Zombie aamun ja päivän aavistuksen parempi ilta,
(hyvähän se on pitsaa ja suklaata täydellä vatsalla nyt rentoilla.. Nämä mun ruokailutottumukset viime aikoina, on suuri ihme etten ole ylipainoinen, eikä veriarvotkaan pauku pilvissä tai ole muuten sekaisin, enkä ole saanut vielä sydänkohtausta. Joten nautin. Vähän terveellisemminkin voisi toki syödä ja olla. Sipsit, suklaa ja pitsa, keksit ovat melkein jokapäiväistä ravintoa.. Toivottavasti jatkuva puputtaminen ei tule nyt tavaksi kun jatkuva nikotiinipurkan jyystäminen on jäämässä pois. En saanut niitä joulukilojakaan, joten en väliä stressata)
Aamulla oli harvinaisen pökkelömainen olo taas vaihteeksi. Hitto kun en jaksa herätä, en millään. Olin laittanut kellon soittamaan yhdeksän aikaan, oltiin sovittu E.n kanssa että mennään kirjastoon ja Itäkeskukseen hoitamaan juttuja, hakemaan sille uusi pankkikortti ja selvittämään tilinumero, niistä ei ole hajuakaan. Haluaisi laittaa rahansa tilille ja järkevämpäähän se niin olisikin. En olisi millään herännyt, en millään. Tunnin torkutin kelloa vaikka E odotti jo hereillä. Lopulta nousin ja sellaisena zombiena että ei hyvää päivää. Siis oikeasti. Olen aina aamuisin kuin haudasta noussut, mutta nyt viime aikoina oikein erityisesti. Olen vitivalkoisen kalpea ja hiukset menee pitkin päätä, silmät on punaiset ja olen niin jumissa ja seis kun vaan voi ihminen olla. Istun kahvikupin ääreen ja tuijotan eteeni, ei päässä eikä missään liiku yhtään mitään. Yritin E.lle että et sä nyt sitä tarvii ja mee ite.. En halua olla sellainen, jos johonkin kykenen, on sen oltava se, että teen ja pidän lupaukseni mitä olen lapsilleni antanut, jos olen luvannut että jonnekin mennän tai jotain tehdään, niin sitä en peru. En vaikka mikä olisi. Olen varmasti tehnyt niin monestikin aikoinaan, mutta pidän siitä nyt nykyään erityisen tiukasti kiinni. Se on tärkeää, ja oikeastaan ainut, mikä on tärkeää. Makaisin ja kasvaisin koiranputkea ellei lapset, tai tällä hetkellä kotona asuva E, saisi mua liikkeelle sillä että on. Sitä vältän viimeiseen asti myös, että heittäytyisin sellaiseksi jota lapsen pitäisi kuunnella/tukea/auttaa/reipastaa. Se ei ole lapsen tehtävä.
Olen itse psyykkisesti sairaan äidin tytär ja tiedän miltä jatkuva epävarmuudessa ja turvattomuudessa eläminen on maistunut. Millaista se on ollut, kun on ollut ihan yksi lysti missä olen ollut, kenen kanssa tai kuinka kauan. Katosin usein teininä päiväkausiksi ties minne, narkkarikämpille ja ties minne ojanpohjille, eikä ketään kiinnostanut paskan vertaa. Odotin ja toivoin että olisin ollut kiinnostava äidilleni, että mulla olisi ollut rajat ja kotiintuloajat. Ei ollut, mitään. Moni teini varmaan toivoo että voikun vanhemmat ei kyttäis ja vahtisi kotiintuloaikoja, kavereita, menemisiä. Mä tajusin jo silloin, viistoista vuotiaana, että halusin että mulla olisi sellaista. Mutta ei kiinnostanut, en kiinnostanut. Luota siinä sitten johonkin. En. Mutta sen katson, ettei lapsillani ole samanlaista, ettei heidän menemisensä ja tulemisensa kiinnostaisi mua pätkän vertaa, syyllistäisin heitä hankaliksi kakaroiksi, joiden takia voin ja jaksan niin huonsti, tai että pettäisin heille tekemäni lupaukset. Nykyään onneksi osaan ja pystyn sen pitämään. Ja pidän. Vaikken muuta, niin sen.
Pakko tässä on yrittää ja pärjätä, olla vahva, polkea eteenpäin vaikka tyhjin renkain, kantaa pärjäämisen painavaa viittaa perässä, pakko jaksaa ja pärjätä, pakko pakko. Pakkohan se on. Ei kai sitä voi jäädä sängynpohjalle makaamaan, eikö silloin tulisi loppu aika nopeasti, jos makaisi vaan, parissa viikossa jo kuolisi nälkään ravinnotta. Viikkoa juomatta ei voi ihminen olla. Sängynpohjalla makaaminen voi silti tarkoittaa eri asiaa eri ihmisille. Eihän kukaan nyt voi vaan maata oikeasti sängyssä viikkokausia. Kahdessa viikossa vuodepotilaana menee siihen kuntoon, ettei lihakset tai mikään kohta kropassa pelitä niin, että pysyisi edes pystyssä. Joten paskat! Joten pakko pärjätä. Ei kai kukaan voi seisoa vieressä ja kannatella toista koko ajan, olla joku hiton kainalosauva tai pyörätuoli. Jos jollain taas on sellaisia ystäviä tai uskottuja jotka tuovat sitä pullaa ja pulloa, silittävät päähän ja kuuntelevat ja ymmärtävät, eivät he mitään epäluottamuksesta ihmisiin ja yksinäisyydestä mitään tiedä. Sori nyt vaan. Vaikka mulla on puoliso ja lapsia, pitää silloin ja silloin varsinkin, pärjätä. Toistenkin vuoksi. Vosin itsekin jäädä nukkumaan, sellaisia lääkeitä kyllä löytyy, mitä syömällä voisin nukkua (siis ihan lääkärin määräämillä) vuorokaudet läpensä. Ei ahdistaisi, mutta eipä paljon muutakaan. Tietenkin siitä että on lapset ja mies saa henkistä voimaa ja elämänhalua ihan valtavasti, muttei masentuneena perheen kasassa pitäminen ja riittävän hyvänä vanhempana oleminen ole mitään lasten leikkiä. Pärjätä siinä pitää. En voi odottaa, että joku muu vie ja kantaa mua eteenpäin. Tiedän, myönnän, olen osin sairas ja ehkä heikkokin (vaikka sairauden kanssa eläminen ja normaalin elämänpuitetet ylläpitääkseen saa olla aika vahva), olen hakenut apua (mistä ei kyllä ole mitään hyötyä, jos olen sitä saanutkaan), mikä tuntuu lähinnä vitsiltä. Joten on tässä yritettävä eikä jäätävä tuleen makaamaan. Olen kuitenkin aika vahva ja terve kai sitten, olen saanut pidettyä perheeni kasassa ja lapseni itselläni.
Olen viime viikkoina huomannut itsessäni uusia piirteitä, tai sellaisia mitkä ovat pompanneet enemmän esille ja ulos. Kumpikaan ei ole varsinaisesti ihmiselle hyvä ominaisuus tai luonteenpiirre, ensimmäiseksi olen huomannut sen, että olen muuttunut tasaisemmaksi. Vähän liiankin tasaiseksi. Vähän sellaiseksi puuromaiseksi melkein, tasaiseksi ja rauhallisemmaksi. Puhun rauhallisemmin, sanat menevät herkemmin sekaisin. Ei oikein värähdä ylös, muttei kovin alaskaan. En rieku tai raivoa, tai mene niin syvälle masennukseen, että käyttäytyisin ihan vailla järkeä. Ei ahdista tai tunnu ihan niin pahalta, mutta pitää sanoa, ettei viisari värähdä sinne plussan puolellekaan kovin hyvin. Jotenkin kyllä, mutta huomaan tasoittuneeni. Mielialahuiput ovat kutistuneet. Ehkä ihan hyvä. Pakollista varmaan. Jos pahaa halutaan pois, syö se väkisinkin toistakin päätä, sitä suurinta iloa ja riemua. Sellainen hinta. Sellainen tauti, ja sellainen hoito. Huomaan etten enää pomppaa pilviin jostain mikä sattuu ärsyttämään, eikä mua kauheen moni asia edes kauheasti jaksa ärsyttääkään. Olen turtempi kuin ennen, mutta ehkä se on enemmän hyvä asia kuin huono, kuitenkin. Vaikka olen aamuisin zombie.. Herään silti. Joulunajan vuorokausirytmien muutos verottaa voimia, ensi viikolla palaa normaali elämänjärjestys.
Toinen oivallus on sellainen, että huomaan myös kovettuneeni ja saaneeni itseluottamusta. En ole ennen ollut sellainen, tuntenut sellaista mitä nyt. Jonkunlaista ylemmyydentuntoa, voimaa. Olen pettynyt ja tuntenut itseni raukaksi ja säälittäväksi reppanaksi, jätetyksi ja ulkopuolelle hylätyksi, etten enää itke ihmisten perään, olisinpa jonkun kaveri ja muiden mukana, siellä ja täällä. En todellakaan halua, enää. En tunne ihmisiä katsoessani sellaista ystävyyden tai kaverillisuuden tunnetta, mitä kohti yrittäisin väkisin päästä. Olen ulkopuolella sellaisesta, eikä se haittaa. Oikeasti. Ei kaikilla tarvitse olla sellaisia kavereita, keiden kanssa käy jossain juoruamassa. Syvemmästä ystävyydestä en ole vuosi kymmeniin enää haaveillutkaan. Eikä sellaista varsinkaan kannata väkisin yrittää. Mutta kun en kaipaa, en murehdi, kun sitä ei mulla ole. Olen aina kaverisuhteissa ollut se kuuntelija ja hoitajaroolin kantaja, ei kiitos enää. Ehkä joskus jotenkin muuten, tai sitten ei.
En silti ole kova tai tuneeton. Tai sellainen vittuuks tässä. Murehdin joutsenia omituisella, elottomalla, ravinnottomalla, avonaisella meren rannalla. Väärään aikaan vuodesta. Karhujen talviunet kuulemma häiriintyät lumen puutteen vuoksi, pesiin valuu sadevettä joka häiritsee karhun talviunta. Voi hermostua. Norpanpoikaset eivät voi syntyä turvallisesti, jos vesistöissä ei ole jäätä ja rannoilla lumikasoja. Murehdin entistä naapuria jonka näin kirjastossa käydessä ja vaihettin muutama sana. Rouva oli menettänyt miehensä ja kaksi koiraa kuolemalle vuoden aikana, oli ollut juuri hodettavana usean viikon keuhkojen ja sydämen vajaatoiminnan vuoksi. Jouluksi oli kotiutunut, olemaan yksin kotona. Säälitti romanikerjäläinen ja vastaan tuleva nuori tyttö, joka joitain vuosia sitten meninasi käydä mun kimppuun kaupan edessä, oli aggressiivinen. Nyt lääkitys on kohdillaan ja kävelee hitaasti ja raskaasti katse alas luotúna eteenpäin. En ole vahingoniloinen. Olen ystävällinen ja hyväsydäminen, mutten enää jakele sitä minne vaan.
Päivällä oltiin siis siellä liikenteessä pojan kanssa. Käytiin ostamassa E.n kaverille synttärilahja, käytiin siellä kirjastossa hakemassa uusi kirjastokortti E.lle, pankissa yritettiin käydä, mutta sinne oli niin pitkät jonot, ettei jääty seisoskelemaan. Pankkikortti ja tunnusluku löytyivät, laatikosta ja päästä, tilinumero enää tarvii selvittää, niin saa sitä katetta sinne tilille. Kauppaan, kotiin, lukemista, taas syömään ja kohta elokuvan katselua ja keksejä & teetä.
hyvät viikonloput!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti