Kirje äidille

Tässä kirje, jonka kirjoitin alunperin itselleni, kun ymmärsin vähitellen, mistä tässä on kyse, sairastamisen alkuaikoina, keväällä 2011, silloin kun mulla ei ollut vielä diagnoosia. Diagnosoin itse itseni tavallaan. Hyvä niin, en suostunut vääränlaiseen hoitoon, masennuksen hoitoon, mikä olisi todennäköisesti pahentanut tilannetta, koska tajusin ettei diagnoosini ole masennus, vaan hain sitä oikeaa hoitoa kynsin hampain.

Vein kirjeen yksityispsykiatrille jolle menin, kun en olisi muuten saanut mitään kunnollista hoitoa, tai sellaista, mitä huolin. Tai oikeita lääkkeitä, toki kuunteluakin, mutta kovalla hinnalla. Annoin kirjeen luettavaksi ja sanoin että lue siitä, en olut psykiatria koskaan aikaisemmin tietenkään tavannut. Luki kirjeen, kirjoitti reseptin ja sairaslomatodistuksessa luki kaksisuuntaisen mielialahäiriön mania jakso. Tiesin sen.

Lähetin kirjeen myös äidilleni, siitä sai lukea missä mennään. Ei ole koskaan jaksanut kuunnella ketään muuta kuin itseään, mutta kirjeen luki kun sen sähköpostilla lähetin.

Mitä tästä on muuttunut, koht kolmen vuoden aikana? Ei yhtään mikään.
Tänään on aika hoitajalle, siltä en odota yhtään mitään. Hoitaja ja lääkäri puhuvat lämpimikseen jotain, mitä uskovat mun haluavan kuulla. Puolustautuvat ja vastaavat ympäripyöreästi. Mitä pidempään kysyt ja kyseenalaistat, kysyt oikeat kysymyksen, muuttuu vastaus. Ei ei, ei tässä lääkkeesä kasva toleranssi eikä annosta tarvitse vähitellen nostaa. Ihan pikku murusella vaan. Esitin lisää kysymyksiä; no, kyllähän näistä psykoosilääkkeistä menee teho pitkään käytettäessä ja annosta pitää nostaa. Mikä on se oikea vastaus. Ei mikään. Olen aika hermostunut ja ahdistunut, onneksi J tulee vastaanotolle mukaan. Itse en jaksaisi puhua mitään, tai ehkä en osaisi olla kiihtymättä. Tai molempia.