Heikosti elossa

Maanantai aamu, kello on 08.11 ja mä olen reippaana hereillä. Tai en tiedä siitä reippaudesta, mutta jonkinlaisia elonmerkkejä tuntuu olevan enemmän, kuin vaikka mitä viime viikolla, tai sitä edellisellä. Mitä, alanko mä tottumaan tähän tylsään elämääni, vai millähän sairaudenvaiheella tämäkin suhteellisen normaali olo pitäisi selittää. Mene ja tiedä. Varmaan pitäisi taas nostaa lääkitystä, ettei ihan manian puolelle mene, ei saa olla valoisa olo. Mistä lie tullut. Tänäaamuna ei tuntunut sitä kamalaa ahdistusta, kirvelevää puristusta ja ärtymystä koko maailmaa kohtaan. Painukaa helvettiin kaikki-oloa ei tänään ole. Ehkä myöhemmin on vielä sekin vuoro, mutta nyt ei. Siltikin, että nukuin ihan älyttömän huonosti viime yönä! Lääkeistä huolimatta en saanut unta millään. Ensin meinasin nukahtaa, mutta sitten taas ärsyynnyin jostain, ja rentous ja uni oli taas tiessään. Yskin kauheasti. Sitä ei ole tapahtunut aikoihin, mutta joskus aikoinaan, sairastumisen alkuaikoihin, ja silloin kun olin vielä töissä, olin hermosunut, oli yöyskä tavallinen vieras. Nukahtamisen hetkellä alkaa kova, hakaava, syvältä kumpuava kuiva yskä. On ihan kamalaa, hermot menee. En nukkunut kuin ehkä viisi tuntia, puoli kahdesta puoli seitsemään. Heräsin kun pojan herätyskello soi, kävin vesassa ja aloitin pojan herättelyn. Yleensä herätyskellonsa herättää kaikki muut, itse ei herää. Tällä kertaa heräsi helposti. Mä en meinannut pysyä hereillä, mutta aamukahvin juotuani heräsin henkin, enkä taida mennä enää nukkumaan. Teen nyt jotain mitä en viikonloppuna ehtinyt tehdä. Kirjoitan.

Hah, mulla on aina viikonloppuisin niin kiire, etten ehdi tekemään mitään. Kertoo lähinnä keskittymiskyvyttömyydestä. Perjantaina olin niinkin kiireinen, että sain raahauduttua aamulla labraan, litiumarvot, kilpparikoe ja pieni verenkuva siinä taisi olla myös. Mä olen siitä outo, etten pelkää neuloja, pistämistä tai verikokeiden ottoa. Ei tullut hiki eikä paniikki, ei minkäänlaisia tutinoita. Vuoroa piti odottaa joku puoli  tuntia, mutta ei siinä mitään. Ihan coolina vaan. Labran jälkeen kävin kaupassa, ja pankkiautomaatilla. Siitä tuli paniikki. Mun ei pitäisi käydä automaatilla ollenkaan, saan aina ahdistuskohtauksen kun näen, miten vähän mulla on rahaa. Voi elämä, joku kymmenen euroa päivä, kolmelle hengelle se on aika vähän. Ja kun mun addiktio, nikotiinipurkka, vie melkein sen verran euroja päivässä. Vedän paketin päivässä, reilua yliannosta, jo viitisen vuotta. (Joo, onhan mulla mies, joka saa palkkaa, mutta se menee kokonaan asumismenoihin -mitkä ovat paljon, ja muihin laskuihin ja lainanlyhennyksiin. Mä en maksa laskuja, enkä mitään muutakaan. Paitsi että ulosotto nappaa tuloihini nähden ärsyttävän ja närästävän summan. Eletään pääasiassa mun pienellä eläkkeellä, ja aika usein velaksi.). Ahdistaa, miten sitä voi muka keskittyä kivoihin asioihin ja tehdä jotain, mitä muka voi tehdä ilmaiseksi. Ei mitään. Metsässä voi samoilla ja käydä kirjastossa. Onhan nekin tietysti jotain.

Tuon talouskatastrofin toteamisen jälkeen syöksyin kotiin, inhosin taas jokaista vastaantulijaa, kaikki oli taas niin helvetin paljon parempia ja mä vaapuin kotiin kuin joku kassialma, vastaantulijat olivat kunnon kansalaisia, matkalla töihin, silitetyissä vaatteissa ja suoristetuissa hiuksissa. Jakut päällä, jumalauta. Mulla viisti katse maata. Hiuksetkin oli ihan paskaset. Kotiin päästyäni päätin, etten lähde enää ikinä ulos! En ikinä. Jään kotiin, enkä ikinä enää poistu ihmisten ilmoille. En käynyt edes postilaatikolla. Söin monta leipää ja suklaata. Makasin koko iltapäivän. Välillä luin, välillä vaan makasin ja taisin nukahtaakin välillä. Kroppa oli ihan raskas ja sänky tuntui ihmevän puoleensa, olin kuin liimattuna vuoteeseen. Ihanan mukavaa. Mitä muuta sitä elämältä tarvii, kuin pehmeän vuoteen, tyynyn ja peiton, lämpöön sulaneet jalat, kädet, selän, kaiken. Eikä maksa mitään. Makasin koko iltapäivän. Tajusin sentään nousta ylös kun E. tuli kotiin, tiesin että tulee kaverinsa kanssa, eikä omatunto anna periksi maata kuin härski silli, silloin kun E. tulee kotiin, varsinkaan jos tulee kaverin kanssa. Nousin ylös ja parkkeerasin itseni tähän koneelle. Tukka pystyssä ja vaatteet väärin päin, mutta nousin sentään ylös.
Illemmalla J sai mut vähän liikkeelle, käytiin pienellä pyörälenkillä, en nyt muita missä, tässä lähettyvillä, sama kai tuo.

Yö oli ihan kamala. Yritin nukkua ilman lääkkeitä, eikä siitä tietenkään mitään tullut. Turha toivo. Makasin ehkä tunnin paikallani, väsytti, nuokuin, mutten kuitenkaan päässyt nukahtamaan. Ärsyttävää. Parempi olisi, jos ei väsyttäisi, eikä olisi sellainen tunne, että voisi tästä nukahtaa, mutta ei. En vaan päässyt uneen ja jäin roikkumaan siihen puolinukkumisen reunoille. Ärsyttää, se on musta pahempi, kuin se, ettei vaan väsyttäisi yhtään. Nousin ylös tunnin epätoivon jälkeen ja tuli koneelle. Pari tuntia tein, en yhtään mitään, ja odotin että lääkkeet vaikuttaisivat. Ei paljon vaikuttaneet. Joskus puoli neljän aikaan aamulla sain unta ja nukuinkin sitten puolille päivin. Inhoan tuollaista rytmiä, haluaisin kunnollisen rytmin, mutta sekin on ilmeisesti liikaa vaadittu. Sekaisin vaan kaikki. Pää on kuin kulho, mihin on heitetty lasikuulia ja ne kimpoilevat siellä ihan miten sattuu, eikä mistän saa kunnolla otetta. Lipeävät käsistä ja tulos on joka kerta eri. Väsyttää, ei väsytä. Ahdistaa, ei ahdista. Miksi ei voi vaan nukkua, ei luulisi sen olevan liikaa vaadittu. Ei pitäisi nukkua päivällä, se kostautuu aina, mutta haluan nukkua. Miten muutenkaan saisin päivän kulumaan.

Aamulla, tai siis silloin joskus iltapäivällä, puoli yhden aikaan sain itseni ylös, zombina, mutta kumminkin. J oli töissä ja mä roikuin koneella ja välillä soittelin J.lle valitussoittoja, tule jo kotiin, mulla on tylsää. Hinkkasin välillä keittiön kaappien ovia ja keittiön seinää, mihin oli roiskunut joskus kahvia (kun olin heittänyt kahvit J.n, ja samalla seinien, päälle). Suurimmat sotkut olin siivonnut jo aikaisemmin, mutta ärsyttävät varjokuvat kahviroiskeista näkyivät vielä. Hinkkasin niin maan perusteellisesti, ja lähtiväthän ne ikävät valumaraidat lopulta pois. Roskiskaapinkin hinkkasin kunnolla, saa heittää roskat puhtaaseen kaappiin. Muutenkin kuljin täällä järjestelemässä ja oikomassa paikkoja. Olen aika neuroottinen siivoamisen kanssa, järjestys olla pitää. Välillä se ärsyttää ja koti tuntuu melkein asumattomalta, kun sohvatyynyt on järjestyksessä ja vuode sileänä. Tuntuu, ettei mihinkään saa koskea, enkä osaa vaan jäädä nuokkumaan mihinkään. Siinä se mun suurin ongelma, tai toinen, häpeämisen lisäksi, etten osaa vaan olla. Aina on olevinaan niin kiire. Niin kiire, ettei mitään ehdi tehdä.

Illemmalla tehtiin taas pyörälenkki, ajetiin Vuosaarta ympäriinsä. Välillä oli kylmä ja välillä lämmin, vilustuin ehkä, kun yöllä niin yskitti. Nyt en tunne olevani kipeä, öisin vain. Onneksi J saa mut liikkeelle, ilman sitä homehtuisin täällä kotona kokonaan, enkä pääsisi ikinä mihinkään. Hämähäkinseitin vaan roikkuisi hiuksissa ja kasvattaisin homerihmastoa ympärilläni. Pyöräillessä pää tuulettuu, vaikka vähän ärsytti tällä kertaa, joku oli aina tulossa päälle tai oli tiellä. Joku hymyili väärällä tavalla, varmaan mun typerälle pyöräilykypärälle. Tai ehkä jollekin omalle jutulleen.

Illemmalla, kun tultiin kotiin, saatui erittäin harvinainen tapahtuma, mun puhelin soi. Se on oikeasti todella harvinaista, välillä äiti soittaa (yleensä en vastaa) tai J., mutta nyt kun oli kotona, ei se vaihtoehto ollut mahdollinen. Puhelu tuli numerosta, mitä en tuntenut, joten laitoin J. vastaamaan. Sanoin että sano että oon nukkumassa, tai vessassa, tai jossain. Anna ei pääse nyt puhelimeen. Tai en ole kotona. Puhelin vaan on jäänyt epähuomiossa kotiin. Hyvä, läheiseksi tullut Facebook-kaveri (ihan tosi, uskomatonta, en vihaa kaikkia) soitti. Vastasin puhelimeen. Oli täälläpäin, merenrannalla viettämässä iltaa kaverinsa kanssa, ja päätin ihan vastoin normaalia tapaani repäistä, ja lähteä heitä tapaamaan. J. oli vähän nihkeä, mutta suostui sen takia, kun mä en oikeasti ole varmaan vuoteen halunnut tavata ketään. Tai yleensä halunnut yhtään mitään. Joten mentiin. Yllätin itseni. Kannatti mennä, vaikka aika kylmä jo oli, mutta ei se haitannut. Oltiin rannassa, kallioilla, Aurinkolahden valot näkyivät kivasti ja nähtiin ihana auringonlasku. Paikalla oli muutakin porukkaa, ja tarjolla oli elävää musiikkia, joku soitti kitaraa ja lauloi. Osasi ihan hyvin. Takasin tullessa oli tosi pimeää, en ole ollut tuolla metsässä ikinä pimeällä, polku näkyi juuri ja juuri vaaleampana kohtana, mutta todella pimeää oli. Rakeista, välillä tuntui, että onko näkö mennyt. Pakko oli katsella välillä taivaalle, puiden latvojen yläpuolella näkyi vähän vaaleampaa taivasta, joka helpotti, kirkasti näköä. En ollut sokeutunut. Metsä näytti synkältä, sen vähän, mitä sitä näki. Pelkkää pimeyttä. Jännältä tuntui, onneksi kaikki polut tuolla ovat niin tuttuja, että löytäisin reitin varmaan silmät suljettunakin. Mutta oli kivaa, en valita, ja olen tyytyväinen että lähdin. Oli oikeasti kiva nähdä ihminen, jonka kanssa ollaan netitse juteltu paljon ja meillä tuntuu olevan uskomattoman paljon samanlaisa ajatuksia ja mielenkulkua. Harvinaista, oikeasti. Harvoin, jos ikinä, tuntuu jonkun kanssa, että ajatukset ja tuntemukset ovat samoilla linjoilla. Oli jotenkin tuttu olo, vaikkei ikinä oltu kunnolla tavattu (joskus sattumalta kaupassa kassajonossa). <3

Sunnuntaina kävin tyttöni kanssa uimassa. Aamulla oli taas niin zombiemainen olo, että ihmettelen, että ylipäätään pääsin yhtään minnekään sängynpohjalta. Aika myöhään (vihaan itseäni, kun herään aina niin myöhään viikonloppuisin. Olen sentään perheenäiti ja mun pitäisi nousta kukonlaulun aikaan ja ryhtyä heti leipomaan ja paapomaan perhettä. Sensijaan makaan sängyssä koomassa kuin mikäkin ihmisjäte) Olin illalla juonut pari siideriä. Kotiin tultua aivastelin ja olo oli tukkoinen ja jouduin ottamaan allergialääkettä. Siihen päälle vielä perusiltalääkitys ja parit rauhoittavat unta tuomaan, niin oli siinä aika hyvä, puuduttava yhdistelmä. Nukuin hyvin, enkä kaksitoista tuntia. Aamulla ei ollut levännyt olo. Ihme että pääsin liikkeelle ja harrastamaan liikuntaa. Ei voi olla todellista. Heti ulos lähdettyä olo parani, ajeltiin pyörillä uimahallille ja se jo herätti mukavasti. Jaksoin jopa uida, en ihan niin paljoa kuin yleensä, mutta kuitenkin. Saunottiin pari kertaan, rentoutti ihanasta. Illalla käytiin vielä J.n kanssa pienellä kävelylenkillä.

Olen hengissä. Toivottavasti sama olotila jatkuisi jonkin aikaa. Iltapäivällä tipun varmaan sänkyyn, nukuin sen verran huonosti, mutta tuskin se niin vakavaa olisi.Ottaa pienet päivunet. Ehkä alan lukemaan jotain uutta kirjaa.
Illalla/yöllä luin loppuun Khaleid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa-kirjan. Oi, mikä kirja. On varmasti yksi parhaista kirjoista mitä olen ikinä lukenut. Oli neljäsataa sivuinen, mutta luin sen ehkä kolmessa päivässä. Kannatti lukea. Harvoin pääsen kirjaan noin hyvin sisään, henkilöt tuntuivat melkein todellisilta, joita jäi nyt kirjan loputtua ikävä. Kirja loppui ehkä vähän siirappisesti, amerikkalaishenkisesti jotenkin, mutta olisi ollut varmaan liian raskas tarina, jollei siinä olisi ollut, enimmäkseen, onnellinen loppu. Kirjasta on tekeillä elokuva, mutta tulee olemaan varmaan pettymys noin hyvän lukukokemuksen jälkeen, mutta mielenkiinnolla odotan sitä kuitenkin. Parin vuoden päästä tulee esitykseen. Mua on nyt viimeaikoina kiinnostanut yllättävän paljon Lähi-Itään sijoittuvat tarinat, aikaisemmin luin Vesipuutarhat ja aikaisemmin Kirottu Istanbul. Viime viikolla lainasin vielä samaan aihepiiriin sijoittuvan kirjan, Jeninin aamut.


Eipä tässä muuta.