"Äänensävy oli kuin taikurilla tai hypnotisoijalla tai lumoojalla, se oli juuri sillä taajuudella jolla ihmisiin saa vauhtia. Se sai tuntemaan, että juuri minä olen syypää äidin kärsimyksiin. Se sai tuntemaan, että juuri minä olen se jonka pitäisi hyvittää kaikki. Minun pitäisi mennä. Minun pitäisi tehdä. Minun pitäisi tulla heti. Minun pitäisi tuntea samaa tuskaa kuin äidin. Minun pitäisi puolustaa äitiäni maailman ääriin. Minun pitäisi kai olla osa äitiä".
Kirjasta Huomenkellotyttö.
Itsekin olen vakavasti psyykksiesti sairaan äidin tytär. Minulla on sama psykiatri nyt kuin äidilläni, joka jatkuvasti kertoo ja muistuttaa minua siitä, "miten vakavasti sairas äitini on niin voimakkaasti maanisen kaksisuuntainen kuin vaan voi olla". Tiedän sen ja ymmärrän osittain sen, miksi siitä joka kerta puhuu. Ehkä osoittaakseen että näkee minut. Mitä ei siis muuten juuri ole tapahtunut, eikä tapahdu tälläkään hetkellä. En jaksa asiasta kirjoittaa enempää nyt. Olen kirjoittanut nyt vähemmän, keskitttymiskyky on niin huono, etten jaksa olla paikallani ja keskittyä kirjoittamiseen ja saadakseni ajatukseni järjelliseen muotoon.
Kuvassa olen ehkä kuusi vuotias. Järkytyn joka kerta kuvan nähdessäni. Ei sen ikäisenä pitäisi näyttää tuolta. Varsinkin silmistä näen syvän kaivon. Miten pupillit voivat olla noin suuret?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti