Ajattelin ruveta etsimään taiteiluinspiraatiota ja selailin Pinterestiä, kollaaseja sekatekniikkaa tein viimeksi ja se oli kivaa. Muttei vielä taida olla aika. Tai nyt en jaksa, taidan mennä takaisin aamupäiväunille kun E lähti kouluun ihan pirteänä.
On ollut tosi väsynyt nyt ja monia keskusteluja on käyty aiheesta. Surullista miten kovilla joutuu jo noin nuorena olemaan, kauhea stressi, liikaa koulutöitä ja huolellisesta kalenteriin suunnittelemisesta huolimatta ei tahdo voimat riittää tavoitteiden täyttämiseen. Tehtävien ja projektien tekemiseen, kokeisiin. On E.ssä sellaista perfektionistin piirrettä, jo alakoulussa se huomattiin ja olisi hyvä sille keskitielle pyrkiä, ettei kaikkien arvosanojen tarvitsisi olla kiitettäviä, vähempikin riittäisi. Sitten mennään ihan toiseen ääripäähän.
Varaili itse ajan koulupsykologille jos sieltä saisi jotain neuvoja mitä ei ole itse tullut ajatelleeksi. Tai saa mieltä painavaa murhetta juteltua vieraalle ihmiselle. Ei tietenkään kaikkea ole kertonut, "te ette tiedä yhtään mitään" vaikka luulin että ollaan avoimia. Tietystihän nyt teini, nuori mies ei kaikkea ikinä halua kertoa ja luonnollisestikin niin! Mutta ettei jättäisi koulua kesken.. Viime vuosi, eka lukiovuosi meni tosi hyvin (ysin keskiarvolla), mutta nyt on iso osa kursseista jäänyt kesken..
Tottakai saisi muutakin tehdä, en itsekää ole paljoa opiskellut enkä lukiota käynyt, saatikka muuten "hyvää koulutusta" saanut. Mutten sellaisia lähtökohtaisesti sellaisenaan arvosta. Ei korkeasti koulutettu ole välttämättä viisas vaikkapa arkisissa asioissa, perheen kanssa, vaan koko elämä voi mennä uran perässä juoksemiseen ja vain siinä elämisessä. Ei tietenkään joka tapauksissa, mutta omalla kohdalla näin on toteutunut.
Molemmat vanhempani ovat korkeasti koulutettuja eikä muihin asioihin jäänyt niin aikaa ja kiinnostusta. Jolla oli sitten aika ikäviä seurauksia jotka elävät mukana joka päivä. Oma lapsuuteni oli oikeastaan laitoksesta toiseen menemistä. Sairastanut olen kuusi vuotiaasta asti. "Poikkeukseelisen vaikean lapsuuden".
Peruskouluista kehotettiin vanhempia olemaan yhteydessä perheneuvoloihin, olin ahdistunut Suomeen muutosta, vanhempien vaikeasta pitkästä erosta mikä vei äidin mielisairaalaan. Ennen kuudenvuoden ikää olin muuttanut kuusi kertaa ja ollut kahdesti sairaalassa pitkän aikaa keuhkokuumeiden ja hinkuyskän takia, vanhemmat erosivat, ahdistuin, en puhunut, uskaltanut mennä kouluun. Eikä kukaan kotona huomannut tai kuunnellut.
Koulusta ohjattiin perheneuvolaan ja terapia aloitettiin (ei onnistunut, "äiti lopetti terapian hyödyttömänä") äiti Pääsi pois mielisairaalasta ja heti oli runsaasti tärkeämpää tekemistä kuin mun hoitoon sitoutuminen; uusi mies, työ, ammatti uusi perhe ja minä olin "se ongelma", niinkuin ilkeyttäni olisin sairastanut. "Äiti rajaa ongelmat Annaan, jos olisi toisenlainen ei ongelmia olisi" "ei halua puhua perheen muista asioista".
Sairaalaan vuodeksi. Olin "vakavasti häiriintynyt, regressiivinen, anorektinen ja mutistinen". Auroran sen jälkeen vanhemmat toivoivat Teinilään (lastenkoti), yrittivät lähettää Englantiin sukulaisille, terapia ei enää onnistunut, olin lopettanut puhumisen. Taas laitokseen, nuorisopsykiatrian päiväosastolle.
Seuraavaksi oli paikka kokopäiväosastolle, sinne en enää mennyt. Kävin peruskoulun sairaalakoulussa ja yksityisopetuksessa ja sen jälkeen sain tehdä mitä lystäsin. Vanhemmat nosti kädet ylös. Menin töihin 16 vuotiaana, asuin hetken Englannissa isän perheen kanssa (en puhunut puoleen vuoteen) ja sieltä palattuani aloitin ns aikuisen elämäni. Ihan hajalla ja yksin. Vanhemmat eivät ole koskaan tukeneet, auttaneet tai olleet millään tavalla turvallisia tai huolehtivia. Suoraan sanottuna en voi kuvitella huonompia vanhempia!
En syytä sairaudestani mutta syytän kohtuuttoman julmasta ja piittaamattomasti kohtelusta, turva ja tuki, kasvatus, kaikki sanahelinää. Osittain syytän heitä sairastumisestakin. Eivät ole edelleenkään kiinnostuneita kuulemaan. Enää en pyydäkään. Äiti on nykyään sairas mutten voi välittää, en tukea. Mitä ei ole saanut ei voi antaakaan.
Mies, ensimmäinen lapsi. Kriisejä. Toinen liitto ja toinen lapsi. Myrskyä ja kriisejä.
Tällä vuosituhannella tapasin J.n ja sen jälkeen on elämä vasta tullut normaaliksi. Ulkoisesti. Sairastanut olen jatkuvasti. Enemmän nyt kun on rauhallista. Myrsky on palannut sisälle huutamaan.
Mutta niin pitkä juttu tuli aiheesta "hyvä koulutus". Mulla on ollut ainakin hyvä elämänkoulu ja ole muuten ylpeä tästä. Ihan hyvin voisin olla sillan alla tai mullan alla näillä menneillä, mitkä vaan edelleen vaivaavat. Ei ole hoitoa löytynyt.
Itse olen vähän koulutettu lähihoitaja (enkä jaksanut) enkö vaadi oleta toivo lapsen täyttävän omia "toteutumatta jääneitä" ammatteja. E on aina ollut tosi taitava matikassa ja psykologiassa tällä hetkellä. Mahdollisuuksia, mutta kyllä nuoretkin jo huomaavat surukseen ettei koulutuskaan välttämättä tuo varmaa työtä vaan kaiken eteen joutuu ponnistelemaan enemmän kuin koskaan. Jos saa edes sitä opiskelupaikkaa. Nuoretkin ovat jo ihan loppuun uupuneita.
Mutta jos E olisi onnellisempi opiskellessaan jotain muuta käytännön ammattia niin ihan hyvä, kunhan on tyytyväinen itse. Saa nyt punnita asioita. On aika "turhamainen", laittaa ja vaihtaa hiusmalleja ja on tosi tarkka ulkonäöstään ja vaatteista . Varaa aamulla pitkän ajan valmistautumista varten. Miehille vähän epätyypillisenkin paljon, mutta annan olla, arvostelematta. Kovan ahdistuksensa syytä olen miettinyt paljon tämänkin kautta.
Mulla on ollut kamala aamu! Menin siinä yhden aikaan nukkumaan, nukahdin melkein heti. Juteltiin J.n kanssa, oli siellä työntouhussa ja kiipeämässä kohta tuulimyllyyn aloittelemaan tutkimusta jotta mikä mättää kun myllyt hajoavat yhtenään.. Lupasi että valvoo ja vastaa kun aamulla soitan (ennen seitsemää aamulla täällä kello on vajaa yksitoista illalla siellä) Nyt ei kuulunut mitään. Soitin 20 kertaa ja saman verran viestejä. Tuli paha mieli kun ei muistanut tai laittanut viestiä että käy nukkumaan. Olen kuitenkin huolissanikin kun roikkuu siellä myllyissä kymmenien metrien korkeudessa valjaissa roikkuen ja ties mitä tehden. Omat vaarallusuudet noissa. Eilen oli turvallisuuskoulutusta. Tuolla alueella on kalkkarokäärmeitä, tarantelloja ja isoja ampiaisia. Kuivaa preeria-aluetta.
Nyt ahdistaa kun ei vastaa.
Vastasi lopulta. Ahdistuin ihan kohtuuttomasti kun ei vastannut vaikka oltiin soittoaika sovittu. Itkin tunnin ja otin rauhoittavaa (otan sitä päivällä ehkä kerran kahdessa kuussa) Nyt pitää nukkua pienet aamupäiväunet.
Niitä inspiraatioita siis : )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti