Opin

Tässä näitä lähihoitajaopiskelijoiden kysymyksiä, jotka eilen sain sähköpostiini. Kaipasivat tietoa opinnäytetyötä varten kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä "kärsivän" elämästä. Tungen nämäkin nyt tänne, kysymykset ja oman tarinani. Siinä on itselleni aika lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottu tätä tarinaa elämästä ja siinä sivussa sairaudenkulunkin näkee aika selkeästi.


1. Ikä?
2. Milloin diagnoosi varmistui?
3. Kuvaile aikaa ennen diagnoosia?( esimerkiksi oliko vääriä diagnooseja ja oliko itsellä epätietoisuutta omasta elämästä)
4. Miten elämä muuttui diagnoosin jälkeen?(miten lääkitys vaikutti elämään ja oliko itsellä tai läheisillä ennakkoluuloja sairaudesta)
5. Elämä tällä hetkellä, miten pärjäät sairauden kanssa?
6. Miten perhe/läheiset suhtautuivat ennen ja jälkeen diagnoosin
7. Miten vuodenajat vaikuttavat(esim onko syksy tai kevät vaikeampaa aikaa)

Hei,

Tässäpä näitä vastauksia kysymyksiinne.

Olen siis 41-vuotais perheellinen nainen ja asun Helsingissä. Koulutukseltani olen mielenterveystyöhön suuntautunut lähihoitaja. Valmistuin 2007. (vähän taustoja siis, vaikkei tätä kysyttykään).

Sain ensimmäisen kerran diagnoosin kymmenisen vuotta sitten, 2002. Silloin diagnoosi oli masennus ja ahdistuenisuushäiriö. Sain paniikkikohtauksia ja ne ajoivat hakemaan apua. Tähän aikaan opiskelin ja jouduin jäämään sairaslomalle vuodeksi. Muutama vuosi meni ihan hyvin, en kokenut olevani lainkaan masentunut ja olin "elämäni kunnossa", en käyttänyt lääkkeitä masennukseen ja kuvittelin hallitsevani elämää mitä parhaiten ihan terveellsiillä elämäntavoilla, liikunnalla ja säännöllisellä elämällä. Välillä tuli pari pitkää sairaslomapätkää, masennus nosti välillä päätään ja jouduin olemaan parilla noin puolen vuoden-vuoden mittaisilla sairaslomilla työssä ollessani. Masennuskaudet tulivat aina ihan yllättäen. Voinnin voimakas vaihtelu oli alkusoittoa kaksisuuntaisen mielialahäiiön diagnoosille.

Sain alustavan kaksisuuntaisen diagnoosin 2011. Tälläkin kertaa paniikki- ja ahdistusoireet pakottivat jäämään pois töistä ja hakemaan apua. Olin myös erittäin levoton, jännitynyt ja aggerssivinenkin. Siinä vaiheessa olin sairaudentunnoton ja avomieheni ajoi minut hakemaan apua. Silloin sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön mania jakso ja siihen sopiva lääkitys aloitettiin.
Masennuslääkkeitä en suostunut koskaan syömään, olin niitä kokeillut ja tiesin etteivät ne sovi minulle. Kaksisuuntaisen kanssa ne eivät sopivia yleensä olekaan, vaan voivat laukaista manian. Keväällä 2011 aloitin sopivan lääkityksen, joka on pysynyt suunnilleen samana tähän asti. Lääkkeinä on  Lamictal (masennusjaksojen estoon) ja Lito (manialääke), sekä tarvittavat rauhoittavat ja nukahtamislääkkeet.

Oikean diagnoosin löytyminen on ollut tavallaan helpotuskin, vaikka vaikeasta sairaudesta onkin kyse, enkä ole ollut kahteen ja puoleen vuoteen työkykyinen. Tällä hetkellä olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Sairauteni on aika hankala, suuren osan ajasta kärsin sekamuotoisesta jaksosta, joka on aika raskas. Mielialat vaihtelevat voimakkaasti, ihan vuorokauden aikana monta kertaa. Mieliala voi olla aika mustissa mietteissä, mutta toimintakyky on yleensä tallella. Masentuneen mielialan kanssa se ei ole aina hyvä, vaan esimerkiski kova ahdistus ja raivokohtaukset voivat ottaa valtaa. Mahdollisimman vähästressisessä elämässä sairauden kanssa tulee kuitenkin ihan hyvin toimeen ja pystyn elämään aika tavallista elämää, vaikken töissä olekaan. Elämän täyttää harrastukset ja oma perhe. Tässä sairaudessa, tai tämän kanssa eläessä on herkkyys kaikkiin asioihin todennäköisesti suurempi kuin ihan terveellä ja tavallisella ihmisellä. Kun on huonosti ja ikävästi, on asiat todella huonosti, mutta hyvät ja onnelliset, iloa tuovat asiat tuntuvat myös paremmilta. Ihan samanlaista, tasapaksua päivää ei yleensä ole. Sairaalahoidossa en ole ollut.

Ennen diagnooseja elin aika pomppuisaa elämää, sikäli diagnoosi ei ole muuttanut juurikaan asioita. Oireilin paljon jo lapsena. Aikaisemmin olin levoton ja epävakaa, ilman että tiesin mistä on kysymys. Sotkin elämääni, raha-asioita, ihmissuhdekuvioita, erosin, jäin yksinhuoltajaksi ja elin aika villiä elämää. Koin väkivaltaa, syömishäiriöitä, päihteitä oli kuvioissa ym. Tietämättäni elin varmasti kaksissuuntaiselle tyypillisellä vuoristoradalla. Nykyisin elän onnekseni ihan tasapainoista ja tervettä elämää ulkoisesti perheeni ja harrastusteni kanssa.

Perheeni (mies ja 14- ja 21-vuotiaat lapset) suhtautuvat sairauteeni ihan hyvin. Usein lapset sanovatkin, että "ihan tavllinenhan sä olet". Jaksan aina sen verran hyvin, ettei sellaisia syviä masennusjakoja ole, milloin en jaksisi tehdä mitään, vaan jaksan hoitaa kodin ja perheen ym. Mieheni tukee minua hyvin, osallistuu välillä lääkäri- ja hoitajakäynneille ja on kiinnostunut kuntoutumisestani. Olen hoidossa psykiatrian poliklinikalla, tällä hetkellä haen kuntoutustukea psykoterapian aloittamista varten.


Olen huomannut, että minulle kevät ja kesäkin ovat vaikeinta aikaa. Keväällä valon määrän lisääntyessä tulen levottomaksi, en osaa nukkua, hermostun ja olen häiriöherkkä. Valo saa aikaan ylivireyttä ja unen määrän vähentyessä stressitila lisääntyy ja voin huonommin. Syksyisin voin yleensä aika hyvin ja tasaisemmin.



Tässä jotain, kysykää lisää jos jotain tulee mileleenne tai jokin jäi epäselväksi.

-Anna