Ei jaksajaksa

Mä en jaksa tätä elämää, en vaan jaksa. Ihan hirveä päivä taas. En ole tehnyt yhtään mitään muuta kuin maannut sängyssä. Olen harvoin niin vetämättömissä kuin mitä olen nyt ollut. Nyt olen. Välillä raivonpurkaukset saavat vähän vauhtia kehoon ja mieleen. Riehun ja huudan. Heittelen tavaroita, revin lehden J.n kädestään ja silppuan sen pieniksi paloiksi ja upotan tiskialtaaseen. Raivostuin jostain mitä sanoo niin, että mun suusta lentää törkeyksiä. Ihan mitä sattuu, sikin sokin. Surullinen ja vähän yllättynyt katse. Toisella. Mistä tuo tuli. Osaan olla tosi paha suustani ja yleensä aihe liippaa aika kaukaa sitä, mitä oltiin sitä ennen puhumassa. Tai mitä J yritti mulle puhua. Järkevästi, sanojaan varoen, niin kuin nykyään niin usein tekee. Mun mielestä vähättelee mun oireita, sairautta ja vointia muutenkin. Viestinsä on mun päässä se että, ei toi vielä mitään. Tarkoittaa varmaan hyvää, tai ehkä yrittää uskotella itselleen, etten ole niin huonossa kunnossa kuitenkaan. Moni on paljon huonommassakin. Ehkä, mutta otan tuon silti loukkauksena. Miten sairas mun sitten pitäisi olla. En tee mitään. Makaan sängyssä ja raivoan, vuorotellen. Maaten ei voi raivota, pitää pompata ylös ja kulkea kämpppää edes takaisin ja vaahdota. Puhun vauhdilla, ilkeästi, aina vaan itsestäni. Kaikki asiat kääntyvät minuun, vaikkei niin alunperin ollut ollut tarkoitus. Jutut kiertää samaa kehää, levy on jäänyt paikalleen oikein kunnolla. Vatsa kääntyy toisin päin. On kuuma. Kirjan kertoma kuin minun elämästä. Äsken ajattelin että laitan kädet ikkunalasin läpi. (sitä en sanonut) Millaistahan jälkeä siitä tulisi?

Muuten olen passiivinen ja tahdoton. En halua, ei kiinnosta. En jaksa. Kaikki on toivotonta ja turhaa, elämä pelkiä suljettuja ovia peräkkäin. Loppumaton käytävä ovia. Lukkoja. Tarkkaan teljettyjä. En jaksa tätä maailmaa, en ihmisiä, en mitään. En halua kulla mitään, en varsinkaan mitään hyvää, miten hyvin muilla menee. Ei ketään kuitenkaan kiinnosta, miten huonosti mulla menee. Vaikka miten yitän huutaa, rieuha räpiköidä. Kerjätä huomiota. Pelkkiä kääntyneitä selkiä, kuuroja korvia ja sokeita silmiä. Olen vieraantunut kaikista, ihan kaikista. En edes halua ketään lähelleni, kaikki tuntuu vaan pahalta ja ärsyttävältä. Kaikuu tyhjänä. En osaa olla kuin negatiivinen. Kaikki mitä ajattelen on ilkeää, pahaa, rumaa.. Jos jollain on paremmin, olen katkera. Ei mulla ole ikinä asiat noin hyvin. Miksi ei voi olla. Miksi muilla sitten saa olla? Olen vieraantunut itsestänikin. En edes tiedä, mikä voisi olla sellaista, mikä tekisi mulle hyvän mielen, että olisi parempi olla. Ei sellaista varmaan olekaan. En jaksa miettiä. On vaan tyhjä ja turha olo. Vieras itsellenikin. Tuskin opin tunetemaan, en jaksa. Nähdä vaivaa.

Päivällä nukuin pari tuntia. Muuten makasin vaan, välillä luin, välillä vaan makasin. Onneksi välillä nukahdinkin, muuten päivät tuntuisivat niin pitkiltä. Liikaa tyhjiä tunteja. Vatsassa oli paha olo, rinnana alla, vääntää, painaa, kääntää. Polttaa. Aallot lyö kylkiluita vasten sisäpuolella. Meinaisin ottaa rauhoittavaa, paketti ja vesilasi on siinä yöpöydällä aina käden ulottuvilla. Nukahdi kuitenkin ilman. Hyvä niin. Öisin en ole nukkunut enää pitkiin aikoihn ilman rauhoittavia. Nukahtamislääkettäkin on, mutten saa sillä nukutua. Ahdistus on niin kova, ettei nukahtamislääke pysty sitä peittoamaan. En nukahda, olen vaan tokkuraisempi, muuten ihan yhtä ahdistunut. Vähän enemmänkin. Jos nukahtamislääkkeellä ei nuku, voi olo tulla huonommaksikin, mulle tulee silloin pelottava olo. Tunnen näkeväni varjoissa vaikka mitä, ulkona sälekaihtimien takana varjoja mitkä eivät sinne kuulu, verhon kuvioissa sellaista, mitä siellä ei ole. En niitä sen takia mielelläni käytä. Rauhoittavilla onneksi nukun, en ehkä tarpeeksi pitkiä unia, mutta nukun kuitenkin.

Näin omitusista unta nyt päiväunilla. Olin unessa sängyssä niin kuin oikeastikin olin, samassa sängyssä ja samassa huoneessa. Olin heräilemässä, olo oli aika sumuinen, ikään kuin silmät olisivat vaan puoliksi auki ja muutenkin kaikki mitä näkyi, oli sumuista ja epäselvää. Huoneeseen tuli mun tytär ja poika. Olivat paljon nuormpia kuin mitä nyt oikeasti ovat, ehkä kymmenen vuotta nuorempia. Olivat pukeutuneet tosi värikkäisiin vaatteisiin ja olivat iloisia, tosi iloisia. Ihania. Ihmettelin että olivat niin nuoria ja sellaisia niin kuin joskus kauan sitten, mutta ajattelin, että näin se on oikeasti. Se mikä nyt on oikeasti, ei olisikaan totta. Olin herättyäni kodissa, missä asuimme, kun lapset olivat nuorempia, sen ikäisiä kuin unessa olivat. Nousin sängystä, edelleen sumuisena, näin huonosti. Äkkiä olikin kamala kiire, lähdin juoksemaan portaita ylös. Portaita mitkä meillä on tässä nykyisessä kodissa. Kerroksia vaan oli yksi enemmän. Juoksin kun huomasin varjon seuraavan mua, oli sen varran kauempana, ettei voinut olla mun oma varjo, tumma hahmo, joka tuli perässäni vielä kovempaa vauhtia kuin mitä itse kuljin. Pääsin ylimmässä kerroksessa olevaan kylpyhuoneeseen piiloon, laitoin oven lukkoon. Nopeasti lähdin pois, eikä silloin enää mitään varjohahmoja enää näkynyt. Pelotti silti. Järjestelin alas mennessäni olohuoneessa tavaroita, millintarkasti kääntelin ja asettelin esineitä. Alas päästyäni lapset olivat edelleen yhtä iloisia ja siinä vanhassa kodissa taas, missä ennen asutiin. H teki läksyjä, E.llä oli pari kaveria, kaksi keskenään ihan saman näköistä tyttöä, jotka vilahtivat äkkiä huoneeseen leikkimään. J oli keittiössä laittamassa ruokaa. Kaikki oli rauhallista ja tavallista. Ja siihen uni loppui.

Kummallisesta portaissa juoksemisesta varjon seuratessa jäi vaan aika kolkko olo. Olin makuhuoneessa, ovi oli kiinni, enkä halunnut lähteä sieltä pois, joutuisin menemään portaikkoon. Samaan kuin unessa. Onneksi J oli tulossa kotiin ja pääsin tuosta unen tunnelmasta pois. Mietin mitä se mahtoi tarkoittaa. Yritin jutella sitä J.n kanssa, mutta nukahti.. Se siitä sitten. Niin käy aina. Kaikessa. Ei ikinä jaksa mua, mun juttuja. Ymmärrän sen, mutta silti tuntuu pahalta. Kun ei mulla mitään muita ihmiskontakteja ole. Olen kaikki päivät yksin, ja nyt nämä viimeisimmät pari päivää kokonaan neljän seinän sisällä. En ole käynyt muualla kuin postilaatikolla. Mulle ei kukaan ikinä soita. Tai vaikka soittaisi, en vastaisi puhelimeen. Eikä enää soitakaan. Sisko laittaa joskus viestejä, niihin yleensä vastaan. Jos yrittää ehdottaa tapaamista, kävelylle tai kahville menoa, kieltäydyn. En jaksa, olen nukkunut huonosti. Olen zombie. Ei muuta. En osaa enää olla ihmisten kanssa. Mitä ihmisten kanssa jutellaan? En taida osata muuta kuin valittaa. Muille kuin J.lle en osaa, kehtaa, halua, viitsi. Eikä mulla mitän muuta puhuttavaa ole. Mitä mä puhuisin. Kavereita mulla ei ole, enkä sellaisia haluakaan. En jaksa, enkä tiedä miten kaverisuhteita pidetään yllä. Jotain olen joskus yrittänyt, mutten enää viitsi. Ei maksa vaivaa. En jaksa kuunnella muita, en jaksa edes itseäni. Miten sitten muita? J. joutuu siis olmaan ainut joka kuuntelee, olemaan tulilinjalla. Vähemmästäkin sitä varmasti väsyy ja kyläsyy. En ihmettele yhtään. Inhoan itseäni.

En jaksa nyt enempää. Lähdetään kohta hakemaan autolla poikaa & kaveriaan Linnanmäeltä (on siellä tänäänkin). J herää siihen. En jaksaisi sitäkään, mutta päätin silti mennä. Ehkä tekee hyvää nähdä hetki muutakin kuin tämän kodin seinät, ja tämä ruutu. Tätyy koittaa harjata hiukset ja laittaa ne kiinni siten, etteivät näyttäisi niin likaisilta kuin ovat. Näytän kamalalta, mutta onneksi ulkona alkaa olla jo hämärää. Sitäpaitsi, istun vaan autossa.

Pimeät illat on muuten kivoja. Saa levättyä.