Riidan kylväjä

En osaa ryhtyä mihinkään. Selaan vaan naamakirjaa edestakaisin, ylös alas. Onko jotain tapahtunut. Jään sinne pyörimään, sitä samaa rataa, rallallaa. Vaikea päästä pois. Hukun tekemiseen, tykkäsin siitä tai en. Unohdun joskus tekemään jotain aivan tyhjänpäiväistä ja huomaan ajan kuluneen. Nytkin alkaa olla jo ilta. Mitä olen tässä istunut? Koko päivän. Jotain muutakin voisi ehkä tehdä. Yritän nyt kirjoittaa tänne. Aina kun pidän tänne kirjoittamisesta useamman kuin parin päivän tauon, tuntuu kynnys kirjoittaa taas vaikeammalta. Ihan kuin blogiin pitäisi kirjoittaa joka päivä. Se on se kaikki tai ei mitään. Keskittymiskyky mulla on ainakin surkea, tai tekemisen ohjaus. Tuntuu hermostuttavalta tehdä jotain mitä ei juuri sillä hetkellä huvittaisi, kauppaan meno stressasi ja nosti hikeä pintaan taas tänään.

Tänään riehuin taas naamakirjassa. Viikonloppuna tein niin myös. Olin häipymässä koko paikasta, mitä teen sellaisella sivustolla, josta mulle tulee vaan paha mieli. Olin painamassa eroa tästä ryhmästä (vai mitä siinä nyt lukikaan), mutten sitten kuitenkaan painanut enkä häipynyt. Jäin miettimään kaikkia kuvatiedostoja, mitä olen sinne ladannut, niitä olisi tullut ikävä. Ei muuta. Hermostun siellä joka aiheesta, iloisten ihmisten ihanista päivityksistä, kyllä elämä on niiin ihanaa. Olisipa vielä en tykkää-nappi, se olisi ollut varmasti kovassa käytössä tässä kuluneina päivinä. Olen tuntenut ihan valtavaa aggressiota koko tietokonetta kohtaan, välillä olisi tehnyt mieli tampata koneella seinää tai heittää koko lätyskä ikkunasta ulos. Ja karjua perään. Mulla on se huutamisen halu ollut taas päällä, rinnassa tuntuu se kova hermostuksen aalto, mikä tekee selaisen olon, että tekisi mieli karjua keuhkojen täydeltä. Mitään ei vaan tule ulos. Kaikki jää sisälle myllertämään. Aggressio kohdistuu varmasti oikeasti johonkin muuhun asiaan kuin tietkoneeseen, mitäpä se nyt on tehnyt, tekee sen, mitä haluan ja menee sinne minne tahdon. Kai mä sitten inhoan muita ihmisiä. Toisaalta, ei kukaan ole mitään pahaa mulle tehnyt, ainakaan naamakirjassa.

Mutta mua niin ärsyttää, mua ärsyttää kaikki;
-tyhmät ihmiset
-typerät facebook-päivitykset
-ihmiset jotka kuvittelevat olevansa jotenkin viisaita
-ihmiset, jotka saavat terapiaa
-ja sellaiset jotka valittavat vaikka saavat sitä
-nimeltämainitsemattomat henkilöt erityisesti, syystä, jota en täsysin ymmärrä
-ihmiset, jotka kehoittavat tekemään jotain hyödyllistä, helkkari (mene vaikka tekemään vapaaehtoistyötä)
-tai ottamaan itseään niskasta kiinni. Kaikkiahan joskus masentaa ja elämä menee vuoristorataa
-idioootit
-ihmiset, joita ei edes kiinnosta tietää
-viisastelevat typerykset
-pinnalliset ääliöt
-typerät kuvat ja vitsit mitä ihmiset jakavat
-ihmiset, jotka eivät lue tai ole kiinnostuneita oikeista asioista, jotka lukevat mieluummin seiskaa kuin Uuden Suomen blogeja tai Viikkolehteä
-ihmiset, jotka eivät kommentoi jakamiani asioita

Olen ärsyyntynyt myös omasta elämästäni

-inhoan aamuja, en haluaisi herätä aamulla tajuamaan sitä, että miten turha ja väsyttävän tympeä päivä mulla on edessä. Ei mitään, pelkkää tyhjyyttä, jota siis värittää erittäin oleellisena osana mun ärtymys kaikkea mahdollista kohtaan. Hermostun, olen levoton, vihainen. Raivoan. Tunne hapen loppumisesta kotona on käynyt tutuksi. Se tuntuu olevan koko ajan läsnä. On kummallinen puristava, painava tunne, mitä yritän mennä koko ajan sitten karkuun. Menen sitä karkuun tekemällä koko ajan jotain.

-inhoan sitä, etten osaa rentoutua. Vaikka saisin tehdä mitä haluan, mulla ei ole pakollisia aikatauluja tai pakko mennä yhtään minnekään, mutta silti olen koko ajan ikäänkuin hälytystilassa. Koko ajan hyppämässä ylös tuolilta ja menossa muka toimittamaan jotain asiaa. Sitä asiaa ei vaan ole. Olen vähän niinkuin odotushuoneessa, tai vieraana jonkun toisen kodissa, elämässä, osaamatta tehdä siellä mitään. Voisin rentoutua, levätä, olla rentona, kuljeskella rauhassa teekuppi kädessä, villasukat jalassa ja loikoilla sohvan nurkassa vaikka koko päivän. Niin ihmiset varmaan luulevat tällaisen tyhjäntoimitjana tekevän. En kuitenkaan tee niin. Istun yleensäkin tosi vähän. Kuljeskelen, siivoilen, järjestelen, tiskaan. Vien ja tuon. En ymmärrä, miten jollekin on vaikeaa saada siivottua tai pestyä astiat. Minusta on hankalaa, jos mitään siivottavaa ei olisi. Miten oppisin rentoutumaan? Pysähtymään.

-inhoan sitä, miten hengästyneen väsyneeksi ja uupuneeksi teen itseni, ihan turhaan. Ajan itseäni takaa, ihan kuin olisin tehnty jotain pahaa, ja olisin koko ajan karkumatkalla. Koko ajan pitää tehdä jotain. Pitää olla jotain ohjelmaa päivälle, ja mieluummin sellaista, mikä vie mahdollisimman paljon ajasta. Niin ettei turhia, tyhjiä tunteja jäisi. Sellaisia että vaan olisin. Häärään itseni hermostuneeksi. Olo on viimepäivinä ollut usein kuumeinen ja hikoilen paljon.

-inhoan sitä että olen niin hermostunut että mulla on kuuma koko ajan. Iho on kuuma ja kasvoja kuumottaa, hiostuttaa. Koko keho on jäykkä ja pingoittunut. Tuntoaisti on herkempi kuin tavallisesti. Vaatteet tuntuvat ikäviltä. Meikatessa iho tuntuu herkältä, kihelmöi ja ärsyttää. Tekisi mieli vedellä viivat pitkin seiniä. 

-inhoan turhaa tunnetta, tyhjää oloa, haluaisin ottaa pääni ulos pussista, missä nyt olen ja hengittelen raskasta ilmaa, joka ei ikinä vaihdu. Sisään ja ulos, samaa rataa koko ajan. Jauhan samoja asioita. Vaikka päättäisin että ajattelen nyt jotain muuta, suhtaudun asioihin eri tavalla, otan vähän rennommin. Eihän tässä mitään hätää ole, kaikki on oikeastaan ihan hyvin. En ole hengenhädässä, ei tarvii panikoida, tukehtua, paasata, raivota, räyhätä, väitellä, puhua törkeästi, haukkua muita, olla ilkeä ja jauhaa koko ajan samaa ilkeyden ja kiihkeyden kehää. Silti aina lipsahdan sinne samaan rataan. Vaikka ajattelen että olen riittävän fiksu ymmärtääkseni asioita, elääkseni tässä hetkessä. En tuhoa asioita, eivät ne paremmaksikaan muutu, mutta eivät silti huonommiksikaan. En tuhlaa kaikkia rahojani samana päivän kun ne saan, en juopotele ja kuljeskele baareissa, en petä miestäni, en haluaisi erota, jättää lapsiani tai laittaa elämääni mietenkään muutenkaan uuteen järjestykseen. Kaikki on ihan hyvin. Silti on aina kaikki huonosti, pitää räyhätä ja vaahdota. Ottaa kierrosta. Voisinpa ottaa vähän rennommin. Osaisin vaan olla.

-inhoan sitäkin, että aina pitää miettiä että miltäs nyt tuntuu. Kuulostella oloja, nyt tuntuu tältä ja kohta taas tuolta. Onhan se niinkin, että ihan tavallistahan se on, että mielialat vaihtelevat monta kertaa päivän aikana. Mitä niitä nyt puimaan koko ajan. Ei jaksa. Parempi olisi vaan elää tässä hetkessä, olla vaan. Ei siinä mitään suurempaa vikaa toisaan ole. En haluaisi muuttaa mitään. Miksi pitäisikään.

-inhoan sitäkin, että tuntuu paljon vaikeammalta olla sairas kuin terve. Eikö sairaita pitäisi auttaa ja hoitaa? Eikä koko ajan kiusata, epäillä, syyllistää, odotuttaa, pitää epätietoisuudessa, kummeksua, katsoa vinoon. Olla sanomatta mitään, jättää ulkopuolelle. Saisipa vaan olla rauhassa kaikelta. Koko hoitosysteemi tuntuu minusta tällä hetkellä pelkältä kiusaamissysteemiltä. Kaksi ja puoli vuotta olen ollut nyt hoidon piirissä tällä erää (vuodesta 2002 siis yhteensä, sinä aikana lyhyitä hoitosuhteita mitkä ovat päättyneet siihen, etten saa terapiaa ja siihen, että on sanottu, mene töihin ja lopeta valittaminen, ota vastuu elämästäsi. Nyt tämä kerta vuodesta 2011 alkaen) eikä mulla ole siitä juuri mitään hyvää sanottavaa. Kaikki kestää, eikä mitään tapahdu. Ainut mikä tapahtuu ja nopeasti on se, että lääkereseptit uusitaan niin nopeasti että ihan ihmetyttää. Kun syöt lääkkeitä ja kun niiden määrät ovat riittäviä, saat olla ihan oman onnesi nojassa. Vaikka onni rakoilee kun saa hoidon evääviä päätöksiä, rahantulo katkeaa liian hitaiden lausuntojen kirjoittamisen ja niistä johtuvien katkosten takia. Ja sitten taas olet yhtä huonossa, tai huonommassa, kunnossa kun hoidon piiriin päästyäsi. Pitkiä prosessejahan nämä ovat joo. Mä en jaksaisi enää yhtään. Jos mulla olisi mahdollisuus valita, joka tulisi sanomaan mulle että sulla on kaksi vaihtoehtoa; saat tietyn hoidon (no, tässä tapauksessa puhun tietysti terapiasta..) ja sen jälkeen paranet, menet töihin ja muutut taas kunnon kansalaiseksi, niin kuin sinun halutaan muuttuvan, jos olet niin onnekas, että saat tukea sairautesi hoitoon. Tai toinen vaihtoehto; et saa enää mitään, et tavata lääkäriä, et hoitajaa, et terapeuttia, ei terapiaa, saat pienen eläkkeesi, kasan pilereitä ja saat olla rauhassa kaikelta ulkopuoliselta holhoamiselta (mitkä ovat osottautuneet loputtomiksi maton jalkojen alta vetämisiksi) loppu ikäsi. Valitisin jälkimmäisen. Ilman pienintäkään epäilystä. Haluan olla rauhassa. Sitten voisin ehkä keskittyä miettimään sitä, mitä haluaisin tehdä oikeasti, sen sijaan, että koko ajan pelkäisin ja stressaisin jotain, saanko terapiaa tai sitä ja tätä, vai en. Pakotetaanko mut johonkin, voiko asiat mennä vielä paljon huonommiksikin?

-inhoan koko ideaa koko hemmetin terapiasta. En halua sitä. Siitä on nyt puhutttu varmaan kymmenen vuotta ja nyt viimeisimmät kaksi vuotta vielä enemmän. Tammikuussa tänä vuonnna päätettiin terapiaa jälleen kerran hakea ja aloitettiin prosessi, mikä vei puolet tästä vuodesta. Etsin terapeutin, tapasin muutaman, maksoin käynnit itse. Odotin lääkärin lausuntoa, jätin oman hakemuksen, odotin Kelan päätöstä. Uskoteltiin ja hoitotaholta vakuuteltiin että tota kai sä sen saat, kukas sen saisi, jollet sinä. No en saanut. Nyt pitää yrittää uudestaan jostain muualta. Olen lakannut toivomasta ja uskomasta. En jaksaisi taas odottaa ja arvuutella että onnistuuko nyt, saanko, kelpaanko, olenko sopiva, kriteerit täyttävä. Onko mussa jotain vikaa. Olenko liian terve vai sairas. En jaksaisi enkä haluaisi. Parempi olisi vaan antaa olla. Paskat. Voisin sen rahan muuhunkin käyttää. Mitä hyötyä terapiasta oikeastaan on? Ymmärrän sen silloin (kognitiivinen terapia) jos elämänhallinnassa on ongelmia, tuhoat enemmän kuin rakennat. Käytännön tasolla. Kognitiivinen terapia on tarkoitettu siihen, tai niin olen sen ymmärtänyt, kärjistetyksti niin että vittu että vituttaa, otampa oluen tai pari, lähden ulos ja vedän jotakuta turpaan muuttuu joksikin muuksi toimintamalliksi siihen vitutukseen. Kognitiivisessa terapiassa ymmärtääkseni etsitään niitä korvaavia käyttäytymistapoja ja se vaikuttaa siihen toimintakykyyn niin, ettet enää tuhoa enemmän kuin rakenna. Psykoanalyysin kanssa on vähän toinen. Se pureutuu niin paljon syvemmälle, koko tiedostamattomaan ajatteluun, mitä en pysty käsittämään. Käsitän, miten se häiritsee elämääni ja tekee vahingollisia signaaleja, joita en kuitenkaan ymmärrä, vaan oireilen lukuisilla erilaisilla oireilla jotka pitävät sairauden oireita yllä. Mieli ei ole jana syntymästä kuolemaan vaan niitä tunteita voi putkahdella mistä kohdasta tahansa jo elettyä elämää milloin tahansa. Ja niitä sitten pitäisi lähteä sorkkimaan. Tai jotain sellaista. En mä ymmärrä. Miksi pitäisi. Tällä hetkellä tuntuu, etten halua. Miksi, mitä järkeä siinä olisi? Tai ehkä onkin totta, että olen liian huonossa kunnossa, etten kestäisikään sitä. Menisin vaan huonompaan kuntoon. Ehkä jäisinkin sellaiseksi. Vielä ahdistuneemmaksi. Johonkin kummalliseen vaiheeseen tai tunnetilaan. Muistaisin jotain väärin (terapiassa traumaattisia lapsuusmuistoja tms käsitellessä voi kuulemma herästi alkaa tekemään itselleen "valhemenneisyyttä", keksiä asioita ja jäädä sitten pahimmassa tapauksessa niiden keskelle. Mitäs sitten. Lisää lääkkeitä. Lääkäri joka terapian tarpeellisuuden puolesta liputtaa ei ole mikään kaikkitietävä. Tuokin ajatus perustuu vaan oletukselle, että näin olisi hyvä. Ehkä se ei olisikaan.

-ja nyt inhoan sitä, etten osaa saada päätökseen tätä blogitekstiä. En jaksa, eikä huvittaisi, kiinnostaisi tai viitsisi enää kirjoittaa, mutten osaa lopettaakaan tätä mitenkään järjellisesti.