Asenneongelma

En jaksaisi kirjoittaa. Pää on ihan tyhjää täynnä, mikään ei siellä liiku. Pelkkää tyhjyyttä, välillä mylläävää mustaa, raivoa, inhoa, vihaa. Itseen ja muihin kohdistuvaa. Kurkkua kuristavaa. Harvoin toivon pääseväni pois, tulee halua kuolla. Mutta nyt sekin on aika lähellä. Se halu. Tuntuu vaan niin tukahduttavalta. Turhalta tyhjältä. Pahalta. Saisipa vaan nukkua. Häipyä kokonaan pois. Ei tarvitsisi herätä taas uuteen tympeään ja tyhjään päivään. Nukkuminen ja kuoleminen ei tietenkään ole sama asia. En ehkä haluaisi kuolla, haluaisin vaan pois tästä tilanteesta, tästä olosta. Toivottomuudesta, joka on niin paksu ja raskas viitta, etten sen alta omin voimin pääse pois. Kukaan muu ei sitä huomaa, eikä osaa auttaa. Ei osaa, jaksa. Ei ymmmärrä. Tai ei vaan välitä.

Tuntuu turhalta ja typerältä edes kirjoittaa mistään. Inhottaa jo kirjoittaessa, lukemisesta puhumattakaan. Hävettävältä. Inhoan ja häpeän typeriä ajatuksiani ja koko maailmaa. Ihmisiä. Kaikki menee yli sietokyvyn. Hermostun kaikesta. Kaikki on tyhjää. Olen kuin ilmattomassa, ikkunattomassa, ovettomassa, paineettomassa tilassa, leijun ei missään. Tänään olen vuorotellen roikkunut koneella, keskustellut ihmisten kanssa, riidellyt myös. Suurin osa ihmisistä ei tiedä yhtään, mistä puhuvat ja loukkaavat. Tietämättään ehkä, ehkä tietoisestikin. Ihmiset ovat niin ilkeitä. En jaksa ketään, en ketään. Osan ajasta olen lukenut. Olen maannut sängyssä suurimman osan päivästä ja vaan lukenut. Onneksi saan sentään keskityttyä siihen. Kuluu aika, pääsen hetkeksi pois omista ajatuksista ja kuulen muutakin kuin omat ajatukseni. Vähän aikaa.

Tällä hetkellä luen kirjaa Huomenna rakastan vähemmän;  "Nainen tappaa itsensä, ja jäljelle jää mies- ja rakkaus, josta mies ei pääse irti, vaikka yrittää. Miehelle jää läjäkaupalla tunteita ja muistoja, tyhjää kolahteleva elämä, jonka mies koettaa täyttää avioliitolla uuden naisen kanssa..." (takakannesta).
Aihe ei siis ole mikään keveä, enkä sellaista kirjallisuutta koskaan luekaan. En tiedä mitään kamalampaa kuin kevyet hömppä-viihde-romanttisen lätinät. Jää lukematta. Joskus on ehdotettu jotain kevyempää, mutta kiitos ei!
Monessa kohtaa tätä kirjaa huomasin, miten tutulta moni kertoma ja tuntema tuntui. Pelottavan tutulta ja läheiseltä. Ihan kuin omalta ääneltä. Ehkä minäkin haluan kuolla.

"Tai ehkä et vihannut itseäsi, maailmaa pelkästään. Maailmassa riittää vihattavaa yhden ihmisen itsemurhaksi asti. Tai ehkä et vihannut mitään, et sinä ollut vihasta täysi, väsymyksestä vain, toivosta tyhjä. Et sinä vihannut mitään, elämääkään, itseäsikään".

"Sinä olit kuolemansairas.
Miksi minä en nähnyt sitä.
Minun olisi pitänyt nähdä se.
Sinä olit sairastunt suruun, joka oli niin painava että tappoi."


Tänään olen koko päivän vaan kotona, suurimmaksi osaksi sängyssä. En ole käynyt ulkona muuten, kuin hakemassa postin parin metrin päässä olevasta postilaatikosta. Aamupäivällä ajattelin, että menisin ulos, mutta luvovuin ajatuksesta pian, ja ajattelin että annan itseni vaan olla tämän päivän. vaikka sitten vaan sängyssä, jos niin tekee mieli. Niin olen tehnyt ja se on kai aika hyvin. Pysyin päätöksessäni enkä vaatinut itseltäni mitään. Ei ole pakko juosta. Haluan olla yksin kotona. Erakoitua. Olen paljon yksin, J. tä se huolestuttaa. Mua ei. En haluaisikaan ihmisiä ympärilleni. En jaksa puhetta, mekastusta. Olen yksin iltaan asti (poika on kaverin kanssa lintsillä ja mies työporukan kanssa purjehtimassa). En ole syönyt tänään juuri mitään, pari leipää. Ei ole nälkä. Tekisi mieli mennä nukkumaan. Ottaa rauhoittava ja päästä hetkeksi pois kaikesta. Kaikki muu tuntuu turhalta.