Öitä!

Huonon yön huomenet!

Tein eilen lääkärin määräämän lääkemuutoksen ja otin vähemmän iltalääkettä, Litoa, minkä annosta pitää nyt laskea kilpirauhasen vajaatoiminnan takia. Kokeillaan, onko annoksen pienentämisellä vaikutusta, viikon päästä painelen labraan ja sitten se selviää. Vähän hermostuttaa. Olen aikaisemminkin ajatellut sitä, että kun yhtä sairautta hoidetaan lääkkeillä, tulee mukana pussillinen uusia oireita kestettäväksi, ja pahimmassa tapauksessa ihan pysyviä vahinkoja ja sairauksia, niin kehoon kuin mieleenkin. Toivottavasti sinne asti ei olla sentään vielä menty, mutta silti. Ei paljon naurata. Vaan ahdistaa. Eilen ajattelin, ettei olisi pitänyt ruveta syömään lääkkeitä ollenkaan. Ei niistä ennenkän ole ollut oikein apua, mutta jos ihan totta puhutaan, en enää voisi, tai uskaltaisi, olla ilman lääkkeitä. Vaikka niistä sitten seuraisikin muita sairauksia. Hyödyt ja haitat pitää punnita, mutta mistä sitä sitten tietää mikä on sairauden oire ja mikä lääkkeen sivuvaikutus. Tai yhteisvaikutus muiden lääkkeiden kanssa. Aikaisemmin olen ollut yllättävänkin perusterve (paitsi että sairastelin flunssia koko ajan kun olin töissä) ja olen pärjännyt ilman säännöllistä lääkitystä yli neljänkympin rajapyykkin. Mutten enää. Masennusdiagnoosin jälkeen söin vhän aikaa masennuslääkkeitä, eivät sopineet, jätin ne pois ja pärjäsin mielestäni ihan hyvin. Tiettyyn pisteeseen saakka. Kymmenen vuotta masennusdiagnoosista putosi pommi, ja tässä nyt ollaan. Kaksisuuntaista sairastaessa on ihan tavallista, että lääkkeitä joudutaan justeeraamaan pitkään ja hartaasti, kahden vuoden kokeilujakso mullakin on tässä takana, eikä sille näy nähtävästi loppua. Olen lääkekielteinen enkä huoli syödä suurinta osaa lääkkeistä (se syömishäiriö; en vaan salli itseni lihoa, tai altistaa sille. En vaan voi.), joten sekin tekee omat kommervenkkinsä asioihin. Ja nyt ollaan siinä pisteessä, että joudun pelkäämään, mitä seuraavaksi ja mitä jos sekään ei auta. Ei kaikille edes löydy sopivaa lääkitystä, ei tasapainoista elämää ja harmoniaa, tai edes siedettävää oloa. Ei vaikka pistäisi suustaan alas mitä tahansa. Ei ole olemassa mitään onnellisuuspilleriä, mikä korjaisi kaiken ja palauttaisi elämänhallinnan ja poistaisi invalidisoivan ahdistuksen rinnan alta kytemästä. Ei voi vaan niellä jotain pilleriä ja kääntää päätään toisille poluille. Se olisikin helppoa. Aikaisemmin masennuslääkkeitä kutsuttiin onnellisuuspillereiksi. Onkohan ne jotain auttaneet? Eikä ne kaksisuuntaista sairastavalle ole yleesnä kovinkaan sopivia lääkkeitä. Itselleni eivät sopineet. Ei silloin, eikä nyt. Ehkä mä kuulun niihin, joilla oireet pysyvät vaikeina? Kolmannes toipuu oikealla hoidolla pärjääväksi ja toimintakykyiseksi, joillain jää lieviä oireita, ja joillekin jää se osa, että oireet ovat ja pysyvät pahoina aina vaan. (näin opetettiin koulussa kun opiskelin mielenterveystyötä. Silloin puhuttiin siis vakavammista mielenterveysongelmista, skitsofreniasta ja kaksisuuntaisesta, jotka kulkevat saman alalajin alla)

Eilisilta oli aika paha. Päivällä kaikki oli ihan hyvin, rentoa kotona oleilua, ruuanlaittoa, syötiin, autoin E.tä läksyissä, luin, katselin telkkaria. Myöhemmin illalla alkoi omituinen pelko hiipiä mieleen, luulen että se johtui sen päiväisistä uutisista mitä lääkäri kertoi. Tuli turvaton olo, ahdisti ja pelotti, että mitä jos mulle ei löydy sopivaa apua, mitä jos jään tällaiseksi, tai joudun vielä käymään pahempaakin läpi. Lääkityten rukkaamista ja niiden väistämättä mukana tuomia oireita, sivuvaikutuksia, sairauden vaiheiden pahenemista. Epätasapainoa ja pomppuja. Niitä on muutenkin liikaa. Pitäisikö vaan vaijentaa päänsä. Purematta niellä kaikki mitä tarjotaan. Olisi ihanaa, jos olisi pehmeämpi, rennompi ja helpompi olo kaikin puolin. Eilisiltainen ahdistuskohtaus repi ja puristi päätä ja teki jännittyneen olon. Eikö tämä voisi jo loppua. Olen tottunut hetkellisiin kohtauksiin, ne menevät aina ohi, jossain vaiheessa. Psykiatrikin sanoi, että ahdistuskohtaus kestää yleensä pari tuntia. No joo, en ole ihan varma allekirjoitanko tuota. Ehkä se sen hetkinen oire. Kulman takana on odottamassa seuraava. Ei tämä elämä nyt sentään jatkuvaa limbossa pyörimistä ole, vaikka siltä ehkä kuulostaa.

Pystyin kuitenkin katsomaan leffan Rita Hayworth - avain pakoon, joka oli loistava! Tykkäsin tosi paljon. Katson paljon elokuvia, mutta tuo oli ehkä yksi parhaimmista mitä olen nähnyt. On sanut loistavat arvostelut, eikä turhaan. Illalla luin uutta kirjaa, Karin Fossumin Minä näen pimeässä, ehkä vähän turhan ahdistava tällähetkellä, ei sovi mulle iltalukemiseksi. Mutta onhan noita muitakin vaihtoehtoja, mulla on parhaillaan kolme kirjaa menossa. Mä en osaa lukea kevyttä kirjallisuutta, enkä katsoa kevyitä elokuvia, ne saavat minut vaan ärsyyntymään, lässyn lässyn lötinät. Ei voi mitään. Ei onnistu. Dramatiikkaa, rikkinäisiä ihmiskohtaloita. Olen viimeaikoina huomannut kiinnostuneeni myös Lähi-Itää koskevista kirjoista; sotia, sortamista, naisten asemaa, sellaisia kirjoja olen lukenut lähiaikoina jo kolme. Kirjan pitää puhutella ja koukuttaa ja vetää mukanaan ja saada tuntemaan. Mulla on kirja ja elokuva riippuvuus. :)

Yö oli ikävä. Ei taaskaan väsyttänyt yhtään, ei tipan vertaa. Ei vaikka olin herännyt aamulla ihmisten aikaan, joskus kahdeksalta, enkä ollut nukkunut päiväunia, en ollut edes käynyt sängyssä lepäilemässä, lukemassa ja tai nuokkunut hetkisen, niin kuin usein teen. Aamulla odotin sitä lääkärin soittoa ja puhelun jälkeen lähdin salille. Ja sen jälkeen puuhastelin kotona kaikenlaista. Ja kirjoitin. Ja luin. Olisi luullut, että siinä yhden aikaan yöllä olisi silmät jo painaneet ja olisi nukuttanut, mutta ei. Miksi ei voi väsyttää ja nukuttaa. Pää ei vaan pimene, ei millään. Inhoan sitä. Haluaisin nukkua. Silloin kun olin töissä ajattelin joskus, että olisipa ihanaa jos ei tarvitsisi käydä töissä, voisi vaan nukkua ja levätä silloin kun huvittaa, olla ihanan rento ja huoleton. Hymy huulilla ja kasvot sileinä, hartiat rentoina ja pehmeänä. Ei mennyt ihan niin. Olen nykyään stressantuneempi ja kireämpi kuin silloin, aikaisemmassa elämässäni. Omituista, mutta totta. Nukuin neljä ja puoli tuntia. Aamulla heräsin kuuden jälkeen.  Väsyneenä, mutten osaanut enää nukkua. Tällaistako tämä tuleen nyt olemaan? Aikaisemminkin on ollut vastaavanlaisia kausia, mutta aina ne ovat yhtä hirveitä. Niihin ei totu ikinä. Koko päivä menee ihan sumussa, eikä mistään tule mitään. Pää on pussissa. Yritän ehkä mennä tässä aamupäivän aikana sänkyyn lukemaan, ehkä jaksan sen verran olla aloillani, keskittymiskyky on onneksi ihan kohtuullinen ja muistan mitä olen lukenut. Onneksi mulla on jotain järjellistä toimintaa vielä päässä.

Tänään on poikani nimipäivä. Mä en muista ikinä, en koskan, kenenkään nimipäiviä! Omani tiedän, mutta en kenenkään muun. Aika noloa, ja ikävää. Mutta jotenkin, en ole ikinä pitänyt sitä kovin tärkeänä tai erikoisena juttuna. En muista ketään nimipäivien johdosta. Meillä ei ole seinäkalenteria eikä allakkaa mistä niitä voisi katsoa, ja vaikka opetella lastensa ja miehensä nimipäivät ulkoa. Hesarissakin kerrotaan ketä kyseisenä päivänä pitäisi muistaa, mutten yleensä jaksa niitä sieltä katsoa. E. kertoi eilen, että sillä on huomenna nimipäivä. Noloa. Mä olen huono äiti. J kävi nyt aamulla ennen E.n heräämistä ostamassa kaupasta pieniä suklaaleivoksia ja Omar-karkkeja aamupalan jälkiruuaksi. Jos olisin hyvä äiti, olisin edellisiltana leiponut, mutten koskaan leivo. Syötiin sentään aamupala ja herkut yhdessä. Aina ei ehdi sitäkään. Illalla tilataan pizzat. Jotain sekin. Silti olen huono äiti, ja vielä huonomaksi tulen, kun sitä koko ajan mietin ja pyörittelen pääsäni. Se korostuu, mitä koko ajan ajattelee. Niin on joku viisas kai joskus sanonut. E sanoi eilen että mulla on ihan hirveät vanhemmat, toinen ajattelee vaan rahaa ja toinen puhuu vaan itsestään. E. isä on kiireinen yrittäjä, tapaa poikaansa kerran viikossa, pari kolme tuntia kerrallaan. Käyvät jossain syömässä ja kahvilla. Ei muuta. Eilen tapasivat ja kävivät taas syömässä yhdessä. Isänsä oli kuulemma koko ajan puhelimessa. Ihan kiva. Ja mä nyt olen tällainen. Toisaalta, ei mua se E.n sanominen järkyyttänyt. Kai teini-ikäisen pitää jotain ikävää vanhemmilleen sanoakin, joskus? Ja totta tietysti puhuikin. On ollut äksy viime aikoina, ja välillä saan tehdä töitä, etten mene siihen valitukseen, huutamiseen ja kitinään mukaan. Olen nyt toisen teini-ikäisen äiti, ehkä ensimmäisestä opin jotain. Tai sitten en. Mutta olen mä osannut pitää pinnani kurissa ja olla aikuinen.

Mutta nyt tämä aikuinen lähtee makkarin suuntaan, peiton alle, Laitan korvatulpat korviin, puhelimen äänettömälle ja oan kirjan käteen. Ehkä silmät painuu kiinni hetkeksi.