Jokapäiväinen arki

Huomenta vaan,

täällä sitä istutaan, arkiaamuna sälekaihtimien takana, väljähtynen kahvin ja vuotavan nenän kanssa. Arki on alkanut, mikä syy taas tuntea itsensä turhaakin turhemmaksi. Tai ei ihan, aamulla ihmettelin että kuinka E on selvinnyt kouluajastaan tähän saakka, aamuisin on ainakin kuin ala-astelainen, avaimet on hukassa, joulutodistus rypyssä jossain, liikkakamppeet ties missä. Mitä jos olen kotona vileä kun menee lukioon? Passaanko pojan ihan pilalle, todennäkösesti kyllä. Etsin ja autan ja petaan tietä. Tai ei. Toisaalta on hyvä että voin olla läsnä ja kuulolla, mutta liiallisuus on aina liiallisuutta. Mutta minkäs tässä voi muutakaan, en lähde minnekään virkkauskerhoihin vaan sen takia, etten olisi kotona. Ja passaamassa. Ja mikä on passaamista ja mikä normaalia auttamista ja ystävällisyyttä? Joskus E on sanonutkin, ettei se usko että sillä olisi koulu mennyt niin hyvin, ellen mä olisi kotona. Ollut aika ison osan kouluajastaan. Ja hyvin se on mennyt, ja toivottavasti menee nyt viimeinen puoli vuotta pakollista peruskoulua. Nyt on paikka taktikoida, lukea todistusta niin, mihin kannattaa panostaa ja mihin ei ihan niin paljoa. Numeroita ylös. Viimeinen tiristys. Muttei liikaa. Sopivasti. On siinä tavoitetta.

Nyt tammikuussa taitaa alkaa yhteishakulomakkeiden täyttely ja päätösten teko siitä, mihin  hakee. Suunnitelmat on aika selkeät jo, toivottavasti niiden osalta on onni ja voimat mukana. Tammikuussa on tutustumiskäyntejä lukioissa, kahteen on päättänyt mennä käymään ja katselemaan miltä vaikuttaa.

Mutten mä oikeastaan turha ole, jos lapsi pärjää, on siinä varmaan ainakin vähän vanhemman ansoita? Ihan vähän edes. Varmasti välittäminen ja läsnäolo (vaikken aina ole ihan varma siitä henkisestä läsnäolevaisuudestani, mutta olen sellainen kun olen, sellainen kun voin ja osaan olla, niin kuin kaikki muutkin ovat. Mitäpä sitä muuta voisi olla?) auttaa jaksamaan ja pärjäämään, kun asioistaan ollaan kiinnostuneita, lisää se teinin omaa kiinnostusta itseensä ja kiinnostusta itsensä eteen työskentelyyn. Parempaan pyrkimiseen, voimiensa ja taitojensa tiedostamista ja hallitsemista, itseensä luottamista. Jos ei luota itseensä eikä muihin, ei lopputulos ole elämässä pärjäämisen kannalta kovin hyvä. Luulen ettei liiallinen välittäminen ja läsnäoleminen ole ongelma, enemmänkin se, ettei olla kiinnostuneita. En usko että lasta voi hemmotella pilalle, ellei sitten passaa kolmekymppiseksi asti täysihoidolla, ilmaisilla aterioilla ja ylläpidolla, eikä koskaan vaadi mitään. Ellei opeta asioita jotka ovat itselle tärkeitä, ja joita pitää tärkeinä muissa ihmisissä. Ei kai voi odottaa lapsen kunnioittavan vanhempiaan, ellei vanhemmat kunnioita lastaan. Esimerksiksi. Ehkä olen ylihuolehtivainen, mutta parempi se, kuin alihuolehtivainen. Mun mielestä lapselleen ei tarvitse opettaa elämän kovuutta vahvistaa, natsitttaa, elämä opettaa sen kyllä. En usko että kovalla määräilevällä ja jopa alistavalla kasvattamisella, huutamisella ja arvostelemalla, saa aikaan kuin reppanoita, sulkeutuneita lapsia, jotka eivät uskalla kertoa mielipiteitään arvostelun pelossa, kuin mahdollisesti nyrkein jossain vaiheessa elämää, tai pahaa oloa ja käsittämättömiä ajatuksia, mielialoja ja pahaa oloa yksin hautoen. Voimalla ja vittumaisuudella ei elämässä pärjää. Itsensä kanssa. Eikä kukaan elä pumpulissa, missä ei mitään oppisi. Sitä kovuutta tulee vastaan joka päivä kun lähdet ulos kotiovesta. Kotona saa ja pitää olla mahdollisimman turvallista ja lämmintä.


Sain eilen yhteensä tuhat sivua tuhtia luettavaa lainaksi J.n äidiltä. Tuon Finlandia-palkinnon saaneen Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme-kirjan olen halunnut lukea siitä asti, kun siitä kuulin. J.n äiti osti sen itselleen ja sain sen nyt lainaksi. On viisisataa sivuinen kirja ja lukemista riittää. Teksti on aika taiteellista ja kerronta monessa tasossa, monessa ajassa. Äidin ja tyttären. Alkuun pääseminen oli oma juttunsa, mutta yöllä huomasin etten malta lopettaa lukemista ollenkaan ja luin kahteen asti yöllä. Silloinkaan ei väsyttänyt, mutta ymmärsin että nukuttavakin olisi. Ja nukuin, en kovin montaa tuntia, mutta kuitenkin. Kirja on valtavan koukutttava, aika runollinen ja vaikeakin osittain kun en tunne Venäjän historiaa, sotahistoriaa ja runoilijoita kovin hyvin (en ollenkaan), mutta kirjan juju, kuuluisan runoilijaäidin ja tyttären suhteessa, on kiinnostava. Kerronta on taitavaa, ja luulen että luen kirjan nopeasti, ensimmäinen sata sivua meni melkein huomaamatta. Välillä tarina tuntui niin realistiselta että melkein vatsanpohjasta otti. Tunnen kuun asennon liikuttavan sieluamme.

Tuo toinen kirja on ihan tuntematon mulle, kertoo siis eurooppailaisista Afrikassa, tarina on 1930-luulta. En tiedä yhtään mitä kirjalta odottaa, millainen on,  ja saanko sitä edes luettua. Niin paljon olisi kaikkea muutakin mitä haluaisin lukea. Olen tehnyt tässä listoja kirjoista mitä haluan lukea. Vielä en ole alkanut varailemaan kirjoja kirjastosta, omiakin kirjoja on aika paljon lukematta. Jari Tervon Layla-kirjan esimerkisksi haluaisin lukea, aloitin sen joskus, mutta jäi kesken.

Nyt puuron keittoon ja kohta jumppakamppeita kasaamaan ja pukemaan. On taas niin pimeää ja sateista, mutten mä jaksa säätiloista niin välittää, kunnolla vaan päälle ja sateenvarjo mukaan.

Hyvää arjen alkua!