Cathe: tulppaanit

Pikainen kuvatervehdys, ja vähän muutakin.

Tänään on ollut aikas huono olo. Samoin oli eilen illalla. Voi sitä huimausta, väsymystä ja kuvottavaa oloa. En ole paljon koskaan ollut niin väsynyt kuin mitä eilen illalla olin. Enkä tietenkäään saanut sellaista lepoa aikaiseksi, mikä olisi tuonut apua. Roikun kuin lepakko orrella päivällä, kiinni kuluvassa päivässä, enkä osaa päästää itseäni rauhoittumaan. Valvon vaan vaikka miten väsyttäisi ja olisi huono olo. Olen kuin yliviritetty jousi silloin. En voi sanoin kertoa kuinka kamalaa ja väsyttävää se on. Miten voi olla liian vaikeaa levätä. Vaikka siihen nyt kaikki aika ja mahdolisuus olisi?

Se olen näistä nyt saanut, huonon olon ja punaisten silmien kanssa, että saan ilmeisesti panikkikohtauksia. Hetkittäin kuvittelen että olen just hengenvaarassa, ja sitten taas en. Tulevat päälle kuin kohtaus, milloin mikäkin fyysinen oire. Jos olisi oikeasti hätä, luulen ettei se huono olo menisi välillä pois vaan etenisi entistä huonommaksi. Soittelin J.lle hädissäni töihin, olin saamassa litium-myrkytyksen (ja otinkin sitä muuten vähäemmän tänään kuin mitä kuuluisi). Kaupassa sain kurkkua kuristavan, hikoiluttavan ja sydänmuljauksia aiheuttavaa pakokauhua. Törkeä hiki, pakkaspäivänä. Että mä nautin. Tulin kotiin, kauppareissulta ja olo oli siitä ponnistuksesta kuin maratonin juosseella. Minne meni se viimeviikkoinen huippukunto?

Enkö mä voi enää urheilla. Lihonko mä nyt. Pitääkö mun olla vaan kotona. Kuolenko jos liikun. Pysähtyykö sydän. Vai saanko litium-myrkytyksen. Ja joudun lääkäriin. Magneettikuvaukseen. Dialyysiin. Kuolen. Enkö mä saakaan laihduttaa. Pitääkö syödä hirveesti, ettei huimaa ja litiumarvot pompi kummallisesti. Yleensä ne on olleet hoitotason alarajoilla. Tuskin ovat siitä muuttuneet. Pitääkö syödä enemmän. En jaksa mitään. Tekisi mieli nukkua, mutten malta. Herään kuitenkin väsyneenä ja hermostuneena. Pitäisi mennä liikkumaan. Haluaisin. Enkö taaskaan jaksa.

Mikä tämä tällainen päivä nyt on. Onko mulla nyt sitten masennus vai? Onko se touhukkuus ja liikkuminen ja energisyys ja intoilu ollut jotain ihme näytelmää vaan. Tai joku ihmeen esirippu. Missä se nyt on. Heti kun johonkin tottuu, se viedäänkin heti pois. Haluan sen takaisin. Huomenna menen liikkuman vaikka mikä olisi. Tai perjantaina nyt ainakin. En ala mitään huimauksia ja kuumeisia oloja kuuntelemaan. En ole kipeä kuitenkaan koko ajan. Hetkittäin vaan. Kyllä kai sen sitten huomaisi jos olisi tosi kyseessä.

Tänään en kaupassa käynnin ja kirjoittamisen lisäksi tehnyt paljon mitään. Paitsi napsin kuvia. Olin koneella. Käsittelin kuvia. Pesin pyykkiä. Luinkin vähän ja torkahdin puolihorrokseen.

Illalla oltiin kyläilemässä mun äidin luona. Jännitin sitä vierailua ja meinasin sen jo perua ihan viimemetreillä. Äiti oli kuitenkin varmistanut alkuviikosta että ollaanhan tulossa, sanottiin olevamme ja niin mentiin. Oli leiponutkin. Monille äidin luokse meneminen on varmaan tosi arkista huttua, ei siinä mitään, mennään vaan ja poiketaan. Niin kuin kotona kävisi. Ja käydään, usein tai vähän harvemmin. Me ei käydä juuri koskaan. Jouluisin lähinnä. Ja nyt. On paljon pyydellyt että käytäisiin, mutten ole halunnut. Olen niin paljon ollut vihainen, ärsyyntynyt, surullinen, katkera. Miksi mulla oli sellaista, miksi mulla on tollanen kauhea äiti joka on sairas, eikä ole mua huomioinut kunnolla ja hoitanut ja kiinnittänyt huomiota. Omiaan vaan puhunut ja ittestän vaan välittänyt. Mulla ei ole sitä tai tätä, enkä ole saanut tilaisuutta tai mahdolisuutta. Ei ole kuunneltu. Ei sitä eikä tätä. Voi mua poloista. Väärinkohdelua, ymmärrettyä. Nyyh, mua raukkaa. Vitsi mikä itsekäs paska. Siinä suunnilleen se mitä nyt ensimmäiseksi tulee mieleen mitä olen ajatellut äidistäni. Syyttänyt vähän joka asiasta. Kuvitellut ettei mulla ole elämää tai ainakin kaikki on pilalla. Ja että siihen on vaan yksi syypää.

Ehkä olen vihannut nyt vähäksi aikaa tarpeeksi ja olen ajatellut sotakirveiden hautaamista. Ainakin vähän, silleen puoliksi. Vähän jeesustelua. Äiti on jo kuitenkin aika vanha, eikä mikän paraskuntoinenkaan alle seitsemänkymppiseksi. Monet sen ikäiset tekevät ja jaksavat vaikka mitä. Mun äiti ei voi liikkua ilman miehensä, rollaattorin tai pyörätuolin apua. Fyysinen terveys on huono, kuten psyykkinen. Käsikädessähän ne kulkevat, missä se ero sitten menee, mikä on mitäkin. Lääkkeet psyykkiseen sairauteen on tehneet neljänkymmenen vuoden käytön jälkeen pahojaan nekin, samoin elämäntavat, mitkä johtuvat nekin psyykkeen heilahtelusta. Kenen syy mikäkin on. Sairauksiaan ei ainakaan kukaan voi valita. Eikä ne ole kenenkään syy. Eikä kukaan niitä toivonut. Joten, koitan katsoa välillä peiliin, en ole ainut ihminen maailmassa. Eikä kaikki muut väärässä. Tai minä oikeassa.

Ehkä kasvan joskus aikuiseksi.

Ps. alimmat kuvat otettu äidillä (paisti noi mekkokuvat..). Ostin tänään kaksi samanlaista tulppaanikimppua, ekan halusin pitää kotona ja kävin sitten ostamassa äidille toisen.. :)