Kiehuu ja kuohuu

Mua ärsyttää ihmiset niin paljon.  Mitä missäkin tai kenessäkin näen, se onkin monimutkaisempi juttu. Juttu mitä en itse osaa ratkaista. Vihaisuuten, suuttumiseen, suruun mulla on moniakin syitä, aikaisemmasta elämän ajasta, mutten ole sitä ikinä päässyt purkamaan, sanomaan sitä tai käsittelemään sitä asiaa. Tuomaan ulos millään lailla. Viha on vaan jäänyt, ilman että sitä on kukaan halunnut kuulla tai ottaa vastaan. Tavallaan ne, jotka ovat sellaista mulle aiheuttaneet, mikä vihaa synnyttää, ovat olleet sellaisia, jotka eivät ole minkäänlaista turvaa tai tilaa antaneet. Ja kun pahoja tunteita tarpeeksi kauan yksin päässän pitää, on lopputulos sairaus. Epäluottamus kaikkiin. Syyllisiä ovat kaikki niin kauan kun mikään ei muutu. Varsinkin minä. Näen punaista ja kiehun jo pelkistä ihmisten fb-päivtyksistä miten typeriä ihmiset ovat, ja todella typeriä kommentteja olen saanut kuulla "mä en ainakaan aio masentua", "mieluummin minäkin kävisiin päiväsairaalassa terapoitavana ja maalailemassa kuin töissä raatamassa" (en käy, ehkä pitäis) "kaikkia joskus masentaa" "olisi mullakin terapeutin kanssa juteltavaa" ja "kuoppaa kaivamalla ne murheet on ennekin unohtuneet" "välillä pitää polttaa siltoja ettei kaikki hullut pysy perässä" (se ei ollut tarkoitettu mua vastaan, mutta otin sen tietysti itseeni) 

Meinaa just pää ja pumppu pettää, ei kestä mitään. Mulla on todella paljon käsittelemätöntä vihan tunnetta sisällä, koulukiusaamista, väkivaltaisia miehiä, "hullu äiti" joka on veitsen kanssa hillunut herättäessään mua kouluun ja meinannut hukuttaa mut lapsena kylpyammeeseen, järkyttyi kun luiskahdin veden alle niin pahasti, että meni toimintakyvyttömäksi. Olin sairaalassa kauan keuhovaivojen takia. Sellaisia nyt päällimäisenä. Kun niitä ei ymmärää eikä sanoin pääse purkamaan ja tulla kuulluksi, jää se paha olo, säikähdys, pelko, kauhu kaikki, edelleen tuntumaan. Sellainen lamaannuttava paha olo, mitä ei ymmärrä. Ja siltä se tuntuu. Tämä. Ja sitten riehun itse, välillä. Sen takia syön lääkkeitä. Muuten olisin sellainen kuin elokuvien hullut, sylkisin, raapsisin, sähisisin, huutaisin. Hullu. Ei se mun syy ole. Ei tämä ole itsestä kiinni tai oma syy. Laiskuutta tai mukavuuden halua. Jes, mun ei tarvii käydä töissä. Eikä siitä eroon pääse päättämällä tai haluamalla, ottamalla niskasta kiinni itseään.
 
Sanotaan, että toiminnalla, ei räyhäämällä, ne vihantunteet saisi hallittua ja hillittyä jossain määrin, muttei ne aina auta, nekään. Eikä kai mikään. Kirjoitan paljon, liikun, luen, elän niin terveellisesti kuin osaan, mutta silti nämä vihat sun muut tulee sellaisella voimalla että saan tikustakin aiheen räjähtää ja ärsyyntyä ihan hillittömiin mittakaavoihin välillä. Sanotaan myös, että koita olla ajattelematta ikäviä tai ahdistavia asioita. Helppohan se on sanoa joo, jos ei tiedä minkälaista oikeasti on, jos on sairas, eikä kärsi siitä masennuksesta ja ahdistuksesta joka kaikilla joskus on. Kun ahdistus ja raivo vaan on. Ilman mitään asiaa, jonka voisi korjata. Kun päässä vaan kiehuu ja riehuu, niin eipä sille sanomiset uppoa. Ja kuka sanoisi, jos se ongelma on siellä omassa päässä, omassa järjessä. Jos joku sanoo, ei se auttaisi kuitenkaan. Suurin osa ei sitäpaitsi sano mitään. Ei kai sitä voi odottaakaan.

Stressinsietokyky on ihan nolla. En kestä mitään. Kaikki hyvät asiat unohtuu ja pää lyö muutenkin aika tyhjää. Eilen laitoin törkeitä tekstareita hoitajalleni kun hermostuin edellispäivään käynnistä niin paljon. Facebookkiin tekisi mieli kirjoitella vaikka minkälaista juttua, näen punaista vähän joka rivillä ja ärsyttää, ihan mikä vaan. Kaikki. Sen oikein tuntuu kun päässä alkaa kierrokset nousta ja paine kasvaa. Ohi tämä on ennenkin mennyt eikä tässä muitakaan vaihtoehtoja ole kun olla ja kestää. Kun tietäisi, että mitä? En osaa.
Tänään olen koittanut olla olematta koneella ja nukkua ja levätä mahdollisimman paljon. Pitää kämpän hämäränä ja itseni pois koneelta mahdollisimman paljon. Suhteellisen heikosti siinä onnistuen. En ole käynyt tänään missään, enkä käy. En ole pukenut päälleni, enkä käynyt suihkussa. Hiukset on niin likaiset etten todellakaan voisi lähteä minnekään, enkä jaksa mennä suihkuun. Aamulla heräsin, pojan lähdettyä kouluun menin samantien takaisin nukkumaan, sain onneksi unta, jos en olisi saanut, olisin ottanut unilääkettä, aamulla. 

Sain nukuttua onneksi aamupäivän. Näin omituista unta, näen joskus outoja reaaliaikaisia unia, jostain mitä olen juuri tehnyt tai mitä on tapahtunut. istuin sohvalla koneella, kuinkas muuten, ennen kuin menin sänkyyn. Unessa istuin ihan samassa paikassa, mutta mun vieressä istui omituinen musta hahmo, ihmishahmo, muttei seljennyt miksikään tai keneksikään tietyksi. Vai hahmo ja musta. Lädin juoksemaan karkuun, portaikkoon mikä meillä tässä kotona on, samalla multa meni näkö toisesta silmästä, näkökenttään tuli musta este, näin vain reunoilta. Seuraavaksi jotain ihan muuta, olin jossain menossa jonkun kanssa, olin lentokoneessa ja jossain missä pelattiin hitosti korttia. Sellaisia sekavia. Nuo nykyhetkeen sijoittuvat unet on vaan outoja ja niistä jää vähän kolkko olo. Nukuinko oikeasti? Rinnakkaistodellisuus? Sellainen kai on kuitenkin läsnä koko ajan. Vai mitä lie. Yliluonnolliset kyvyt on tavallisempia jos sairastaa tällaista, hulluutta. On herkempi reagoimaan ja huomaamaan jotain, mitä muut ei huomaa. Mulla on aina ollut todella hyvä intuitio, olen äärimmäisen herkkä ja nykyään todella hauras. Mistä saisi vastalääkettä? Liiallisesta herkkyydestä ei ole mitään hyötyä. Luovuuteen ehkä, mutta jos on liian väsynyt ja keskittymiskyvytön mihinkään, niin mitä sitten. Ehkä pitäisi alkaa maalaamaan seinille jotain merkkejä jollain kivellä (ois ihana maalata, olen joskus maalannut, mutta eipä ole varaa siihenkään)

Nyt menen heittämään pitsan uuniin ja J saa ehkä tuoda tullessaan jotain muitakin herkkuja.. On tänään työmatkalla Virossa, muttei jää onneksi yöksi.