Parempaa

Maanantaina mun olo alkoi parantumaan. En tiedä mistä se alkoi, mutta yht äkkiä vaan huomasin, että olo on paljon parempi. Ei hermostuttanut tai kiristänyt. Ei ollut sellaista tunnetta, että olisi pitänyt heitellä tavarat seinille, käydä jonkun kimppuun, lyödä kädet ikkunan läpi. Enää ei polttele tai kierrä kireä tunne vatsassa tai rinnan takana. Ei tunnu sitä poltetta. Tuntuu pehmeämmältä, helpommalta hengittää. Minne kireys katosi? Maanantai iltana huomasin pehmentyneeni. Tuntui oudolta, ihan kuin olisin aikaisemmat päivät, tai viikotkin, huijannut itseäni. Ehkä mulla ei mitään ollutkaan? Ehkä olisin voinut voida paremmin jo aikaisemmin, jos olisin vaan halunnut tai älynnyt niin tehdä? Ehkä huijasin itseäni ja muita? Jos olo on nyt se oikea, riehuminen ja kipuilu vaan jotain teatteria. Ulkopuolista. Ärsytin muita. Jos mulle sanoi (ja sanottiin) silloin kun riehuin että muuta asennetta, suutuin niin, että hyvä että hengissä pysyin. Sellainen tunnemylläkkä mun läpi kävi ja raivosin, räyhäsin ja laitoin ehkä sanoja toisten suuhun ja luin rivien välistä pahaa tarkoitusta, vaikkei sitä ehkä  ollutkaan. En tiedä. En edelleenkään hyväksy tai liputa sen asenne ratkaisee- asenteen puolesta. Ei sitä voi asenteella muuttaa, jos voi huonosti, voi huonosti, eikä siinä sellaista asennetta löydy, millä olon paremmaksi saisi. Päin vastoin. Tuollaisista sanoista hypin seinille. Monta päivää. Mähän olen sairas, miksi mua ei ymmärretä. Olen kuolemansairas. Säälikää mua. Ja samaan aikaan ajattelin millä tavalla ihmiset mua paheksuvat ja katsovat kieroon, laitoin ajatuksia mielessäni muiden päähän. Tuo ajattelee noin, ja tuo näin. Ihan kuin kaikki muut ihmiset olisiva olleet mun vihollisia ja kävin sotaa heidän kanssaan. Ihan kuin olisin itse ollut kaiken keskipisteenä. En jaksanut itse itseäni, olisin halunnut ehkä, että joku muu kantaa minua, puuttuu asioiden kulkuun, ja ottaa painoa pois päältäni. Kantaa vastuu minusta. Olo oli niin aggression ja vihan täyttämää, että se uuvutti minut. Välillä uuvuin ja lepäsin, ja sitten taas jatkoin saman levyn pyörittämistä, kireänä kuin viulunkieli.

Mitä tuota aikaa kesti, viikko, pari. En jälkeenpäin muista noista ajoista, tai muistan miltä silloin tuntui, mutta ajan käsitettä on vaikea hahmottaa jälkeenpäin. Jokainen hetki on niin kipeä ja vaikea, että elän sen keskellä. Ulkomaailma on kaukana, kalvon takana, enkä toiselle puolelle edes halua, aika kuluu ja väistyy taakse. Eteen tulee aina uusi paha olo, kireä ja kiireinen. Luokittelen tuon jakson nyt jälkeen päin maniaksi. Mulla ei ole koskaan ollut sellaista euforista maniaa, tai on ehkä joskus ollut, mutten ole siihen kiinnittänyt huomiota ja se on ollut aikaisemmassa elämässä se normaali olotila. Olen yleensä ollut mielestäni enimmäkseen sellainen iloinen, positiivinen, energinen, liikkuvainen. Välillä se on mennyt yli sen normaalin. Joskus aikoinaan, silloin on tullut tehtyä kaikkea älytöntä. Kävin vieraissa, toin uusia miesystäviäni yhteisiin juhliin (joskus vuosia sitten järjestettiin J.n kanssa Vappu-bileitä, mihin tuli aika paljon meidän (olikohan mulla silloin vielä pari kaveria?) kavereita, niin mun kuin J.n, ja jotain läheisiä sukulaisiakin, mun sisko, J. veli, serkku. Ilmestyin paikalle uuden valloitukseni kanssa. Kukaan ei tiennyt uudesta suhteestani aikaisemmin, ei edes J.) Mä en välittänyt, mulla ei ollut mitään muita tunteita kuin aivan mahtava olo. En ajatellut ketään muuta, ei ketään muuta edes ollut olemassakaan. Ajattelin että olen maailman onnellisin ja mahtavin tyyppi. Ja olen löytänyt maailman mahtavimman miehen. Kuvittelin olevani kuin jossain uskomattoman upeassa elokuvassa, kuin joku tähti, tärkeä tyyppi, jota kaikki ihailevat. Tapauksesta syntyi tietysti kamala häly, mutta ei se mua kiinnostanut. Mulla oli ihanaa. Muutama toinenkin vastaava tapahtuma on ollut sinä aikana kun olen ollut J.n kanssa yhdessä. Tällöin söin masennuslääkkeitä. Olin maailman huipulla, muutamassa viikossa tulin sieltä alas sellaisella ryminällä, että ihme kun hengissä siitä selvisin. Inhosin itseäni teoistani kauan, inhoan edelleen. Vastenmielisyys mitä tunnen itseäni kohtaan näihin tapahtumiin ja tekoihin liittyen, on ihan valtaisa. Miten voin häpäistä rakastamani elämänkumppanini kaikkien edessä, enkä välittänyt siitä ollenkaan, en ajatellut, että toiminnassani olisi ollut mitään väärää. Kadun ja häpeän tuota asiaa. Yleensä en juuri kadu tekemisiäni tai märehdi menneitä (enpä), mutta tuota tapausta ja silloista käytöstäni häpeän.

Viime aikoina maniat on olleet aggressiivisuuden täyttämiä. Väkivaltaa, lähinnä J.tä kohtaan. Muutakin. Ihan silmitöntä raivoa. Kuppi on kuounut yli. Olen ollut kuin pahan hengen riivaama, olen repinyt, raastanut, raapinut, sylkenyt, lyönyt, kirkunut, rikkonut paikkoja. Heittänyt J.n ulos, heitellyt tavaroita ikkunasta. Uhannut tappaa. Heilunut veisten ja saksien kanssa. Kerran suutuin jostain pikkuasiasta, kotitöistä tai jostain vastaavasta ulkona kävelyllä. Kimpaannuin niin, että otin ison kiven maasta ja uhkasin lyödä J.tä päähän sillä; Tapan sut. Silmät punaisena ja keho täynnä voimaa ja raivoa. Hullun voimat ovat mielettömät. Pienikin ihminen voi saada silloin norsun voimat. Sen olen todennut. Näihin lähdin hakemaan apua kaksi ja puoli vuotta sitten. J. itseasiassa vaati ja vei. Sain suoraan mania diagnoosin. Ja tässä nyt ollaan. Vielä tässä matkan varrella, näiden vuosien aikana, olen saanut vastaavia kohtauksia, paljon pienemmässä mittakaavassa, mutta kuitenkin. Niihin aloitettiin psykoosilääkitys ja se on auttanut juuri näihin aggressiokohtauksiin. Onneksi. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että kaiken tämän aiheutti sairaus. Palat on loksahtaneet paikalleen ja ymmärrän. Pysähtyminen ja asioiden vähittäinen tajuaminen on aika musertavaa. Aiheuttavat todennäköisesti ylilyönnit ja voimakkaat raivon ja ahdistuksen tunteet. Onneksi ne silti pysyvät hallinnassa. Ilman lääkitystä en usko että pysyisivät. Raivo ja viha kuohuisivat yli ja muuttuisivat teoiksi.

Nykyään en osaa enää erotella maniaa, hypomaniaa ja masennusta. Mun mielestä on ollut outoa huomata, että moni jaottelee itseään jatkuvasti; jos tiskaan, siivoan, käyn ostoksilla, jumpassa, lenkilillä, saan ideoita = olen maaninen. Jos teen vähän jotain noista = olen hypomaaninen. Ja jos tiskit lojuvat tiskaamattomina ja jokin osoitettavissa oleva asia masentaa = olen syvästi masentunut. Kärjistetysti, mutta kuitenkin. Olen tästä aiheesta jutellut joskus hoitajan kanssa. Itse välttelen sairauden lipun alla kulkemista, sitä että vetäisin milloin minkäkin lipun salkoon, kun toimintakyky ja sen hetkinen mieliala vaihtelisi. Saisin olla vaihtamassa lippua monta kertaa päivässä. Mun mielialat kulkevat yleensä, tällaisten arjen toimintojen mukaan mielestäni normalain rajoissa. Välillä ahdistaa enemmän, välillä vähemmän ja välillä ei ollenkaan, mutta asiat eivät mene enää yli äyräittensä. En oikein ymmärrä sitäkään, että joka päivä pitäisi piirtää hymy- tai surunaamoja kalenteriin (ei mulla edes ole kalenteria), eihän sitä muuta ehtisi tehdäkään. Keskiyn mieluummin elämään elämääni, välillä siinä onnistun, välillä en.

En edes halua kaiken ahdistuksen menevän pois, niin että elämä olisi kuin paksua puuroa. Lääkärinkin joskus sanoi, että saataishan me susta millainen huopatossu tahansa, muttei niin kannata tehdä. Olen itse pyytänyt lääkkeet joita tällä hetkellä syön. En ole määräysvallan alla. Ainakaan tähän mennessä. Mun mielestä hyvä näin. Pahakin ahdistus menee aikanaan ohi, ja uskon lääkityksen pitävän minut sillä tavalla aisoissa, etten ihan seinille mene, käy ihmisten kimppuun tai tuhlaa kaikkia rahojani ja hyppää vieraissa. Niin kuin ennen tein. Onhan se mahdollista, että näin kävisi, mutten usko siihen. Olen nähnyt jo sen, eikä enää kiinnosta palata sinne. Tiedostan asiat ja muutenkin arkinen elämähallinta on kunnossa. En tarvitse sellaiseen apua. Tuska on syvemmällä, välillä se käy pinnalla ja välillä tippuu kauemmaksi. Häärään kädet täristen sydämeni rytmihäiriöille, hien pintaan. Välillä uuvun kaiken alle, muutun raskaaksi ja hitaaksi, hetken kuluttua sama vauhti jälllen käynnistyy. Ongelma on se, etten osaa säännöstellä tai ennakoida välttämättä tulevia olojani. En pysty tekemään pidemmän aikavälin suunnitelimia, koska en koskaan tiedä, miten voin vaikka viikon kuluttua, tai huomenna. Olenko hyvällä tuulella, tavallisen oloinen, vai niin pelokas ja uupunut, etten halua poistua kotoa. En voi luottaa itseeni.

Nyt olen suunnitellut tekeväni itselleni jonkinlaisen viikko-ohjelman, jokaiselle päivälle jotain mitä haluan itse tehdä. Tai jotain. Koulut alkoivat eilen, poikani meni 9.luokalle (jo! Vastahan meni ekalle luokalle). Itse on, innostunut ja mielellään meni kouluun, eikä loman loppuminen harmittanut. Sanoi, että tuntuu helpottavalta, kun meneillään on viimeinen pakollinen kouluvuosi, joka päivä peruskoulun loppuminen on lähempänä. Äiti tietysti pakottaa sen jälkeenkin, ja on itse onneksi samalla asenteella. On suuntaamassa ysin jälkeen lukioon, vielä ei tiedä, mihin haluaa, mutta todennäköisesti ei jää tähän lähilukioon. Pärjää niin hyvin koulussa, ettei halua jäädä tähän, missä on kuitenkin alhaisin keskiarvoraja lukioon pääsyyn Helsingissä, opettajat ovat samaa mieltä. Eilen meni hyvällä mielellä kouluun, ja samoin tänäaamuna. Minustakin on ihan kivaa, kun nyt on tavallaan omaa aikaa enemmän (ei tarvii käytää puolta päivää pojan herättelyyn ja ruuanlaittoon..) ja voi miettiä, mitä sitä nyt itse alkaisi tekemään. Muutenkin päivät tuntuvat nyt selkeämmiltä ja kun olen nyt herännyt ihan ajoissa aamulla kahtena aamuna, on nukkuminen yöllä ollut helpompaa taas. Eilen kävin Itäkeskuksessa ostoksilla, ostin siskon tytölle synttärilahjan, E.lle koulutarvikkeita ja itselleni ostin pari uutta vaatetta, paidan ja hameen. Illalla käytiin uudestaan kaupoilla, apteekissa ja jäätelöilllä J.n kanssa. Muuten ohjelmassa oli siivoamista, ruuanlaittoa, kirjeen kirjoittamista ja kirjan lukemista. Ihan hyvä päivä.

Tänäänkin varmaan on. Nyt ulkona sataa kaatamalla ja on aika hämärää, kello on 11.30. Aamupäivä on mennyt tässä kirjoitellessa sen jälkeen kun poika lähti kymmeneksi kouluun. Nyt saa vaan olla, ei ole pakko lähteä ulos, kauppaan tai muualle. Tykkään syksystä ja sadesäästä, on kiva olla kotona, kodikasta on. Nyt tämän kirjoitettuani mietin kirjoitanko vielä jotain muuta, tai siis kirjettä, vai menenkö hetkeksi lukemaan, luen mielenkiintoisen oloista kirjaa. Onhan tässä päivää. Illalla mennään uimaan (halliin!) J.n kanssa.