Itse itsestäni

Torstaiset napaan tuijottelu terveiset.

Olen tässä miettinyt, että mitä mä osaan tänne kirjoittaa, tai siis mitä haluan kirjoittaa. On ollut monenlaista vaihtoehtoa mielessä. Mietin, että pitäisikö mun kertoa vähän taustatietoja (mikä blogi tämä nyt oikein on) kun nyt tein tästä blogista eilen taas vähän julkisemman luomalla uuden Facebook sivun blogilleni, joten (oletan) että lukijoiksi tulee kutsumiani kavereita, joka tunnen muutakin kautta. Kuin siis netin. Aikaisemmin olen pitänyt tämän blogin anonyyminä, enkä ole halunnut että kukaan oikeassa elämässä tuntemani ihminen lukee tätä. Siis joku sellainen johon pidän yhteyttä jotain muutakin kautta. Aikaisemmin (lähes) kaikki lukijat ovat olleet sellaisia joita en tunne, tai en edes tiedä keitä ovat. Oma perheeni  ei saa lukea tätä vieläkään. En halua että J lukisi tätä, lapsista nyt puhumattakaan. En halua näyttää tätä siskolleni, äidilleni, enkä kenellekään muulle sukulaiselle. Ei tulisi mieleenikään. Terapeuttini tietää tästä, ja jossain vaiheessa silloin kun kuvittelin, että pääsen terapian aloittamaan, oli kiinnostunut lukemaan tätä blogia, mun ajatuksen juoksua. Olisi ollut varmasti hyvä lisä terapiaistuntojen välillä ja niiden lisäksi, tapa työstää asioita mitä mieleen tulisi, kirjoittamalla. Ja niitä varmaan tulisi tuutin täydeltä. Muutos ja oivallukset ajattelussa, asioiden paikoilleen loksahtelu mielessä, tai sijoiltaan meneminen, tapahtuisi kuitenkin ihan muualla, kuin  terapiaistunnolla pari kertaa viikossa. Ehkä terapeutillekin voisi olla apua päästä kirjoituksieni kautta mieleeni. En tiedä. Tällä hetkellä taidan olla ihan vaan oman elämäni guru, ja toimin itseni terapeuttina. Tai jotain. Välillä tuntuu, että toimin päinvastaisesti, en kovin rakentavasti. Huonosti, haahuillen. Tai en mitekään. Jumitan. Ja sitten laitan muut lukemaan sitä sekasotkua.

Olen jo aikaisemmin heitellyt ihmisten silmille avoimesti asioitani, ehkä liikaakin. Olen puhunut sairaudestani. Ei ole varmaan ketään, kuka ei sitä tietäisi ja huomaisi monestakin asiasta, että mistä milloinkin tuulee ja missäs nyt mennään. Olen aktiivisesti provosoinut ihmisiä ja tunkenut sairauttani ja itsesääliä, huomionkeruuta, joka paikkaan. Katsokaa, miten mä kiehun, vajoan, vapisen ja vouhotan. Olen piikikäs ja ajattelen ettei kukaan tajua mitään. Ihan kuin voisin heittää vastuun ahdistuksestani ja elämästäni muille, siinä on, katso nyt ja kanna osa. Tai pysytellä vaan omalla planeetallani. Voihan se olla, ettei ihmisiä kiinnosta vähääkään. Tulin jo kaksi ja puoli vuotta sitten niin sanotusti ulos kaapista tämän sairauteni kanssa. En suostunut sitä häpeämään silloin, enkä häpeä vastakaan. En kuitenkaan halua profiloida tätä miksikään sairauskertomus-blogiksi, en mainosta tai tuo sitä sellaisena esille, eikä blogin kuvauksessakaan ole mitään sairauteeni viittaavaa. Olen kuitenkin ihminen, joka ihmettelee maailmaa, muita ihmisiä ja varsinkin itseään milloin miltäkin kantilta. Välillä liian tarkkaan, viiltävästi ja välillä taas kuoreeni vetäytyen, välittämättä mistään mitään. En suostu kulkemaan kaksisuuntaisen mielialahäiriö diagnoosin lipun alla, selitellä tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni sairaudella. Nyt olen tällainen koska.. En itseasiassa ikinä edes tiedä, mikä ns. sairauden vaihe mulla on, enkä oikeastaan halua tietääkään. Mitä se hyödyttäisi. Huomaan olevani välillä hermostuneempi, kiihkeämpi, piikikkäämpi, aggressiivisempi, iloisempi, riehakkaampi, toimeliaampi, vähäunisempi, ja huomaan milloin en tahdo päästä sängystä ulos, vihaan jokaista asiaa, minkä näen, kuulen, tunnen. Lääkityksen ansiosta en mene pitkin seiniä kummassakaan päässä. Ainakaan enää. En ole ikinä ollut psykoosissa (tietääkseni) enkä sairaalahoidossa (paitsi lapsena), joten en osaa niitä pelätäkään. Vaikken mielestäni kuljekaan sairauden lipun alla, tahtoo se silti liehua mun päällä ihan tahtomattakin. Mielivaltaisesti. Vievän valoon ja varjoon. Huomaan monesti, että vaikka ajattelen etten ratsasta sairaudellani enkä mieti sitä, huomaan kuitenkin miettiväni ja puhuvani siitä yhtenään. Kun kirjoitan tänne, saan asioita jäsenneltyä johonkin suuntaan, saan siivottua ajatuksia omille hyllyille. Huoneisiin päässäni, ja sanoiksi tullessaan ajatukset selkiintyvät. Useinkaan en tiedä alussa mitä kirjoitan, tai miten. Tekstiä vaan tulee. Ties mistä. Ajatuksia on usein liikaakin, monta levyä soi yhtä aikaa päällekäin, jokus puhun jostakin, jätän aikaisemman asian kesken, ja aloitan jotain uutta. Tai molempia yhtä aikaa. En ole kovin koostunut. Enemmänkin hajanainen. Labiili. Niin lukee varmaan lääkärin papereissa, kertomuksissa missä kuvailee minua. Papereita ja kertomuksia, mitä en saa itse nähdä ja lukea (kysyin hoitajalta aikaisemmin miten voin tilata kertomuksiani luettavaksi. Täytin tarvittavan lipun, ja kahden ja puolen kuukauden kuluttua kuulin lääkäriltä, että on parempi ettet lue niitä itseksesi. Kuohahdin, miksi en? Mitä lääkäri tai hoitaja tietää minusta, mitä en itse tiedä. Pitäisihän jokaisella olla oikeus lukea itseään koskevia sairauskertomuksia. Mä en nyt saa. Hoitajan kanssa voisin, mutten halua. Kertomuksia on niin paljon, että saisi varata aikaa hoitajalle viikon putkeen, en halua vaan vilkuilla. Varmaan ymmärtäisin kaiken väärin. Joten olkoon. Kirjoitan sitten omat tarinani itse itsestäni. En omasta mielestäni ole kuitenkaan mitenkään ihmeellinen, enkä ainakaan tällähetkellä tunne itseäni sairaaksi tai muutenkaan sen huonommaksi, tai paremmaksi, kuin kukaan muukaan.

Aamu alkoi silti aika äkäisissä merkeissä. J herätti minut ja olin heti kuin ampiainen. Suu kävi vaikken ollut vielä herännyt kunnolla. Valitettavaa löytyi vaikka mistä, tulevan päivän raskaudesta ja ärsyttävyydestä lähinnä. Nukun huonosti lääkkeistä huolimatta. Tunteja tulee jonkunverran, ei ehkä tarpeeksi, mutten valvo öitä läpensä. Lääkeuni ei tosin kummoista ole, vähän niin kuin menisi illalla humalassa nukkumaan, ja aamulla heräisi krapulassa. Sellainen olo. Ilman lääkkeitä en nuku, en rauhoitu enkä pysähdy, joten pakko ne napit on niellä. Olen siis kehittänyt itselleni hyvän bentsoriippuvuuden. Muuta en huoli. (siis litiumin ja Lamictalin lisäksi) Bentsot sopivat hyvin. Aamuäreys johtui osittain siitä, että aloin odottamaan psykiatrin soittoa. Kävin viime viikolla labrassa ja tänään sain kuulla tulokset; mulla on anemia, kilpirauhasen (lievä) vajaatoiminta. Litium pitoisuudet ovat hyvät, mutta lääke joudutaan ajamaan todennäkösesti alas, ainakin nyt ensialkuun vähentää annosta. Lito aiheuttaa herkästi pysyvän vaurion kilpirauhasen toimintaan jos arvot heittelehtivät tai temppuilevat muuten. Joten parempi jättää pois. Juuri kun alkoi lopulta olemaan hoitotasolla. Kun tutustuttiin, pitikin jo hyvästellä. Jos yksi on hyvä, tulee samalla muutama huono. Tänään pitää pienentää annosta ja viikon päästä taas labraan, katsotaan, onko vähennyksellä mitään vaikutusta. Tilalle pitäisi aloittaa neurolepti (en varmana aloita!), Ketipinor. Pienellä annoksella, just joo, ja vähän ajan kuluttua sitten isommalla. Ensin lääkäri sanoi ettei sitä annosta tarvii nostaa, eiei, lopulta sanoi kyllähän elimistö tottuu näihin psyykenlääkkeisiin ja sitten annosta joudutaan nostamaan. Tulihan se sieltä. En aio hakea lääkkeitä, enkä aloittaa sitä. Niin kauan kun ei ole ihan pakko, en tämän lääkeryhmän myrkkyjä suustani alas pistä. Piste. Eipä sitten muuta. Ai niin, oli laittanut lausunnon kaupungin maksusitoumusta varten, sitä millä haetaan sitä terapian rahoitusta. Wow, nopeaa toimintaa. Eka kerta! Terapeuttikin on kirjoittanut oman lausuntonsa terapian puollolle ja sen pitäisi tällä viikolla tulla postissa. Jännä nähdä, mitä on kirjoittanut minusta. Olen asennoitunut ajatukseen, ettei tässä mitään terpaiaa ole tulossa, ihan sama ja parempi niin. Jossain kuitenkin tapahtuu jotain, mutten halua ajatella itseäni siihen osalliseksi vielä. Jos en saa terapiatukea kaupungiltakaan, en saa sitä mistään. Ajattelen valmiiksi etten saa. Pessimisti ei pety.

Muilta osin päivä on ollut melko onnistunut tähän mennessä. Lähdin lääkärin soiton jälkeen ajelemaan pyörällä salille, menin taas samaan aikaan kuin toissapäivänä ja salilla oli taas mukavan hiljaista. Jokunen vanhempi eläkeläisrouva oli treenaamassa, joten sovelluin hyvin joukkoon. Taas tuli hiki ja kuuma, ja mitä mä täällä teen. Katselin kelloa, tunnin olin. Vähän tylsältähän se niiden koneiden edes takaisin hinkkaaminen tuntuu, mutta kai siitä jotain hyötyä on. Tuleepa käytyä jossain, ja ihan kiva olo siitä jälkeen päin tulee. Ehkä siksi, että se on ohi? Tai siksi, että pääsen kotiin ihmisten ilmoilta, missä kekkuloin naama valkoisena, kiiltävänä, hiukset märkinä (likaisina) ja hienhajuisena, peilejä vältellen todellakin. Ruokahalu on taas huonontunut, aamulla söin leipää, iltapäivällä söin leipää. Ei huvittaisi laittaa ruokaa. Poikakin meni isäänsä tapaamaan, ettei senkään takia tarvitsisi laittaa ruokaa. Jotain olis kai syötävä. Heitän ehkä lohkoperunat ja falafelit kohta uuniin. Salaattiakin on eiliseltä. Kahvia join just kolme kupillista. Ei ihme, että kädet vähän tutisee. Olen aika herkkä kofeiinille. Välillä jätän kahvin pois, silloin kun olen kaikista hermoheikoimmillani, en voi ajatellakaan kahvin juomista.

Mutta eipä tässä muuta tällä kertaa. Ei valittamista.
Kivat niille, jotka jaksoivat lukea :)