Heiaheia

Treenikärpäsen puremana moikkailen,

Eilen päätin aloittaa uuden elämän, täältä kotoa on päästävä välillä pois, joten lähden liikkumaan. Siihen nyt pystyn. Ja jaksan, toivottavasti alkua pidemmällekin. Onneksi kuntoilu ei ole mikään uusi harrastus mulle, olen liikkunut aktiivisesti jo lähes kymmenen vuotta, vuodessa pidän parin kolmen kuukauden tauon. Pari pidempää laiskottelupätkää. Enkä mene sairaana salillle, muttta flunssaa en ole potenut yli vuoteen. Ennen sairaslomalle jäämistä, työelämässä vielä ollessani, olin kipeä pari kertaa kuukaudessa. Aina jotain. Hengitystietulehduksia oli monta kertaa vuodessa ja söin jatkuvasti antibiooteja. Nyt tuntui tauon jälkeen etten olisi käynyt ikinä salilla, tai missään, niin vaikealta tuntui saada itsensä lopulta päättämään ja lähtemään. Mutta olen mä käynytkin, olen pitänyt kirjaa käynneistä ja liikkumisista. Katsoin just (heiaheiasta), että mulle on kertynyt liikuntatunteja tänä vuonna 109, salilla tai jumpassa olen käynyt 70 kertaa. Salilla ja jumpassa käymisten lisäksi olen pyöräillyt, kävellyt ja uinut. Eilen aloitin treenit. Päätin aamulla että tänään aloitan, pakkaan treenikassin mukisematta, hyppään pyörän selkään ja polkasen itseni sinne salille. Nyt! Maksan kuitenkin tuosta jäsenyydestäni joka kuukausi, joten parempi on että käyn. Olen laskenut että tauoista huolimatta käytän kuntokeskusta keskimäärin kolme kertaa viikossa, silloin hintakaan ei muodostu älyttömäksi, eikä tauotkaan ole älytöntä tuhlausta. Ei aina voi jaksaa. Välillä olen miettinyt eroavani kuntokeskuksesta ja säästäväni sen kuusikymppiä mitä sinne kuukaudessa maksan, mutta en halua niin tehdä. Missä mä sitten kävisin ja mitä tekisin. Tuonne osaan ja usein haluankin mennä, joten on sen arvoista. Haluan tehdä jotain. Onneksi jaksan liikkua. Nyt. Sekin on paljon. En kuitenkaan liiku väkisin. Huonoimpina aikoina en saa itseäni liikkumaan. Siihen voi olla kaksi eri syytä, toinen on se, etten halua nähdä muita ihmisiä, haluan vajota huonouteni ja häpeäni kanssa maan rakoon, vetäytyä pois kaikesta, ja toisinaan taas on ollut pakko pysähtyä, kun ylikunto-oireet ovat tulleet niin pahoiksi. Olen liikkunut liikaa, en ole syönyt, en nukkunut. Hermostun nollasta sataan sekunnissa. Ja muuta vastaavaa. Depressiivisesti ja maanisesti. Yleensä vähän molempia, sekaisin.

Mutta nyt olen innostunut taas. Olin tyytyväinen itseeni kun lähdin. Matkalla jo oli hyvä mieli, ihanaa että sain lähdettyä. Maailma on taas olemassa ja pääsen muuallekin kuin lähikauppaan. Aina en päässyt sinnekään. Saan laittaa kotioven kiinni pidemmäksi aikaa, kuin mitä lähikauppaan kipasemisen ajaksi. Mulla on joku meno. Ei tuntunut vaikealta mennä kuntokeskukseen, ei tuntunut missään. Kivalta vaan. En kärvistellyt tai madellut salin seiniä pitkin. En saanut paniikkikohtauksia, eikä ahdistanut. Olin salilla alkuiltapäivästä ja arvioin, että siellä on siihen aikaan mahdollisimman vähän muita ihmisiä. Ja oikein osasin arvioida, rauhallista oli. Hyvä niin. Alku sekin. Aluksi mua väsytti, hengästytti ja uuvutti, syke nousi ja hiki virtasi. Tuntui siltä, kuin en olisi ikinä kuntoillut. Pian alkoi endorfiinit vallata mieltä ja kroppaa, eikä mikään tuntunut enää pahalta tai ikävältä, tai raskaalta. Tein lyhyitä sarjoja ja pienillä painoilla, kahden ja puolen kuukauden tauko tuntuu ja pitää aloittaa rauhallisesti. Mulla tuppaa olemaan pahana tapana se, etten malta olla liikkumatta kun vauhtiin pääsen, ja sitten liikunkin jo liikaa. Ahnehdin tunteja, haluan tuolle ja tuolle tunnille, olen pari jumppatuntia peräkkäin. Tai jos en liiku, tulee laiskaläskipaska-olo heti. Joskus tuntuu, että tunnen itseni hoikemmaksi ja sopusuhtaisemmaksi silloin kun en liiku. En tiedä, miten se sitten voisi olla mahdollista. Nyt olen kuitenkin myönteisellä mielellä, ei valittamista. Tuntui kivalta liikkua ja iltapäivälläkin oli energiaa. Olin paljon paremmalla tuulella ja hyvällä mielellä. Erilainen kuin pitkään aikaan.

Eilen salilla tuli mieleen, että mun kannattaisi tehdä se viikko-ohjelma (mitä en ole suunnitellutkaan kuin ehkä vuoden..) itselleni. Lukujärjestys. Suunnittelisin vaikka maanantaina tulevan viikon, joka päivälle keksisin jotain kodin ulkopuolista aktiviteettia. Muutakin kuin kaupassa käyminen siis. Pari salikäyntiä, ehkä yksi jumppatunti, kirjastopäivä. Kirppiksen koluamista. Joskus voisin käydä jossain kahvilla tai ehkä peräti syömässä jossain ulkona (J tulee joskus töistä kotiin keskellä päivää ja käydään yhdessä jossain lounaalla). Joka viiikko jotain erilaista. Tai samoja vähän eri järjestyksessä. Mutta suunnitelman ajattelin tehdä. Päätin. Ja yrittää sitten myös noudattaa sitä. Olen usein aika päättämätön ja levoton. En yleesnä osaa päättää teenkö jotain vai en, ja sitten energia menee siihen, kun en osaa päättää, turhaudun ja sitten onkin luovuttamisen vuoro. En tee tänään mitään, huomenna sitten. Tänään en tee yhtään mitään. Tyhjä päiväkin on tietenkin hyvä olla välissä. Tyhjät päivätkään eivät ikinä ole ihan tyhjiä; teen kotitöitä, laita ruokaa, useampina päiviä kirjoitan ja luen, olen perheen kanssa. Tai aikakin tärkeimmät niistä. Eilen tein salin jälkeenkin asioita, kuuntelin musiikkia pitkästä aikaa, Pink Floydya (en muista milloin olisin viimeksi halunnut kuunnella muksiikkia..), pyykkäsin, luin, kävin illemmalla kaupassa ostamassa viikon ruoat yhdessä J.n kanssa. Käytiin kirjastossa. Laitettiin ruokaa, ja oltiin yhdessä. Tänään ajattelin mennä ulkoilemaan.

Käytän omaa aikaa joka päivä kirjoittamiseen ja lukemiseen. Lukemisesta olen varsinkin innostunut paljon. Onneksi olen jaksanut keskittyä siihen nyt koko vuoden. Olen lukenut tänä vuonna melkein kolmekymmentä kirjaa. Tällä hetkellä luen kahta kirjaa yhtä aikaa (hain eilen kaksi kirjaa kirjastosta, Karin Fossumin Minä näen pimessä ja Hisham Matarin Erään katoamisen anatomia). Pää on ollut aika aktiivinen silloinkin, kun en ole saanut itseäni liikkeelle täältä kotoa. Vaikka seinät ovat kaatuneet päälle enkä ole päässyt sängystä ylös, on ajatusten ulos tuominen tuntunut tärkeältä. Ajatuksia on aina niin paljon, pää oikein kuhisee niistä. Pää on kuin painekattila ja jotenkin sitä on saatava purettua. Löysättävä venttiiliä. Kirjoittaminen auttaa. Lukeminen taas auttaa saamaan omia ajatuksia taka-alalle. Nyt viimeaikoina olen huomannut saavani jonkinlaista perspektiiviä elämääni ja muuhun maailmaan. Muutkin kuin omat ajatukset pyörivät mielessä. Osaan ajatella muutakin kuin itseäni. Ehkä empatiakyky on herännyt, en enää ole niin raivoissani kaikesta. En räjähtele ja riehu joka asiasta. Hermostu jokaisesta uutisesta tai jostain nettipäivityskestä mitä näen.

Huomasin viimeviikkoisen lääkärissä käynnin jälkeen että aloin rauhoittumaan vähän. Hetken tuntui masentavan enemmän,tuntui siltä kuin turtuneisuus olisi valunut päällle, pää tuntui tyhjemmältä kun en ollut enää niin hermostunut. Vähitellen huono olo, kipu, ja terävä ahdistus väistyi ja pieni rauhan kaltainen olo on asettui minuun. Ei ääripäähän, mutta huomaan selkeän muutoksen. Olo on parempi. Luulen sen vaikuttavan, että minulla on taas yhteys lääkäriin, hoitajaan ja terapeutti on pitänyt yhteyttä tekstiviestein mukavan tiiviiseen tahtiin. Osasin sanoa. Luulen etä noilla on iso merkitys. On tietenkin. Paksuin musta seinä minun ja muun maailman välistä on haihtunut, ihan vähän, muttta kuitenkin. Siltä tuntuu nyt. Olen joskus aikaisemminkin ajatellut, että kaksisuntainen on siinä mielesä parempi sairaus, kuin masennus. Silloin olo on varmaankin enemmän samanlainen jatkuvasti? Joskus, diagnoosini alkumetreillä joku psykiatri sano minulle että ei ainakaan tule tylsää, kun olo käy välillä siellä hyvänkin puolella. Ihan totta se on. Tiedostan huonoimmilla hetkilllänikin sen, ettei se sen hetkinen oloila kestä ikuisuuksia, joskus se menee ohi ja ahdistus hellittää. Välillä se tulee takaisin, mutta sillä välillä ehdin ehkä vähän elää ja ymmärtää, jotain. Vahvalla lääkityksellä suurimmat vaihtelut ja terävimmät ahdistuksen piikit saisi pysymään poissa, tai ainakin lievempinä ja tylppäteräisempinä. Mutta samaan aikaan elämä olisi varmaan tasapaksumpaa ja ikävämpää. Aina samanlaista puuroa ja ehkä ajatuksettomampaa tilaa, hiljaisempaa ja vaisumpaa. Tylsää? Mulla ei ole yhtä samanlaista päivää. Toisinaan ajatukset on mustia, tuhoisia, täynnä vihaa ja katkeruutta, välillä rakentavampaa, oivalluksia, iloakin. Haikeutta ja suruakin. Herkistyn helpommin, mutta se on ihan hyvä tunne. Kuten surukin. Kovan ahdistuksen keskellä olen kylmä, tunnoton. Vihainen ja agressiivinen.

Nyt olen ihan tyytyväinen tähän päivään. Laiton Pink Floydya soimaan. Aurinko paistaa. Kohta lähden ulos. Ja luen myöhemmin uusia lainaamiani kirjoja. Tänään en mene salille, huomenna sitten. Aamulla lihakset olivat vähän kipeät, mutta aika lievästi vaan. Joskus voisi muistaa venytellä, yleensä unohdan sen tehokkaasti. Mutta ei valittamista. laitan nyt koneen kiinni ja lähden tekemään jotain muuta.