Blondiks

Tänään oli niin epävarma olo tästä "porkkanapäästä" että oli taas pakko viritellä kamera ja ottaa muutamat kuvat itselaukaisimella. Noi kuvat on otettu suoraan ikkunan edessä ja vähän olen niitä kirkastanut vielä kuvankäsittelyllä, ettei nyt ihan keltaiselta näytä kuvissa, mutta vähän tuollainen vaaleanpunertava sävy niissä nyt jokatapauksessa on, mutta olkoon. Meinasin jo ostaa kaupasta lisää myrkkyjä, mutten sitten kuitenkaan, sellainen ihan valkoisen vaalea tai vielä pahempi, sellainen ihan kirkkaan kellerertävä se vasta hirveä olisikin. Tuo hiusväri on luonnostaan, tai siis ennestään, vähän tuollainen raidallinen, niin väri ei ole sen takia ihan tasainen, vanhojen raitojen ja auringon vaalentamaa raidotusta puskee väristä läpi, mikä on ihan hyvä vaan. Eilen olin niin epätoivoinen että näin jo mielessäni itseni pilkkomassa keittiösaksilla tupsuja päästä umpimähkään.. No, onneksi en tarttunut toimeen, se olisi varmaan harmittanut jälkeenpäin vielä enemmän, kuin ehkä aavistuksen epäluonnollinen / kummallinen hiussävy.. Mutta niin mä vaan jaksan jauhaa yhdestä hiusväristä jo kai kolmatta päivää. On jäänyt taas pikkuisen levy jumiin tämänkin asian kanssa. Ei mitän uutta siis silläkään rintamalla.

Mutta mitäs muuta. Eilen oli kyllä kaikinpuolin aika synkkä ja musta angst-päivä ihan alusta loppuun asti. En saanut koko päivänä puettua päälleni ja yritin nukkua mahdollisimman paljon. Yllättävän paljon jaksoinkin, en sentään koko päivää, mutta melkein. Ja loppuajan olin aika alamaissa, ei paljon elonmerkkejä ollut mihinkään suuntaan. En käynyt kaupassa, en missään. J. sai töistä käytyään käydä ruokaostoksilla, mä en viitsinyt liikkua mihinkään suuntaan, en hakenut edes postia laatikosta tai pyykkejä kuivaushuoneesta. E. oli kipeänä kotona, mutta onneksi oli myös niin väsynyt ja nuutunut, että nukkui kans suurimman osan päivästä, niin en sitten minäkään joutunut potemaan ihan niin huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä, kuin jos olisi ollut pirteämpi ja seuraa kaipaavampi. Ja mä olisin vaan maannut kuin härski silli. Illalla olin yhä vaan hermostunut. On se kumma, kun hermoiluun riittää energiaa, vaikka ei sitten mihinkään muuhun. Oli kyllä ihan sanomattoman huono olo ja kaikki ärsytti niin paljon. Valittamista keksin ihan mistä tahansa, kaikki näytti hirveältä ja tuntui täällä kotona todella siltä, että seinät kaatuvat päälle, niin kuin olisin jossain pienessä pahvilaatikossa, kaikki seinät liian lähellä, harmaata ja kalseaa, kolkkoa. Rumaa. Otin illalla iltalääkkeen lisäksi tarvittavaa lääkitystä, olin niin hermostunut ja halusin siitä olosta vapaata. En olisi varmaan saanut nukuttua ilman, kun en ollut koko päivän aikana tehnyt paljon mitään muuta kuin maannut sängyssä ja sohvalla. Sellainen järjen hiven mun mielessä illalla kävi, että mun pitäisi tehdä itselleni vaikka joku viikko-ohjelma, keksisin ja päättäisin itselleni joka päiväksi jotain tekemistä kodin ulkopuolella ja pitäisin niistä suunnitelmista ja päätöksistä kiinni vaikka mikä olisi. Mua harmittaa ja huolestutaakin se, että olen luopunut niistä asioista, mitkä ovat aikaisemmin olleet ehdottoman tärkeitä mulle ja sellaisia, joiden olen ajatellut pitävän mut kiinni jossain järjellisessä rytmissä ja liikkeessä. Niinkuin liikkuminen ja se kirjeenvaihtoharratus. Kumpikin niistä on jäänyt ihan kokonaan, eikä yhtään nappaa kyllä kumpikaan. Kirjoittaminen on sentään blogin kautta jonkunlaisissa voimissaan, muttei tämä kuitenkaan samanlaista ole kuin se, että kirjoittaa henkilökohtaisia kirjeitä ja vain yhdelle ihmiselle kerrallaan. Kirjeen kirjoittaminen on paljon hitaampaa ja enemmän keskittymistä vaativaa tekemistä, siinä ei voi korjata jälkeen päin mitä on kerran kynästään päästänyt, ja on tietysti ihan eri tavalla vastavuoroista kuin tämä blogikirjoittaminen. Mutta, ehkä ensi viikoksi teen itselleni jonkun lukujärjestyksen ja teen jotain, joka päivä, kodin ulkopuolella. Siivoamista ei lasketa.

Tänään oli herätessä ihan ok olo. Ei mitään erityisen hyvää, muttei huonoakaan. Päätin lähteä käymään Kelalla, vein (nyt vasta) sen terapiatukihakemuksen. Olin sen mielestäni ihan hyvin täyttänyt, mutta jotain rastiruutuun kohtia olin unohtanut täyttää, enkä ollut varma, mitä laitan siihen kohtaan, missä kysyttiin terapian kestoa, siis vuosissa. Mietin kun se pitää vuosittain hakea uudestaan, niin haetaanko sitä ensimmäisellä hakemuksella vuodeksi kerrallaan? Kirjoitin siihen sen kolmen vuoden aikavälin, sille ajallehan se tuki on mahdollista saada. Käsittelyaika on kuulemma kuukauden tai vähän allekin kuulemma voi olla. Aika jännä, nyt van odotellaan. Ehkä soittelen perään, niin saatan saada päätöksen nopeamminkin. Enkä edelleenkään suostu ajattelemaan sitä mahdollisuutta, etten sitä tukea saisi, olen varma, että saan sen. Varmasti kaiken muun lisäksi vaikuttaa myös se, että mulla on edelleen vakitunen työpaikka kaupungilla ja olen hoitaja ammatiltani. Varmasti katsovat, että tuo pitää kuntouttaa takaisin työkykyiseksi. Se kun taitaa olla valtion näkökulmasta se kaikkein tärkein asia, että palautuu veroja maksavaksi kunnon kansalaiseksi. Ja sen mukaan sitten tarjoavat auttavaa kättään ja raottavat rahahanojaan. Ymmärrän sen tietenkin ja olen tyytyväinen itseeni ja järkeeni siinä mielessä, etten irtisanoutunut ja lähtenyt työpaikasta ovet paukkuen ja polttanut sillat perässäni. Toinen juttu on tietysti se, haluanko niitä töitä enää ikinä tehdä, jaksanko yleensäkään ikinä tehdä mitän töitä (epäilen) ja pysyykö työpaikka olemassa (kaupunki ei voi kovin helposti irtisanoa työsuhdetta pitkänkään sairasloman / työkyv.eläkkeen takia, toisin kuin yksityisellä puolella voi saada kenkää jo vuodenkin sairastamisesta, mutta joku aikamääre siinäkin tietysti on). Mutta paperilla nyt näyttää sentään paremmalta, kuin että siinä kohtaa ei olisi mitään.

Mitäs muuta. Vajaan tunnin jonotin Kelalla ja sen jälkeen kävin kaupassa. Hurraa, toimelias päivä. Eksyin Lindexille ja ostin sieltä eläkepäivän kunniaksi yhden valko-musta raidallisen paidan ja pitsikuvioiset sukkikset. Ruokakaupasta tarttui taas herkkuja mukaan, ja huulikiillon ja kynsilakan halusin myös. Pitäähän sitä nyt jotain iloa olla tilipäivänä. Nyt viime aikoina on tullut syötyä oikeastaan vaan herkkuja. Eilenkin söin kaupan kasvispitsaa mitä ryyditin fetalla ja oliiveilla ja jälkiruuaksi suklaajäätelöä. Tuntuu että mitä enemmän syö, sitä enemmän tekee mieli kaikkea hyvää. Nälkä kasvaa syömällä ihan selkeästi. Hiilarikoukku. Vaa'alla en ole viitsinyt käydä moneen päivään, enkä kyllä menekään. Vaatteet mahtuu samalla tavalla kuin ennekin, mutta jotenkin olo on vähän pöhö ja väsyttää ja turvottaa. Alkaa olla jo ikävä niitä aikoja, kun söin teveellisesti ja liikuin enemmän, tai paljon. En taida juodakaan tarpeeksi, ainakaan vettä. Tuon Litolääkityksen kanssa pitäisi olla tarkkana sen kanssa, mutta on vähän päässyt lipsumaan.. Suolaa olen taas saanut senkin edestä. Mutten jaksa niistä stressata, mulle ei ole tullut minkäänlaisia tuntemuksia tai sivuvaikutuksia siitä lääkkeestä, enkä kyllä ole varma, onko siitä mitään hyötyäkään, mutta menköön. Haluan että se sopii, ja yritän siihen uskoa. Sen verran, että pää pysyy kasassa niin, että kestän pian koittavan terapiatyöskentelyn.
Illaksi tuli ostettua taas herkkuja, pihtaan päivällä niin jaksan illalla syödä.. Ja herkut mahtuvat ja maistuvat paremmin, kun ei ole puputtanut koko päivän jotain tylsää. Todella aikuismaista. Tänään alkaa MM-lätkät ja niiden kuunniaksi pitää tietysti olla jotain hyvää naposteltavaa kun katsellaan ekaa matsia. Mutta nyt tuli nälkä kun tässä syömisiä mietin.

Hyvää viikonloppua :)