Järkee särkee

Eipä tullut levättyä, ei yöllä, eikä nyt päivälläkään. Viime yö oli trooppinen. Vaatteet liimautuivat ihoon kiinni ja muutenkin oli ärsyttävän nihkeä olo. Hikoilutti ja kuumotti. Mulla on muutenkin koko ajan kuuma ja hiki, enkä tykännyt yhtään kun illalla kymmenen aikaan oli lämpömittarissa melkein hellelukemat. Haettiin poika Linnanmäeltä kymmenen aikoihin. Taivaalla oli kaupunkiin päin ajellessa tosi mustat pilvet, hienot! Tosi pimeää oli ja pilvet tuntuivat riippuvan tosi alhaalla. Melkein kuin olisivat olleet tippumassa alas maan ja ihmisten päälle. Hienon näköistä, tykkään pimeistä illoista näin kesän lopulla. Alku- ja keskikesän valoisuus ja vaaleus häiritsee mua, aina. Ahdistun siitä (mistä en ahdistuisi?) enkä osaa nukkua sitäkään vähää mitä muuten. Syksystä tykkään vuodenajoista eniten, sen hämäryyden, viileyden ja raikkauden takia. Kuulaat aamut on ihania. Pimeät illat mihin voi piiloutua. Kynttilän valo. Ei tämä kesä ehkä ole ihan mun juttu kuitenkaan, vaikka maalle on ihana päästä, on tavallinen kotielämä silti helpompaa. Saa rauhassa maata ja masentua, mikäli mutamiin lähipäiviin on uskominen.

Kotona oltiin siinä vähän enne yhtätoista, ukkonen ja rankkasade alkoi just kun ehdittiin kotiovesta sisään. Mahtavaa! Laitoin keittiön kuistin oven auki apposelleen, istuttiin tässä keittiössä iltapalalla, oli kiva kuunnella sadetta, ukkosen jylyä ja pauketta ja katsella salamointia. Tuo kuja talojen välissä muuttui välillä ihan vaalean liilaksi ja siniseksi. Ihan valoisaksi. Hieno ukkonen oli, harmi ettei ihan kohdalla tullut. Laskin sekuntteja välähdyksestä jyrinään, eikä se ehkä viittä kilomeriä lähempänä meitä ollut. Ihan kunnollista, kohdalla olevaa ukkosta en ole nähnyt tai kokenut aikoihin. Joskus pelkäsin ukkosta, joskus lapsena läinnä, ja silloinkin vaan maalla. Kaupungissa en ole ikinä pelännyt, vaan tykännyt. En tajua, miten joku pelkää ukkosta? Meidän mummo oli kova pelkäämään ja muistan, kun lapsena maalla mummon kanssa ollessa, kovan ukkosen riehuessa päällä (mökin vieressä menee sähkölinjat ja ukkoset viihtyvät hyvin niiden läheisyydessä), sanoi, että tule tänne mummon viereen sänkyyn niin kuollaan yhdessä. Ei kuoltu, mutta sen jälkeen pelkäsin ukkosta maalla. Enää en välitä pelätä. Ärsyttää vaan, että miten aikuinen voi sanoa niin lapselle. Tartutttaa pelkoa. Se on kyllä onnistunut. No, meidän suvusa ei paljon täysipäisiä ihmisiä ole, joten en ihmettele. Enkä ole yllättynyt. Olen tottunut. Sammakoita tulee suusta, mullakin. Mutta ihan miten vaan. Tykkään ukkosesta. Harmi, että meni eilen nopeasti ohi, eikä tullut kohdalle. En kuollut.

Nukuin aivan älyttömän huonosti! Menin kahden aikoihin sänkyyn. Otin iltalääkkeet, Litot ja Oxepamit, hyvissä ajoin että ehtisivät vaikuttaa, katsottiin koneelta J.n kanssa vielä Louis Therouxin dokumetti dementikoista. Olen tykännyt noista Therouxin dokumenteista kovasti. Eilinen ohjelma dementikoista jotenkin järkytti. Olen tullut paljon herkemmäksi joillekin asioille nyt viime aikoina, kun olen muutenkin muuttunut ahdistuneemmaksi. Ihan yliherkäksi. Jotain kestän, jotain taas en millään. Uskomatonta, että olen tehty töitä hoitajana vanhusten parissa yli viisi vuotta. Enää en siihen pystyisi, en todellakaan. Oli ihan väärä ala mulle, niin väärä kuin voi väärä vaan olla. Kaikenlaista kauheutta sitä tuli nähtyä. Kuolemaa, ja kuolemaakin kamalampaa kärsimystä. Kuolema on luonnollinen osa elämää, tiedetään, mutten minä halua olla siinä osallisena ennen kuin on pakko. Pelkään kuolemaa. (ja elämää) En jaksa niitä edes ajatella. Ahdistaa ja uuvuttaa, tukahduttaa ja kuristuttaa. Uuvuttaa välillä pelkkä ajatuskin niin paljon, että olen yhtä väsynyt kuin joskus jonkun rankan työpäivän jälkeen, kun tulin ihan kappaleina kotiin. Miten hitossa jaksoin sitä niin kauan. Ei olisi kannattanut. Ei tosiaankaan. Hullu mikä hullu. Olisi pitänyt ymmärtää painaa jarrua jo paljon paljon aikaisemmin. En ymmärtänyt. Nyt väsyttää ja uuvuttaa. Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka romaanin, jos haluuaisin. Mutta en halua ajatella asiaa yhtään sen enempää. Ei ole mun asia. Vaikka sitäkin sain kuulla, että jonkunhan on ne vanhuksetkin hoidettava. No, ei mun.

Mutta nukkumisesta siis. En saanut unta, en lääkkeilläkään. Mitähän myrkkyä sitä pitää kohta alkaa syömään tähän unettomuuteen? Kyllä sen tietää mitä tarjotaan jos menen asiaa itkemään, varsinkin jollekin vieraammalle lääkärille, mutten huoli niistä avuista tai napeista mitä todennäköisesti tarjoaisivat. Jos kai on pakko nukkua vaikka ilman myrkkyjäkin. Vai? Rauhoittavilla olen nukkunut nyt pari kuukautta. Annosta olen nostanut, teho on selvästi mennyt. Eihän niitä ole nukkumiseen tarkoitettu. Tiedän. Mutta eivät tunnu auttavan enää siihen ahdistuksen lievitykseenkään. Yritin olla sängyssä, luin tylsää kirjaa, väsytti, silmät kiinni. Ei väsyttänytkään. Nousin ylös, en osannut tehdä mitään. Oli ankeaa, vähän pelottavaakin. Toljotin tyhjin silmin, ja tyhjin aivoin, tietokoneen näyttöä, tappavan tylsää fb.tä. Huhu. Ei tapahtunut mitään. Kaikki muut kai nukkuu. Yritin mennä uudestaan nukkumaan, sammutin valot, sytytin ne taas. Pelotti. Oli jotenkin omituinen olo, herätin J.n ja valitin sille että pelottaa, en saa unta. Dementiadokumetti jäi päähän pyörimään ja näin silmissäni kaikenlaisia surkeita tapauksia, sairaita valkoisia vanhuksen kasvoja. Avonaisia suita. Mustia silmiä. Luisia poskia. Joskus kolmen neljän välillä kai nukahdin. En muista. Aamulla heräsin jo ennen kymmentä kun E.n herätyskello soi. Itse ei siihen ikinä herää, kaikki muut kylläkin. Väsytti ihan hirveästi, mutten viitsinyt mennä enää takaisin nukkumaan. Jos jaksaisin valvoa päivän, saisin ehkä illalla unta vähän aikaisemmin kuin aamuyöllä.

Nyt on kyllä niin väsynyt olo, ettei tiedä miten saan valvottua. Huomasin että olen ihan kalpea kasvoiltani. Kamalan vanhan ja väsyneen näköinen. Halju. Kyllä tällainen vuoristorataelämä vaatii veronsa. Väsyttää ja hermosuttaa, niin kuin aina. Sisäinen särky kalvaa. Särky, mihin ei särkylääkkeet auta. Aamupäivällä lähdin ulkoilemaan. En muista milloin olisin viimeksi ollut niin reipas, että olisin saanut itseni aamulenkille. Liikuntaan sopivat vaattete päälle (Hei, mä urheilen!) ja menoksi. Kamalan kuuma oli, ja on edelleen. Kävelin ehkä vajaan tunnin ja olin hiestä märkä. Luulisi että olisin juossut vähintään maratoonin, eteen- ja taaksepäin. Mutta kävelin vaan. Vesi oikein tippui päästä kun tulin kotiin. Sitä ennen kävin äkkiä kaupassa, onneksi siellä oli hiljaista ja vähemmän tuttu myyjä kassalla kuin tavallisesti. Ei tarvinnut esiintyä iloisena ja hyväntuulisena, kiitellä  vuolaasti ja hymyillä (siellä on epähelsinkiläiseen tapaan tosi puheliaita ja "tutunoloisia" myyjiä. Ahdistaa ja ärsyttää. Helpotus silloin, kun ei ole "tuttuja" vaan joku tympeä kesätyttö. Hyvä niin). Nolotti kun olin niin hikinen ja märkä. Onneksi oli sentään liikuntaan tarkoitetut vaatteet, ehkä ajattelivat, että olin käynyt juoksemassa. Niin kuin jotakuta nyt kiinnostaisi.

Nyt illalla tekisi mieli mennä uimaan. Ajateltiin alunperin että mentäis J.n kanssa uimahalliin uimaan, niin kuin viime viikollakin käytiin (ja uitiin kilometri). Toisaalta, nyt on niin kuuma ja aurinkoista, että ulkonakin voisi olla ja käydä luonnonvesissä uimassa. En tiedä, tarkeneeko mereen enää mennä. En ole pitkän aikaan käynyt. Uutelassa on onneksi rauhallsiia paikkoja, sellaisia missä ei ole muita, ja mistä pääsisi uimaan. Ehkä sinne. Jos nyt vaan jaksaisi. Mihinkään yleiselle hiekkarannalle en todellakaan jaksa mennä kuuntelemaan lasten kirkumista. Viilennystä haluan, en korventaa hermojani entisestään. Huomaan tulleeni tässä viime aikoina erittäin epä-lapsirakkaaksi. En jaksa sitä melua. Enkä paljon muutakaan.


Kello 01.35

En taaskaan saanut unta. Tunnin yritin (puolentoista rauhoituspillerin voimalla), luovutin yhdeltä ja nousin ylös. Tänä yönä pitäisi tulla kova ukkonen, vielä ei täällä päin näy. Saisi mun puolesta tulla, tule tule. Kamalan hiostavaa taas täällä kotona. Käytiin illansuussa uimassa, ajeltiin pyörillä Uutelaan, emmittiin vähän sitä mereen menemistä, vesi näytti oudon sumealta ja sellaiselta oudon raidalliselta? Ajateltiin sen olevan kuitenkin vaan siitepölyä (vaikka ei kai sitä enää elokuussa juuri lentele..?) ja uitiin. Sitä vartenhan me sinne mentiin ja virkistystä kaipailin. Takaisin tullessa
 vastaan ajeli siskon perhe ja kuultiin, ettei mereen kannata enää mennä, on täynnä sinilevää. Eivät kuulemma enää itse uisi siinä. Ihan sama. Vettä ei kuitenkaan mennyt silmiin eikä suuhun, enkä jaksa koko asiaa stressata sen enempää. Suihkussa kävin tavallista huolellisemmin, joten kai tästä hengissä selvitään. En mä tarkalleen edes tiedä, mitä sinilevä aiheuttaa, enkä jaksa mennä lueskelemaan mitään kauhukertomuksia. Kaikista asioista saa aikaan vähintään maailmanlopun. Ihottumaa tai mitään muuta vastaavaa ei näytä tulleen joten se siitä. Olen lakannut pelkäämästä fyysisiä sairauksia jo kauan sitten. Enää ei tosin tee mieli mennä mereen uimaan.

Ihmisten ilmoilla taas ahdisti. Mulla on niin huono itseluottamus, että välillä tuntuu (aina) etten haluais liikua ulkona ollenkaan. Maa voisi mut nielaista. Tuntuu että kaikki muut ihmiset näyttävät päivä päivältä kauniimmilta ja tyylikkäämmiltä, onnellisemmilta, nuoremmilta.. Tuskin se on mahdollista. Tunen vaan itseni päivä päivältä epäviehättävämmäksi, rumemmaksi, sotkuisemmaksi, rönttöisemmäksi ja kaikin puolin vääränlaiseksi. Enkä tiedä yhtään asiaa millä saisin asian mielessäni muuksi muutuman.

Jee, nyt kuuluu sade alkaneen, ikkunoista kuuluu sellaista naputusta, että kohta jotain tapahtuu. Iltanäytös alkakoon. Hyvää yötä, mä menen nyt ikkunan viereen seuraamaan esitystä. Toivottavasti on hyvä.