torstai 19. marraskuuta 2015

Toimiva ja tohina

Taas on yksi päivä illassa, tänään vähän parempi päivä kuin eilen (olen ajatellut että tänään ei ole onneksi tullut mitään ikäviä uutisia :) 

Eilen vaivasi monenlainen levottomuus ja paha mieli, sellaisella levottomalla tavalla, stressaan, valitan ja ravaan huoneesta toiseen eestaas ja olen jotenkin äkkinäinen. Silloin on siistiä, niin kuin aina, tavarat paikallaan just eikä melkein, mikä on aika surullista. Nyt olenkin kunnostautunut sotkemaan paperisilpulla. Eilen olin huolestunut, uutiset paasasi kauheuksia ja kun johonkin asian, tapahtumaan, tartun niin olen siinä tosi syvällä. Huolestuttaa ja surettaa maailma, sodat, katastrofit, terrori, enkä osaa olla osallistumatta aiheen murehtimiseen täydellä teholla. Minä maailman tuskainen. 

Olin, ja olen vähän vieläkin (pahin paniikki onneksi menee nopeasti ohi) huolestunut kun J on vielä Amerikan reissulla, nyt sillä on meidän aamuyön aikaan lähtö Dallasista Lontooseen ja sieltä Helsinkiin. Tänään on jo ajanut kohta kuusisataa kilometriä, piipahdus toisessa kohteessa (tuulimyllyjuttuja) ja sieltä kentälle. Sielläpäin on kaikki suurta, myös välimatkat. Tuulipuistot on syrjäisemmillä seuduilla minne niitä paremmin mahtuu. Ja autot on valtavia!

Aina mua jännittää kun matkustaa ja lentää pitkiä lentoja, nyt oli jo viidennen kerran parin vuoden sisällä Texasissa. Talvella oli Japanissa ja sitäkin pitkää lentoaan jännitin. Nyt jännitän taas. Mitä vaan voi tapahtua. En oikeasti päästä itseäni paniikin valtaan ja usko jotain tapahtuvan, ajattelen liikaa, järjellä ymmärrän, että asiat on enimmäkseen turvallisia ja tavallisia. En ole puhunut, saatikka tavannut ketään muita ihmisiä kuin lapsiani ( H kävi kerran) yhteentoista päivään. Pitkä aika. Niin silloin on otollinen ajattelemaan liikaa vielä enemmän. Aika pienet on elämänpiirit, mutta ei se haittaa, aina on ollut.
Mutta huomenna tähän aikaan J on kotona!

Eilen muuten puhuin, tai siis kuuntelin, puhelimessa! Äiti on laittanut tässä syksyn mittaan viestejä, kertonut omista kuulumisista, on kauhean sairas, niin kuin on ollut kai aina jollain tavalla, nyt vielä enemmän. Tavallaan olen turtunut siihen miten paljon hänellä on vaivoja ja sairauksia, olen kuunnellut niitä yli neljäkymmentä vuotta.. Vuorovaikutus ei ole molemmin puolista, toinen puhuu ja toinen kuuntelee. Ja on pelokas, hädissään ja huolissaan. Aihe vaan vaihtelee. Aina. Olen sitä miettiny paljon, että miten sellaista jaksaa oikeesti, olla aina se kuuntelija pelkästään. Kun en itsekään ole parhaassa terässä, tai edes vahvistunut kuuntelijaksi. Sen jälkeen kun luin "niitä papereita" ajattelin etten enää ikinä halua olla tekemisissä äitiini, mutta nyt näköjään taas olen. En ole ihan varma onko se hyvä asia. Otan taas lisää huolissaani ja kauhuissani. Kannan huolta ja syyllisyyttä, koitan toimia terapeuttina, puhelinkeskustelut on sitä että myötäillen, juu nii voi, jos itse sanon jotain,-, aihe vaihtuu. En ole saanut tähän vahvistusta. Jos ei ole itse ikinä tullut kuulluksi, ei ikinä. Ja sitten ei ole ollut mitään mitä joku kuulisi.

Mutta nyt on tavallista huonommassa kunnossa, kesällä oli jalkojen jäykistysleikkauksessa missä nilkka ns sementoidaan liikkumattomaksi (syystä että mursi jalkansa -80 luvulla ikkunasta hypätessään, eikä jatkuvista hoidoista huolimatta ole mennyt kuin kipeämmäksi) jottei irralliset luunsirut paina hermoa. Nyt on istunut pyörätuolissa kolme kuukautta. Mies hoitaa ja nostelee. Kohta saa kipsin pois ja olisi tarkoitus aloittaa kuntouttamiseen. Kävelee sitten töpöttävästi kun nilkka on samassa kulmassa pysyvästi.

Joutuu vaan samaan aikaan aloittamaan dialyysin, käy Meilahdessa verisuonikirurgiassa, suonia yhdistellään niin että saa kanyylin käsivarteen ja tee se itse-dialyysin kotona, 3-4 vuotta! Joka päivä pari tuntia. Kanyyli käsivarresta veri kiertää valtavaan laitteeseen ja takaisin suoniin, kone puhdistaa verta, toimii munuaisena. On jonossa munuaisen siirtoon, siinä joutuu sen kolmisen vuotta keskimäärin jonottamaan. Aika kauan. Ilman näitä toimenpiteitä kuolisi. Munuaiset tuhoutuivat noin viisitoista vuotta sitten litium-myrkytyksen takia, eivätkä siis (näköjään) palaudu. 

Lisäksi mielenterveysongelmat ja aivokasvain (joka on sekin ollut jo pari kymmentä vuotta) jota ei voi leikata. On vaaraton, mutta sellaisessa paikassa keskellä aivoja ettei sitä voisi leikata. Käy vuosittain magneettikuvauksessa. 
Muut sairaudet on pitkälti mielenterveyssairauden aiheuttamia, ikkunasta hyppäämisen ja lääkemyrkytykset. Ehkä kasvainkin liittyy näihin.

Surullista. Luulen että toisilla on enemmän kannettavana, yksi sairaus tuo toisen, tulee toisellekin ja kasvaa ja kasvaa. Silti osaan innostua ja olla tavallinen, en mässäile kauheudella, vaan päin vastoin, mun tehtävä on pysyä elävänä ja toimivana. Jos miettisin kaikkia mitkä on huonosti niin ei riittäisi tämä pää. Enimmäkseen on kuitenkin ihan hyvin kaikki just nyt. Tulipa kirjoitettua silti nämäkin nyt, selventää aina itselle ja siksi tätä blogi onkin :)

Hyvää yötä!

Ps taiteiltu on. Laitoin tänään kynsilakkaa ja uudella liisterillä touhuttua on kädet taas sen näköiset kun oisin raksahommissa ollut. Sotkusta homma tuo taiteilu. Yksi kollaasi alkaa tulla valmiiksi, seuraavan aloitin jo suurella tohinalla :)








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti