Perjantaiolo

Perjantaina kirjoitin viimeksi, tai torstain ja perjantain välisenä yönä. Hatarat muistikuvat, mitä minäkin päivänä, tai yönä on näinä menneinä päivinä tapahtunut. Mikä oli milloinkin. Mutta väliäkö tuolla. Samanlaista tässä on elo joka päivä. Jonain yönä, olisiko se ollut se yö, kun kirjoitin viimeksi, otin puolentoista rauhoittavan lisäksi puolikkaan nukahtamislääkkeen, ja sillä yhdistelmällä sain nukuttua viisi tuntia. Aika surkeaa, mutta tyhjää parempi sekin. Olo oli seuraavana aamuna ehkä himpun verran vähän hirveämpi, ei hyvä, mutta ei niin paha, kuin aikaisempina aamuina, ja jo pidemmän aikaa (en jaksa muistaa, miten kauan. Mun muisti ei toimi enää juuri ollenkaan). En ollut ihan niin viulunkielenä.

En muista, mitä tein perjantaina päivällä. Todennäköisesti en yhtään mitään, niin kuin en tavallisestikaan. Ai niin, kävin kaupassa. Kaupassa käymisestä on tullut näinä viikkoina ihan ohjelmanumero. Aikaisemmin  ei näin ollut, ja joudun häpeäkseni tunnustamaan, että ihmettelin aikaisemmin, miten kaupassa käyminen voi olla jollekin vaikeaa. Mitä siinä nyt on? No, nyt tiedän senkin sitten. Menin tuonne kauppakeskuksen isoon kauppaan, kerräsin vähäiset tarvitsemani ostokset nopeasti hyllyiltä koriin, ja painelin kassajonoon. Olen aina ollut nopea kaupassakävijä, en tykkää kierrellä hyllyjen välissä ikuisuuksia ja ihmetellä kaikkea, vertailla ja katsella, tai mitä lie ihmiset kaupassa tekevätkään, kun kuhnaavat siellä iät ja ajat. Nykyään inhoan ostoksilla käymistä yli kaiken. En ymmärrä, miten joku haluaa haahuilla kaupoilla tuntitolkulla, katsella ja hypsitellä, mitä tekevätkään. Mä kiiruhdan kaupan läpi ja poistun paikalta. Perjantaina hikoilin kassajonossa niin paljon etten ikinä. Kasvot tuntuivat ihan märiltä, ja sitä varmasti olivatkin. Yritin vaivihkaa pyyhkiä otsaa, vaivihkaa siirtelin hiuksia ja sen varjolla yritin saada hikoilua loppumaan. Tuloksena entistä kovempi hikoilu. Sydän pamppaili, ja oli hankala olo. Olin varmaan aika levoton ilmestys, näpelöin naamaani ja hiuksiani ja liikehdin koko ajan. Hullu liikenteessä. Joskus ajattelen, että kaupan kassa jotenkin huomaisi minusta jotain. Yritän olla ystävällinen, kiitän ja katson silmiin, vaikka olenkin näkeväni toisen ilmeestä jotain, mitä siinä todennäköisesti ei ole. Luulen, että olen ainakin säikähtäneen näköinen, se tuntuu tätä nykyä olevan mun perusilme. Tai siltä musta ainakin tuntuu. Ei kai sitä ihminen niin itseään näe, tai sitä, miltä näyttää muiden silmissä. Aika surkealta tuntui, että pelkkä kaupassa käyminen voi olla noin hankalaa. Ei mene hyvin, ei. Kotiin tultuani olin ihan hiestä märkä, kasvot kiilsi ja näytti siltä, kuin olisin juuri pessyt kasvoni. Hiukset olivat ihan säkkärällä. Mulla on vähän luonnonkiharat hiukset, tai niin, että menevät kosteudesta käkkärälle.

Aika karmiva päivä kaikinpuolin. Illalla käytiin meressä uimassa, oli oikeastikin aika kuuma ja viilennystä oli tarpeen saada. Mentiin J.n kanssa Uutelaan, makoiltiin siellä rannalla hetki ja pulahdettiin uimaan. Vesi oli vähän oudon samean näköistä, mutta ajateltiin, että se vaan tuntuu ja näyttää siltä, kun viimeksi uitiin järvessä, missä vesi on tietysti ihan erilaista kuin meressä, raikkaampaa ja puhtaampaa. Uitiin ja lähdettiin pois. Siskon poruka tuli vastaan (niin kuin melkein joka kerta kun ollaan iltaisin liikkeellä tuolla päin) ja miehensä kertoi, että meri on täynnä sinilevää, eikä itse enää haluaisi meressä uida. Yök! Äkkiä suihkuun. Ennen pelkäsin kaikkia ulkoisia uhkia enemmän, sairauksia ja kaikenlaisia juttuja, mitä nyt vaan voi pelätä. Lintuinfluenssaa, punkkeja, sydänkohtausta, syöpää, mitä tahansa sairaskohtauksia. Mitä kaikkea nyt vaan on. Enää en jaksa välittää. En pelkää mitään noista. En edes syöpää. Jos päässä vippaa, ei mun mielestä mikään fyysinen sairaus ole niin ikävä. Ehkä en sanoisi näin jos paremmin tietäisin. Mulla ei ole mitään fyysistä vaivaa tai sairautta. Ainakaan vielä. Mutta tiedän ihan tarpeeksi, enkä osaa kuvitella pahempaa kohtaloa, kuin mitä itselleni on osunut. Kaiken muun voi korjata tai vaihtaa, muttei päätä. Tai jos kohdalle sattuisi joku harvinaisen paha fyysinen sairaus, joka veisi nopeasti, ei siinä tarvitsisi kauan kitua. Nyt tarvii. Että sellainen selostus uintireissusta. En kuollut tai saanut mitään muutakaan riesaa sinilevästä. Uimaan en enää välitä mereen mennä.

Mitähän muuta tässä on tapahtunut. Se ainakin, että olen säälinyt itseäni koko viikonlopun. Olen valittanut asioitani, samoja aina uudestaan, kuin rikkinäinen levy joka soittaa samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan. Olen ollut kiihtynyt, hermostunut. Vertaillut itseäni muihin. Tuntenut raivoa ja inhoa, olen ollut vihainen ja ärtynyt. Sisällä on korventanut milloin milläkin tavalla, välillä vatsassa, välillä rinnan alla. Miksi täältä ei pääse pois. Usein ahdistaa se, miten sitä on tavallaan vankina itsensä sisällä, omassa päässä, eikä sieltä pääse pakoon minnekään. Aika pelottava tunne. Enkä tiedä, millä konstilla siitä tunteesta pääsisi eroon. Ehkä silläkin osittain, että tiedän sen olevan tunne. Ahdistus. En ole päässyt sinuiksi itseni kanssa, en todellakaan. Enkä koskaan tule tulemaankaan. Ei ihminen tule koskaan valmiiksi. Niin se on, tai niin mä uskon. Mun mummo tapasi sanoa niin viimeisinä elinvuosinaankin. Samaa kuulin muiltakin, hoitamiltani, vanhuksilta. Tunne itsestä on aina sama, koko elämän ajan. Sille ei voi mitään. Jonkunlaista hienosäätöä asian kanssa kai voi käydä, siihen kai terapiassa pyritään? (mutta se nyt ei liity minuun millään tavalla) Itsetuntemusta ja -luottamusta olisi hyvä kehittää, mutta millä tavalla? Siinäpä vasta kysymys. Eikö silloin pitäisi tehdä jotain ja kokea olevansa hyvä siinä mitä tekee? Voisi kiitellä itseään, taputella olalle ja sanoa että hyvä tyyppi sä olet, jatka samaan malliin. Ja siinä samalla itseluottamus paranisi. Ei mun heiniä.  Olen huomannut sen, että kun lähtee fyysisesti jonnekin vähän pidemmälle, kuin ihan tähän kotiin tai lähikauppaan (mikä sinnekin meno  tuntuu välillä liian vaikealta), missä normaalisti pyörii, lähtee ajatuksetkin eri paikkaan, saavat happea alleen ja pään seinät etääntyvät ja ajatukset saavat tilaa samalla, kuin kodin seinät jäävät kauemmaksi. Nyt en vaan jaksa. Hyvä kun saan itseni sinne kauppaan. Varmaan sekin on hyvä, että sen tiedostaa. Pitäisi vaan tietää miten, mutta mä olen liian sairas. Muhun ei kannata panostaa. Olen sitten keskenäni pääni kanssa.

Viikonloppuna sain terapeutiltani tekstarin, kyseli miten voin (teki niin viime viikollakin, mutten jaksanut silloin vastata viestiin) ja samalla kertoi jostain kollegastaan, joka voisi ottaa minut terapiaan puolet pienemmällä taksalla, kun ei ole vielä valmis psykoterapeutti. Terapeuttini tietää, etten saanut Kelan tukea, mutta ilmeisesti ajatteli, että voisin sen puolet pienemmän taksan maksaa itsekin, kun sen verran olisin jokatapauksessa joutunut maksamaan, jos olisin aloittanut terapia aikaisemman suunnitelman mukaisesti. Eli olisin maksanut koko hoidon itse (ollaan puhuttu J.n kanssa siitä, että ellen saa tukea terapiaan mistään, maksetaan se kokonaan itse. Lainarahalla. Vanhempani ovat kuitenkin lupautuneet maksamaan siitä puolet. Kolme tuhatta euroa on kuitenkin aika pieni hinta terveydestä, tai sen tavoittelusta ja tarvitsen sen terapian). Vastasin viestiin ja kieltäydyin tästä halvemmasta tarjouksesta. En halua millekän opiskelijaterapeutille. En vaan tykkää ajatuksesta. Pelkäsin, että terapeutti vastaa viestiin niin, ettei hänellä ole sitten mahdollista odottaa kuukausi kaupalla uusia päätöksiä ja mahdollisesti vielä turhaan, että mahdollisesti joskus voisin aloitttaa terapian hänen luonaan. Enhän itse suostu enää uskomaan, että sen tuen saisin. Mutta jos, niin myöhäisempikin ajankohta terapian aloitukselle, saman terapeutin kanssa, olisi mahdollinen. Pelkäsin aikaisemmin, että menetän tämän terapeutin kokonaan. Ajattelin hylkypäätöksestä huolimatta, että haluan pitää jonkunlaisen kontaktin tähän terapeuttiin. Jotenkin se, että oli yhteydessä nyt ja aikaisemmin, tuntui hyvältä. Niin kuin olisi joku pieni naru kiinni muuten niin hämärän peitossa olevaan tulevaisuuteen. Näistä pienistä viesteistä saan enemmän turvaa, kuin tyhjistä ja turhan tuntuisista käynneistä Psykiatrian poliklinikalla. Ei mulla ole sinne hoitajaan minkäänlaista kontaktia. Minusta tuntuu vaan vaivaannuttavalta ja vaikealta käydä siellä puhumassa kerran kuukaudessa niitä näitä. Ensi viikolla on aika lääkärille, 20.8 kello 14.00. Silloin lääkäri kuulee ensimmäisen kerran tästä Kelan hylkäyksestä, kuulee myös, että olen liian sairas hoidettavaksi. Liekkö tiennyt aikaisemmin tätä.

Niin, viikonloppuun kuuluin valittamisen lisäksi se, että J. haki siskonsa ja poikansa sieltä turvakodista ja vei kotiin. Sen lisäksi käytiin Itäkeskuksessa, mistä ostettiin pojalle vaatteita syksyksi ja koulunalkua silmällä pitäen. Itsekin katselin sivusilmällä mitä naisten osastoilla oli tarjolla, mutta turhalta näytti. Vaatteita mulla on kaapit pullollaan, sellaisia mihin mahdunkin, vaikka välillä tuntuu, ettei mitään päällepantavaa ole. Suurin osa kauppakeskuksessa oloajasta meni ihan hyvin. Ostostenteon jälkeen ajeltiin Espooseen intialaiseen ravintolaan (J. on käynyt joskus töistä käsin siellä lounaalla ja kehui paikkaa) syömään. Syötiin itsemme pulloksiin, ruoka oli todella hyvää. Ensin kiukuttelin että en mene tonne jumalauta espoolaisten sekaan istumaan, mä olen niin ruma, mutta kohtaus meni aika nopeasti ohi. Kummallisia ja hirveitä tuollaiset kiukun- ja ahdistuksenpuuskat. Illalla taidettiin katsoa telkkarista jotain kökköä leffaa, ja siinä se olikin. Mun unirytmi on sillä tavalla vielä rempallaan, etten osaa mennä nukkumaan ennen kello kolmea aamuyöllä. Sekin on hankalaa, etten anna J.n nukkua, mulla on niin paljon kaikenlaista asiaa ja on varmasti aika väsynyt, käy kuitenkin töissä, herää aikaisiin aamulla ja tarvitsisi lepoa enemmän, kuin mitä nyt tällä hetkellä saa. Mulla vaan kiertää päässä, enkä ole yhtään väsynyt. Rauhoittavilla saan itseni onneksi sammuksiin jossain vaiheessa. Nukahtamislääkkeitä en ole sen yhden kerran jälkeen käyttänyt. Yritän välttää lääkemäärän kasvattamista. Mutta unitunteja tulee nyt vähän enemmän kuitenkin, väärään aikaan vaan.

Sunnuntaina ei tehty paljon mitään. J kävi kaupassa, laitettiin ruokaa, leivottiin mokkapaloja ja käytiin pienellä metsälenkillä. Siinä se taisi olla. Valitin vähän vähemmän kuin aikaisemmin. Tänäänkin on ollut jotenkin hiukan kevyempi olo, mieli ei ole enää ihan yhtä synkkä, kuin mitä se viime viikolla oli. Mulla vaihtelee nämä mielialat niin nopeasti, etten välillä usko sitä itsekään. Helposti tulee sellainen olo, että huijasinko itseänikin. Teinkö sen pahan olon itse. Olisinko saanut sen pois, jos olisin vaan tarpeeksi yrittänyt. Sellaisissa tilanteissa tulee kummallinen olo, voinko luottaa edes itseeni? En voi. Olen ihan pääni armoilla ja vietävissä niin, etten voi siihen itse vaikuttaa. Vai voinko?

Nyt en enää jaksa kirjoittaa, tai en jaksa olla tässä konella enää. Aluksi ajattelin, etten malta kirjoittaa, en jaksa istua tässä yhdessä paikassa kirjoittamassa. Tuntuu että pitäisi nousta tästä tekemään jotain. Voisin tehdä muutakin. Pitäisi viedä pyykit kuivumaan, imuroidakin pitäisi. Tiskiäkin näyttää muutama lasi olevan ja muuta siivoamista. Tekisi mieli lukeakin, tai ehkä kirjoittaa jotain käsin. En oikein osaa olla tekemättä mitään. Osaan istua oikeastaan vaan silloin, kun kirjoitan. Muuten menen täällä kuin höyryveturi niin kauan, että olen niin väsynyt, että menen sänkyyn lukemaan ja nukahdan. Kävin tässä välillä tekemässä pari leipää ja söin tässä koneella. Nyt on pakko laittaa pitkäkseen vähäksi aikaa. Ai niin, ja kävin kaupassa, tuolla isommassa. Nyt ei tullut niin hiki, ehkä senkin takia, kun on jo vähän viileämpi sää kuin viime viikolla. Hyvä juttu. Tuuli tuntui kivalta.