Häpeämätön

Kolmessadas päivitys tässä hei.
Viime vuonna kirjoitin satakahdeksankymmentäkahdeksan päivitystä, suunnilleen joka toinen päivä jonkinlainen tarina. Ihan hyvin mun mielestä, jotain olen onnistunut pitämään yllä näinkin säännöllisesti ja kauan. Se melkein yllättää minut. Tykkään tästä blogiin kirjoittamisesta tosi paljon, ja kivaa on, että lukijoitakin blogillani, kuulijoita ajatuksillani, on. En tiedä minkälaisia ajatuksia kirjoitukseni herättävät lukioissa, hyviä ja pahoja. En tiedä. Mutta ei se mitään. Blogin tarkoitushan ei ole miellyttää ja kerätä mahdollisimman paljon lukijoita tai onkia kehuja ja ihailua. En yritä laitaa tänne mahdollisimman imartelevia kuvia itsestäni tai elämästäni, aniharvoin laitan kuvan tai toisen, mutta kuvat eivät ole blogini tarkoitus. Ostokset tai muut sellaiset jutut. Ihan siitäkin syystä etten enää juuri niitä ostoksia tee. Paitsi ruokakaupasta, enkä ruokiani viitsi kuvata. Tämä on kai vähän erilainen blogi. Tämä tässä, omanlaiseni.

Saan kuulla silloin tällöin että olen rohkea kun kirjoitan tätä blogia, ajatuksistani ja elämästäni aika tarkasti, sairaudestani ja välillä aika omituisistakin ajatuksistani. En jaa blogia ihan kaikista lähimpien ihmisten kanssa, siis perheeni, vanhempieni, siskoni ja lähisukulaisten kanssa (joita siis Facebook-kavereina on), mutta muuten kyllä. Enkä toki voi tietää, kuka kirjoituksiani lukee, mutta siitä vaan. Kiva jos joku lukee. Enkä koe että tämä nyt mietenkään erityisen rohkeaa olisi, suoraa ja häpeilemätöntä ainakin. Sellainen haluan olla. Ja mitä häpeämistä tai nolottavaa ajatuksisani muka olisi? Ei mun mielestä ainakaan. Kaikilla on oikeus ajatella mitä haluavat, eikä mitkään muut ajatukset ole sen sallitumpia kuin toisetkaan. Tai oikeampia tai parempia, päivänvaloa kestävämpiä. Enkä häpeä, todellakaan. En ymmärrä mitä hävettävää ajatustensa kertomisessa on? Muuten en niitä juuri kenellekään kerro, joten jonkin ulostulon tarvitsevat. Olkoon tämä sitten se keino.

Sellaisia ihmisiä joita oikeat ajatukseni jollain tavalla häiritsevät tai ihmetyttävät, en oikeastaan tarvitse. Enkä kaipaa sellaisia ihmisiä joiden takia joutuisin miettimään sitä, mitä mahtavat minusta ajatella. Tai sellaista, että haluaisin esittää jotain muuta kun olen. Tai en halua sellaista työpaikkaa, missä joutuisin kärvistelemään tai piilottelemaan sitä, minkälainen olen. Jos joskus töihin menen ja jos joku siis sattuisikin yhdistämään blogin ja ihmisen, vaikken omalla nimellä kirjoita. Voisin kyllä ihan hyvin kirjoittaakin.. En koe että mulla on kirjoittaessani mitään hävittävää. Tai hävettävää. Piiloteltavaa. Päin vastoin ehkä, mahdollisesti. Joskus.

Osallistuin muuten toiseen projektiin, Hullun huuto-projektiin, parempien mielenterveyspalvelujen puolesta ja laitospaikkojen alasajoa vastaan. Sitä kautta järjestettiin joulukuussa Eduskuntatalon edessä mielenilmaus ja nyt tapahtumasta ollaan tekemässä dokumenttia ja ajankohtaisohjelmaa. Netin kautta vastasin kutsuun, ja lähetin aiheeseen sopivia kuviani ja kirjoitukseni projektia vetävälle henkilölle. Runoista kasataan jotain, kuvia ja kirjoituksia. Pidempiä tarinoita, käsikirjoituksia. Näitä tarjotaan ajankohtaisohjelmaan ja jokin omakustanne-elokuva näistä on tarkoitus tehdä. Mt-potilaiden, omaisten äänellä, tekstillä, kertomuksilla ja kuvilla. Multa kysyttiin että haluaisinko mennä madollisesti kameran eteen puhumaan jos haluavat ohjelmaan haastateltavia (ja useinhan niitä halutaan..), voiko antaa mun yhteystietoja eteenpäin. Apua. En mä telkkariin uskaltaisi. En ainakaan suoraanlähetykseen, enkä studioon. Jossain muualla tehty haastattelu voisi olla mahdollinen. Mutta ei hitto. En mä. Ei kai nyt sentään. Enhän muutenkaan saa suutani auki juuri missään, ja kun jännitän, unohtuu kaikki hienot ajatukset, mitä luulisin etukäteen mulla ehkä mielessä olevan.
Mutta sellaista. Siinä sitä olisikin esillä oikein kunnolla ja kenen tahansa nähtävänä ja kuultavana. Se olisi hienoa, jos musta siihen olisi. Ehkä joskus on. Mutta onhan tämäkin taas jotain. Olen innostunut.

Vaikka aika zombie. Aamut alkaa ajatuksella että ei hemmetti. En halua, en halua sitä, enkä tätä. En halua nousta, en syödä aamupalaa, juoda kahvia. Olla syömättä nikotiinipurkkaa, en halua syödä oikeastaan yhtään mitään. Hyi hitto, illalla taas söin sipsejä. Syömishäiriö nostaa päätään ja ahmin, oikein todella. Yäk. Mulla on nähtävästi oltava kokoajan suussa jotain, ja kun en nyt jauha jatkuvasti purkkaa, tungen turpaani sitten kaikkea muuta jauhettavaa. Hyi että! Aamulla on krapulainen olo kaikesta syömisestä, masentaa ja ajattelen, etten varmasti syö ikinä enää yhtään mitään. Ei huvittaisi edes pukea, jos huomaan että vaatteet kiristää (ei kiristä ainakaan vielä), en halua ulos, en harrastamaan liikuntaa, salille jumppaan, hyi hitto. En halua mitään, en halua olla edes hereillä. Miksi ihmeessä pitäisi. En jaksa pukea eikä huvita yhtään mikään. Ei mistään ole mitään hyötyä, eikä missään ole mitään järkeä. On vaan ei ei ei. Ei-ajatuksia vaan. En jaksa.

Koko ajan tuntuu vaan että pitäis ja pitäis. Oon paska äiti ja ihminen kun en jaksa, ja eieiei. Ei-päivinä tuntuu ettei mikään ajatuskaan kulje, muu kuin se ei. Tekee mieli olla vaan yksin, ja mielellään nukkua. Kun ei voi koko aikaa nukkua, koitan saada ajan kulumaan muuten. Kirjoitan ja luen aika paljon, eilen sain luettua vuoden ensimmäisen kirjan loppuun, Åsa Anderberg Strosson Minna : romaani Minna kertoo tytöstä, joka yrittää rakentaa itselleen elämää rikkinäisen arjen keskellä. Häiriötekijöitä on: isän uusi vaimo vaatii miestä omakseen, psykiatrisesta sairaalasta kotiutettu äiti ei ole kunnossa ja koulussa ei saa olla vain oppilas, kiitos juorujen.

On itseasiassa nuortenkirja mutta oli ihan hyvä ja lukemisen arvoinen kirja. Nopealukuinen oli ja parissa päivässä luin sen vajaat kolmesataa sivua. Aiheeltaan sopi hyvin ja paljon oli tutunkuulosita olemista ja kertomista. Välillä ahdisti, mutta toisaalta, onhan se aina toisaalta lohdullistakin lukea jotain tuollaista. Äidin sairaudesta, vanhempien erosta, isästä ja tämän uudesta perheestä, ulkopuoliseksi jäämisestä (kaikesta), äidin ripustautumisesta lapseen ja lapsen äidin hoitajana ja tukijana toimiminen, haukuista ja henkisestä alistamisesta huolimatta ja sairauden vaiheiden pelossa ja itsemurhauhkauksien varjossa. Ulkopuoliseksi ja kiusatuksi tuleminen ulkomaailmassa, koulussa tässä tapauksessa, mutta sama se asetelma on läpi elämän kun se kerran asettuu. Niin tuttua.

Äitini on nyt joulun lähentymisestämme innostuneena alkanut lähettelemään mulle viestejä ja sähköpostia, kertoo miten huonosti voi, millainen sairaudenvaihe on sillä juuri nyt vaiheessa ja kaikki, kaikki sairauden vaiheet hitto kahdeksankymmentä luvulta saakkaa, sairaalassa olemiset, maniat, ikkunasta tippumiset, tokkuroittavat lääkkeet. Pitkät listat ja viestit. Mitkä olen kaikki kuullut ehkä miljoona kertaa. En jaksa, en vastaa viesteihin mitään. En ole mikään helvetin hoitaja. Miksi olisin kiinnostunut toisen kertomisesta, sairaudesta, oloista, kun itse en ole koskaan ollut kiinnostuksen kohteena? Joskus mietin sitä, kun äiti vanhenee, sairastelee, raihnaistuu vähitelllen enemmän ja enemmän, miten osaan silloin suhtautua? Pelkään niitä tulevia aikoja. Miten osaan olla huolehtiva, kiinnostuntu, auttavainen, välittävä, kun itse olen jäänyt, kaikkea sitä vaille? Ja jos en välitä, miten pahalta se sitten tuntuu loppu elämän? Olisipa normaali elämä.

Ei!