minusta kiinni

Miten omituista on olla samaan aikaan hermostunut ja kierroksilla, kun samaan aikaan kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Miten asiat voisivat olla ihan selkeitä ja tavallisia, ja sitten taas ei. Miten voi olla sellainen olo, että tuntuu että pitäisi huutaa ja karjua keuhkojen täydeltä. Vatsassa kääntää ja hyrrää niin kuin sinne johdettaisiin sähköä. Pidä pidä mölyt mahassa. Sellainen olo, kun jännittäisi jotain ihan hirveästi, sellainen olo koko ajan. Vatsassa syö ja rintaa painaa. Mitään ei tule ulos. Lapsena aina lähdin pois koulusta kun vatsa oli kipeä. Sama se on vieläkin. Paitsi etten lähde minnekään, olen vaan. Hermostuttaa hermostuttaa, sähköjäniksenä. Koko ajan jotain hääräämistä, menen tulen. En osaa olla. Jos olen, on vaikeaa ja tyhjää. Intoa ei mihinkään. Mielenkiintoa ei mihinkään. Loppuisi jo tämäkin päivä, ei jaksaisi. Miten turhauttavaa.

Olen huomannut että mulle viikonloput on vaikeampia kuin tylsät ja yksinäiset viikon arkipäivät on. Tylsiä ja tyhjiä nekin, mutta aina samanlaisia. On helpompaa olla yksin yksin, kuin yhdessä yksin. Samat kuviot aina tiettyihin aikoihin. Herääminen, pojan kouluun- ja miehen töihinlähtö. Turhaa hääräämistä ja tekemisen keksimistä vaikka peiton hapsuista. Pyykkiä, sitä ja tätä. Siistiä on. Päättämättömyyttä, ryhdynkö tähän vai tuohon. Enkä sitten osaa kuitenkaan, en saa aikaan enkä osaa keskittyä. Tai totean turhaksi ja hyödyttömäksi, väsyn, kyllästyn ja pitkästyn. Muiden auttamista, kuuntelemista, myötäilemistä, kyljessä olemista. Elän muiden elämää. Yksin olen levottomampi. Odotan aina jotain, olen huomannut. Jotain eri hetkeä, eri minuutteja, vaikka samanlaisia ne ovat kaikki. Miten helvetin typerää. Miten hukkaan aika menee näin. Ei mitään järkeä. Mutta mitä muutakaan tekisin? Samaan aikaan haluan olla yksin ja rauhassa, hiljaa ja piilossa ulkomaailmalta, samaan aikaan kärsin yksinäisyydestä, tyhjyydestä, turhuudesta, tylsistyn, pitkästyn. Energiaa olisi, muttei intoa suunntata sitä mihinkän mistä saisin iloa ja elämään sisältöä. Ja sitten turhaudun, nuupahdan. Väsyn, masennun. Ei mitään ole kuitenkaan. Tai jos olisi, on se typerää, turhaa, enkä saa siitä mitään. Muuta kuin pahan mielen ja ärsyynnyn. Viikonloppujen pitäisi olla ihania, yhdessä perheen kanssa, aikaa on. Kesäkin jo. Miten vaativaa. Ja erilainen päivärytmi kuin viikolla hermostuttaa entisestään. Enkö kuitenkaan osaa olla ihmisten kanssa, edes oman perheen. En osaa vaan olla, rentoutua ja olla hetkessä. Koko ajan hermostuttaa ja hyrrää. Hermostun kaikesta. Ei ole asiaa mistä en hermostuisi. Hermostun tästäkin, turhasta kirjoittaisesta, valittamista jostain, en oikein edes tiedä mistä, ja miksi. Miksi edes kirjoitan mitään. Ja jos en kirjoita, hermostun siitäkin. Olisi kiva kirjoittaa. Vaikka ei siinäkään tunnu olevan mitään järkeä. Älytöntä. Mutten jaksa tehdä nyt muutakaan. On typerä olo.

Yksi viikonloppu, kesäinen sellainen, alkaa olla taas kohta lopuillaan. Sunnuntai-ilta on. Ja mitä olen tehnyt? Hermoillut ja valittanut. Ollut kireä ja ärtynyt. Vatsaa kääntää ja on tekemistä sen kanssa, että pidän mölyt mahassa. Vaikkei ole edes syytä, mistä niitä mölyjä olisi aihe päästellä edes. Ja mikä se sellainen aihe edes olisi? Yritän olla hiljaa, mutta varmasti sisäinen kireys näkyy, huokuu ulos ja haisee, vaikken niin haluaisi. Mitä enemmän pelkään että se näkyy, sitä varmemmin se varmaan näkyy. Puren hammasta. Mitä enemmän johonkin negatiiviseen keskityn, sitä enemmän se saa taas valtaa. Osaisipa vaan olla. Silleen jotenkin tavallisesti. On vaan kiireentuntu ja tuntuu, että toiset ovat niin mahdottoman hitaita. Kaikki ei tapahdu yhtä nopeasti kuin itse itseäni tekemään ja höyryämään ajan, muut osaa olla rauhassa. Pilaan siinä sitten muidenkin olemisen. J on varmasti helpottunut kun viikonloput ovat ohi ja pääsee töihin. Sinne nähtäväksi, kuultavaksi ja hyvänä pätevänä olemaan. Pojasta olen huolissani, kuormittuu ja hermostuu. Väsyy ja masentuu. On ollut aika kovilla koko tämän vuoden. Kohta loppuu peruskoulu, muutama päivä enää.

Nyt E.llä on viikon loma, ennen varsinaisen loman alkamista. Lähti sukuloimaan Turkkiin, isänsä haki juuri, uuden auton, vaimonsa, vauvansa ja koiransa kanssa. Kävin saattamassa E.n autolle, tulipa typerä olo. Ihan kuin olisin astellut toisten elämään pyytämättä. Kävin kurkkaamassa vauvaa, heräsi siihen ja tein hermostuttavan tilanteen. Mitä hittoa mulle kuuluu, ja mitä edes kiinnostaa vieraan naisen lapsi, puolivuotias vauva, vaikka poikani velipuoli onkin. Samalta näytti kuin kaikki muutkin vauvat. Vaalealta ja nukkuvalta. Ennen kun siis heräsi, kun häiritsin, turhaan. Miten typerää. Onneksi lähitvät siitä nopeasti pois. Kiukkuisen näköisinä. Siinähän ovat sitten. Ihan sama. Miten maalaiseksi ja typeräksi taas tunsin itseni, vieläkin nolottaa ja tuntuu tyhmältä. Posket punottavat ärsyyntymisestä itseeni. Olen ihan ruma ja vanha, junttimainen. En näytä kaksvitoiselta liettualaistaiteilijalta (jolla on kaksisuuntainen mieli myös) vaan idioottimaiselta finniseltä taikinanaamalta.

Mustasukkainen en ole. Vaikka ex-miehen elämä on muuttunutkin ihan toiselle kurssille siitä ajasta kun oltiin yhdessä, kun laskettiin kolikoita ja käytiin ostamassa karjalanpiirakoita keskustan marketista, missä ne oli erityisen hyviä. Tai käytiin berliininmunkki-kahveilla. Käveltiin yöllä keskustasta kotiin junanraiteitten vartta, juoksenneltiin kesällä rankkasateessa, ajeltiin pyörällä mökkitietä ostamaan herkkuja. Tapeltiin ihan helvetisti. Leikeltiin puhelinjohtoja ja rikottiin ikkunoita. Kiipeiltiin parvekeelta. Toinen oli vankilassa, toinen yksin pienen koululaisen ja masuasukin kanssa. Ihan helvetinmoista vuoristorataa. Erotiin. Moneen vuoteen ei oltu missään tekemisissä, enkä edes tiennyt missä oli. Ennen kuin tuli takaisin. Pojalla on hyvin pärjäävä ja varakas isä nyt. Välillä oli monta vuotta poissa, etsimässä ilmeisesti itseään maailmalta, ja sitä rahaa myös. Ei mua häiritse mitenkään henkilökohtaisesti. Itse halusin erota. Monta tikkua on ihon alla, mutten sitä pura ainakaan isän ja pojan väleihin, kun on nyt pojan elämässä taas. Olisi itsekästä kieltää lapselta isä omien kaunojen takia. Niitä on ja niihin on syytä, mutten jaksa niitä liikaa ajatella. En oikeastaan ajattele niitä ollenkaan. Enkä oikeastaan tiedä, onko niitä edes jäljellä. On hyvä isä, on paikalla. Pitää yhteyttä, maksaa reilua viikkorahaa, maksaa kaiken ja ostaa sen mitä tarvii ja vähän enemmänkin. Tapaavat säännöllisesti, joka viikko. On kiinnostunut. Otti pojalle viime viikolla vakuutuksen. Ei tarvitse turvautua olemattomaan julkiseen terveydenhuoltoon. Ennen vakuutus oli kai tavallinen, enää ei ole tullut  mieleenkään, että sellaisen voisi ottaa. Ainakaan itselleen. Vaikka syytä olisi. Uusi musta maasto-bemari voisi olla ihan kiva yhdeksänkymmentäluvun alun Nissaniin verrattuna, jota juuri ja juuri on varaa pitää. Mä en tosin aja, enkä muutenkaan ole kiinnostunut autoista, mutta aina sitä voi jostain narista. Kunhan nyt tuli mieleen. Koti keskustassa, uusi vauva, viistoista vuotta nuorempi vaimo, musta auto ja valkoinen koira. Kaikkea on. Ai niin, ja valkoinen talo Turkissa. Sellainen uusi, missä on kaari-ikkunat ja pylväät, uima-allas pihalla. Sinne menivät.

Nyt saan olla vajaan viikon lomalla piinallisesta syyllisyydentunteesta poikaa kohtaan siitä minkälainen olen. Sellainen, joka juuri ja juuri jaksaa herätä ja nousta ylös sängystä ennen kuin poika lähtee aamulla aikaisin kouluun pitkää ja vaativaa päivää suorittamaan kunnianhimoisesti. Sellainen, joka juuri ja juuri on herännyt jos poika pääsee aikaisiin pois koulusta, yleensä vielä koti-, ellei yövaatteissa, naama kalpeana ja hiukset pystyssä. Keitän ne yhteiset kahvit, mitkä ovat siinä iltapäivällä aina tapana laittaa, kun tulee kotiin. Siinä vaiheessa yleensä herään edes jonkunlaiseen elämään. Mutta tunnen sitä syyllisyyttä silti, kun olen tällainen ja tällainen. Hiljainen ja nuupea. Mitä iloa, energiaa, ideaa, järkeä, ajatusta tai puhetta mulla olisi edes. E sanoikin yhtenä päivänä viime viikolla, että ihan turha sen on kaikin voimin opiskella ja saada hyviä numerota (on tänä keväänä saanut kaikista kokeista ja projetkitöistä ysin. Lopputodistus olisi erinomainen, ellei vanhat seiskaluokan alhaisemmat numerot pyörisi ja vaikuttaisi loppuarviointiin, vaikkei sillä elämän kannalta ole mitään merkitystä, saako keskiarvoksi kasin vai ysin) kun siitä tulee kuitenkin samanlainen kuin minä, joka istun vaan kotona. Ja siitäkin tunnen syyllisyyttä, että olen tällainen joka istuu vaan kotona naama valkoisena ja elämä jossain tuolla ulkona, mutta minä siitä sivussa. Tulevan viikon voin istua ihan keskenäni naama valkoisena, tai vaikka maata. En ole ärsyyntynyt tai vihainen muuta kuin itselleni. Jos poika menestyy elämässä ja koulussa (missä siis menestyy hyvin) ajattelen sen niin, että menestyy minusta huolimatta, ei minun ansiosta. J sanoi että voin itsekin olla tyytyväinen että poika pärjää, niin kuin olisi jotenkin minun ansioitani, en itse ajattele niin. Tyytyväinen tietysti olen.

Välillä ajattelen että haluaa olla hyvä, kiltti ja mieliksi. Tai on huolissaan siitä että tulee sellaiseksi kuin minä, ja se ajaa eteen päin, jaksamaan ja yrittämään liikaakin. Uupumiseen asti. Väsynyt on, mutta nyt peruskoulu on käytynä. Enää ei ole kokeita eikä mitään muutakaan erityistä, elokuvien katselua ja lyhyitä täytepäiviä. Ensi viikon on lomalla koulusta ja viimeisellä viikolla on lähinnä vaan juhla ja todistustenjako. Siihen päättyi pakollinen oppivelvollisuus. Kesäkuun puolivälissä selviää mihin lukioon pääsee, selvä kuitenkin on, että johonkin pääsee. Haikealta tuntuu, ja melkein epätodelliseltakin vielä, ettei ole enää peruskoululainen, nyt on aikuisemman, opiskelijan oloinen jo. Muistan ihan hyvin ensimmäisen koulupäivänsä. Harvahampaisen hymyn ja itkun iltapäiväkerhossa koulupäivän jälkeen. Olin silloinkin kotona, pääsin saataamaan kouluun ja olin vastassa. Muttei kaikki tietenkään ole minusta kiinni.

Aika kiitää, mutta itse olen ihan tolkuttoman jumissa. Seison vaan paikallani kun muut elävät ja viuhahtavat ohi ja eteenpäin. Siinä vaan katselen sitten. Monenlaista on ikävä.