna. En ole paljon terveitä päiviä elämäni aikana nähnyt, mutta joku voima mulla on ollut, että olen saanut asioitani paremmaki tässä ajankulussa. Ihan yksin. Vanhempiini en ole juuri tekemisissä. Nähdään ehkä keran vuodessa, jouluna. En tajua miksi. Inhoan joulua. Töissä en käy, inhosin hoitotyön tekemistä enkä koskaan enää suostuisi niitä tekemään. Ihmisiä hoidetaan huonosti! Minuakin nyt. Kavereita mulla ei ole, enkä halua. Olen itse vastuussa itsestäni. En enää ikinä anna kenellekään muulle sitä kunniaa, että olisi jotenkin osallinen siitä, että en elä enää päivittäisessä kaaoksessa. Olen itse sen ansainnut.


Nyt olen kirjoittanut jo niin kauan etten enää jaksa. Tuskin nämä nyt ketään kiinnostaa tai ehkä ihmetellään että mitä mä tällaista julistan netissä. Ihan sama, musta voidaan ajatella ihan niin kuin halutaan. Teen ja sanon mitä tykkään kun olen keksinyt tämän tavan.

Kuva ajalta kun olin vauvan ja seitsemänvuotiaan yksinhuoltaja-98
(Vähän on ilme masentunut...)