Päätin pitää nyt tähän saumaan pienen kirjoittelutuokion. Mun pitää aina ryhtyä kirjoittamaan, jäädä tähän paikalleni ja päättää, että nyt kirjoitan, enkä tee mitään muuta. Enkä katsele mitä muuta voisi tai pitäisi tehdä. Jotenkin tämän, ja vähän kaiken muunkin, aloittaminen on aina vähän sellaista ja tällaista. Sitä kynnystä varmaan, että mitä mä nyt oikein, kehtaanko, ja mitä mä nyt näitä asioitani ympäri maailmaa kuulutan. Mutta silti tulen aina kirjoittamaan.
Eilen muokkasin tämän blogin ulkoasua vähän eri näköiseksi. Tekstien asetteluja, muutenkaan en ole ihan tyytyväinen siihen, miltä tämä blogi näyttää. Banneri ainakin on tyhmä. Näin yhdessä blogissa eilen tosi hienon bannerin. Siinä oli isoilla kirjaimilla blogin nimi ja kirjaimet olivat tavallaan kirjaimen muotoon leikattuja kuvia. Siis kirjaimia. Missä oli osa kuvasta, ei siis kokonaista kuvaa. Blogista löytyi ohje sellaisen tekoon. PhotoShopia vaan harjoittelemaan. Yritin ladata siitä ilmaista kokeiluversiota koneelleni, mutta ei onnistunut. Tunnin olin lataavinaani jotain, muttei sitten muuta tapahtunut, en löytänyt mitään. Ei onnistunut. Tuskin osaisin tosta vaan Photaria käytää, mutta siinäpä oppisin kun kokeilisin. Jos joskus onnistun saamaan sen koneelleni. Tykkään muokata kuvia toisella ohjelmalla (PhotoScape) ja olen sitä paljon käyttänyt. Tuo PhotoShop on varmaan kuitenkin ihan oma juttunsa. Olen aika hyvä (joskus on niin sanottu:) oppimaan erilaisten tietokoneohjelmien käyttöä ja opin kuulemma nopeasti. Kotihoitotyössä multa usein kysyttiin apua niihin joihinkin tietokoneella tehtäviin kirjaamisiin ja muihin tietokonejuttuihin. Ja sitä ennenhän olin pienessä graafisen alan yrityksessä töissä, missä tehtiin jotain kuvankäsittelyjuttuja kans. Nuorempana, joskus parikymppisenä, haaveilin graafikon, tai vastaavan, työstä, mutta hautasin ne halut ja lähdin hoitoalalle, halusin sosiaalisemman ja mielestäni tärkeämmältä tuntuvan ammatin. Sellaisen hankin, ja, no, kuinka sitten kävikään. Tässä lopputulos. Mutta ehkä musta tulee vielä joku tietokonenörtti. Not. Mutta sen PhotoShopin haluan vielä käyttööni, haen vaikka jonkun nörtin sellaisen mulle asentamaan.
Mutta ehkä tuli jo tarpeeksi pitkästi lätistyä tuosta aiheesta. Eilisen turhan latailuoperaation jälkeen jäin pyörimään koneelle ja menin lueskelemaan muita blogeja, mitä olen joskus aikaisemmin seurannut aktiivisestikin. Lähinnä muotiblogeja, sellaisia missä ällöttävän rikkaat ja kauniit ihmiset esittelee vaatteitaan ja itseään. On joka päivä eri väriset korkokengät ja eri laatumerkkinen käsilaukku. Täydelliset ihot, naamat, hampaat, kaikki. (Photarilla ehkä osuutta asiaan, mutta silti) Voi perse. Mä en tajua, miksi mun pitää mennä aina lukemaan niitä, tai siis katsomaan kuvia. Aika vähän niissä mitään luettavaa on. Tai jos on, on se yleensä jonkun huulipunan, kynsilakan, käsilaukun, kenkien, tai minkä ylellisyystuotteen esittelyä, minkä bloggaaja on -totta kai- saanut ilmaiseksi. Ja sitten mä kihisen kateudesta. Miksi mä en ole noin kaunis, miksei mulla ole noin kaunista vartaloa, hiuksia, vaatteita, kenkiä, laukkua, kotia.. Ja tunnen itseni rumimmaksi, köyhimmäksi ja surkeimmaksi ihmiseksi koko maailmassa ja ajattelen, että syytäkin on tällaisen köyhän, ruman, paksun, finninaaman pysyä kotona. Ja sitten itken ja raivoan ja inhoan itseäni. Välttelen peilejä ja näen ympärillänikin vaan kaikeka rumaa. Huonoja vaatteita, tavaroita. Eilen illalla kun olin saanut itseni lietsottua huippulukemia lähentelevään kateuden ja itseinhon tilaan, en halunnut puhua J.n kanssa "näköpuhelimessa". Sanoin että olen liian ruma. Ja paska. Juteltiin sit vaan puhelimessa, mutta pahan mielen onnistuin itselleni tosiaan saamaan mokomalla asialla. Kadehtimalla jotain kuvia. Vieraita ihmisiä.
Enää en kyseisiä blogeja mene lukemaan, tulen niistä vaan vihaiseksi. Tosiasia on se, että toiset on ihan älyttömän rikkaita, ja voivat surutta laittaa itseensä rahaa vaikka miten paljon ja esitellä sitten aikaansaannoksiaan koko maailmalle. Toiset taas ovat köyhiä, että muutaman paidan ostaminen kuukaudessa vie loppukuun talouden jos ei tiukille, niin tarkkana pitää olla ja laskea euroa euron perään, että rahat riittää. Tai olla kokonaan osatamatta mitään. Tosiasia vaan on, että vaatteetkin kuluu ja uusia on välillä ostettava. En tykkää. Tykkäsisin ostaa muuhunkin kuin tarpeeseen. Tykkään kivoista ja kauniista jutuista, enkä siitä ajatuksesta osaa luopua, että olisin vaan ihan sama asenteella. Kai se on hyvä jostain pitää, ehkä se voi auttaa tavoittelemaan jotain parempaa, parempaa elämää itselleen. Mistään ökyelämästä en haaveile, ja tiedän kyllä, että rikkaatkin voivat olla onnettomia ja sairaita, mutta silti. Inhoan sitä kun inhoan itseäni.
Että sellainen ilta. Tuttavani itseinho tuli taas kylään. Ja oli muuten paikalla vielä aamulla kun heräsin. Se ei karkaa mihinkään. Nyt on onneksi häipynyt vähän taka-alalle. Päivällä jopa kykenin juttelemaan J.n kanssa kasvotusten. Oli just herännyt ja krapulassa, joku asiakas, vai mikä lie, oli vienyt sen tutustumaan Wacon iltaelämään, mitä ei kyllä pahemmin ollut. Waco on pieni paikka Teksasissa, hiljainen kuin joku kirkonkylä Suomessa ja maisemakin muistuttaa kovasti Pohjanmaata. Litteetä on, ja hiljaista. Kaikki ajelevat valtavilla jenkkiraudoilla, kävelyä ei sielläpäin juuri harrasteta. Tänään Suomen aikaa, lähtee puolenyön aikaan tekemään matkaa takaisin kotiinpäin. On perillä huomenna iltapäivällä Helsinki-Vantaalla. Meinaan ajella bussilla kentälle vastaan, vaikka bussimatka kestää melkein yhtä kauan kuin lento Lontoosta (missä tekee välilaskun). No, puolet siitä. Mutta nyt juteltiin kasvotusten. Olisian se kamalaa, jos jotain tapahtuisi, eikä enää nähtäisikään, enkä olisi mennyt naamapuhelimeen kun olen niin ruma. Joku järki sentään olla pitää.
Mutta draamasta huolimatta nukuin ihan hyvin, vaikka sitä ennen muutama itsesäälin kyynel piti vierittää. Nukuin niin sikeästi siitä aamukahdesta eteenpäin, kun sain unta, etten jaksanut mennä hoitajan vastaanotolle. Mulla oli kello soimassa seitsemältä (aika olisi ollut klo. 8.30), mutta huomasin klo 8.40 torkuttaneeni herätyskelloa puolisentoista tuntia. Ja niin jäi menemättä hoitajalle. Aikaisemmin ajattelin etten tarvii mitään ylimääräisiä käyntejä kun voin ihan hyvin, ja aamulla olen sitten kykenemätön nousemaan sängystä ylös ja hoitamaan sovittuja asioita. Nolo juttu. Laitoin viestin, että anteeksi vaan, että heräilin vasta enkä pääse paikalle.. Seuraava käynti on sovittuun tapaan parin viikon kuluttua. Enpä mä tässä nyt niin hoitajan tarpeessa ole tuntenut olevani, että siltä nyt jotain tarvitsisin. Omat johtopäätöksenä vetävät varmaan tuostakin, mutta samapa tuo. Jatkoin uniani ja nukuin sikeästi melkein yhteentoista asti. Vielä olisi nukuttanut, mutta siinä vaiheessa oli jo pakko nousta ylös, vaikka tuttu ärtyneisyys ja itsesääli paikalla olivatkin.
Siitä ne vähän hellittivät kaikesta huolimatta kun sain puurot ja kahvit alas, kävin kaupassa ja sitten mentiin taas uimaan, tällä kertaa mulla oli mukana molemmat lapseni. Ihana oli olla kaikki yhdessä uimassa. Ihan niinkuin joskus kun olivat pieniä (ovat nyt neljätoista ja kakskytyks vuotiaita), paitsi että nyt uitiin, uitiin kaikki taas se kilometri ja saunottiin. E ja H kävivät vesiliukumäessä pari kertaa. Oli tosi kivaa ja kaikki oli iloisia. :) E haluaisin ruveta käymään salilla ja uimassa enemmänkin, mutta mä vielä emmin, varmasti jos ostaisin jonkun jäsenyyden tai minkälie, salille, minkä viisitoistavuotiaana voi jo hankkia, niin jäisi se käyttämättä. Mutta eiköhän tuokin jossain vaiheessa tule ajankohtaiseki. Tuntuu tällä noilla nuorilla miehilläkin olevan aikamoiset ulkonäköpaineet, tosi nuorilla lukioikäisillä ja muilla, tuntuu olevan jo kroppa kuin pidempäänkin treenanneilla. Mitä salilla näkee joskus.
Mutta sellaista. Nyt ihan leppoisaa oleilua kotona. J soitti just, oli ajelemassa Dallasiin, lento lähtee muutaman tunnin kuluttua sieltä kohti Lontoota ja sitten sieltä Suomeen. Mä olen jotenkin tottunut olemaan yksin, tuntuu melkein oudolta kun tulee huomenna kotiin. Olen nukkunut paljon paremmin yksin. Ikävää.. Kotihommat olen saanut tehdä kokonaan yksin, mutta niin se yleensä muutenkin menee. Äsken laitoin uimasta tultua ruokaa, tofua, tomaatteja, valkosipulia ja riisiä. Syötiin. Nyt alan lopettelemaan tämän kirjoitukseni (mikähän järki tässäkin nyt oli?), tiskit, pyykit ja uimakassien purku odottaa. Olisi kiva ehtiä joskus lukemaankin.
Mutta, ihan kotoisa ja hyvä fiilinki täällä tänäiltana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti