olen jäässä. Istun sohvalla tyynyjen välissä ja alla, pipo päässä ja kaulahuivi tiukasti kaulassa, leukaan asti vedettynä. Kylmä! Olen jo ihan kyllästynyt näihin pakkasiin ja koko talveen. Tulisi jo kevät. Eilen oli niin kauniin aurinkoista että lähdin kameran kanssa ulkoilemaan, ajattelin ensin, että olisin vaan kotona, oli vähän flunssainen ja väsynyt olo, mutta menin kuitenkin. Happea ja aurinkoa tarvii aina. Kävelin Aurinkolahden rantaan, aurinkoa päin. Ihanan näköistä, mutta niin kylmä. Pysähtelin välillä ottamaan kuvia. Hyi että, ei sitä heti huomannutkaan miten jäässä sitä olikin. Olin ihan jääpuikkona ja tunnoton. Lopulta painelin melkein juoksujalkaa kotiin. Taas oli liian vähän päällä ja palellutin onnistuneesti jalkani. Vaikka omasta mielestäni mulla oli riittävästi päällä, niin paljon, että just liikkumaan pystyi. Paniikkia melkein pukkasi, niin kylmä ja kohmura ehti tulla. Ei tuolla ulkona voi olla, parinkymmenen asteen pakkanen täällä meren rannassa on vähän liikaa. Lopu jo talvi! Päivät on jo paljon pidempiä ja valoisampia, puolitoista tuntia päivä on jo pidempi pimeimpään aikaan verrattuna.
Eilen oli hiukan vauhdikas olo muuten, hääräsin täällä kotona menemään.. Kirjoitin paljon (kirjeitä) ja otin kuvia, ja käsittelin niitä. Jään välillä jumiin kun teen jotain, teen vaan, enkä millään malttaisi lopettaa. En tiedä onko se maanisuutta vai mitä, kun vaan teen teen teen.. Ja uusia ideoita tulee. Vielä tää.. Mitään pahaa tai älytöntä en silti tee, en suunnittele pankkiryöstöä tai varaa matkaa avaruuteen, joten ei liene niin vaarallista, että jaksaisin niin merkille laittaa. Eilen taisin unohtaa aamupillerit purkkiin, voi olla että se oli omalta osaltaan vaikuttamassa pään vahvaan vetoon. Mulle tulee päähän outo vetävä tunne kun on oiken menevä olo, en osaa selittää sitä, mutta vähän kuin olisi juonut jotain hapokasta tyhjään vatsaan. Sama tunne päässä. Sellainen kupliva. Kivana se on tietysti kiva, muta jos menee hermot, niin siinä vaiheessa se ei ole niin kiva. Päässä posahtaa, enkä meinaa nahoissani pysyä. Huimaa, humpsahtaa. Sellaista lievää nyt. Lääkkeet kannattaisi varmaan jakaa taas dosettiin. En ole sitä nyt muistanut käyttää. Menee noita pillereita kuusi tai seitsemän kuitenkin päivässä.
Mietin tässä tänään, että toisaalta olisi kiva päästä mokomista myrkyistä eroon kokonaan. En viitsi edes kovin syvällisesti miettiä noiden lääkkeiden mahdollisia vaikutuksia pidemmällä juoksulla, niin psyykkiseen kuin fyysiseen kuntoon ja kehon toimintaan. Tiedän ne, mutten viitsi niitä ajatella. Siis jotain litiumia. E niitä opiskeli kemiassa. Alkaalimetalli. Palaa vihreällä liekillä. En antanut kokeilla. Pillerillä. Saattas palaa. Joudun varmaan kuoltuani tällä menolla ongelmajätelaitokselle. Ja muutenkin. Huomaan lääkkeen vaikutuksesta sen, että päässä on hiukan sumuinen olo koko ajan, vähän kuin olisi vetänyt kevyen muovikelmun pään ympärille. Kemiallinen lobotomia. Kevyt, mutta silti. Olen huumattuna koko ajan. Ja kroppa kärsii ja on mahdollisesti vaarassakin, ei kai nitä veriarvoja muuten seurattaisi. Ja se psyykkinen olo, turtumusta ja tunnottomuutta. Keskittymiskyvyttömyyttä. Olenko edes sen kummempi kuin ennen lääkkeitä? Onko ne mitään muuttanut? Tuskin kovin paljon ainakaan. Nyt olen siinä pisteessä, etten uskaltaisi enkä ehkä pystyisikään jättämään lääkkeitä pois. Että mä vihaan niitä. Vastustan lääkkeitä taas, vastustin ennen ja vastustan taas.
Jaksanhan mä käydä rannassa, ja siellä jumpassa ja siellä täällä. Mutta niin olen koko ajan jaksanut, ei se minkään kemiallisen yhdistelmän ansiota ole. En saa niistä polttoainetta tehdäkseni asioita. Pitääkö mun syödä lääkkeitä sitä varten, että voisin olla jossain vaiheessa tarpeeksi turta, että hyväksyisin mitä vaan, tekisin mitä vaan, epämotivoituneena ja painaisin kuin jokin kone suorittamassa jotain mitä pitää? Ei ahdistaisi tai tuntuisi kovin väärältä tai pahalta, muttei sitten paljon miltään muultakaan. Ei miltään-tuntumisen ehkäisemiseksi, ja ahdistusta paetakseni teen sitä mitä nyt teen, ja niitä asioita tekemällä saan sen kaiken tulemaan lähemmäksi keskelle. Tuntuu, eikä niin pahasti ahdista. Kirjoittaessa, kuvatessa, jumpatessa (en pysty lukemaan..) ja luonnossa saan ne hetkeksi unohtumaan. Mutta koko ajan jotain. Ahdistusta on helpompi purkaa ulos päin kuin katsoa ja kuunnella mistä se tulee, mikä on se paha olo, mitä ei anna olla ja rentoutua. Mikä väsyttää. Herään joka aamu ihan hemmetin väsyneenä ja vihaisena. Koko päivän on kipeä ja raskas olo. Tänään aamulla tuntui siltä, kuin olisin tehnyt kymmenen työvuoroa putkeen. Sellaiselta kuumeiselta. En saa ikinä levätä! Yöllä en malta nukkua, sammun lääkkeen kanssa ja herään aamulla hermostuneena. Jos lääkäriltä kysytään, on se lääkkeiden vähyydestä johtuvaa.
Matkalla jumppaan ajattelin näin. Ajattelin etten pysy edes jaloillani, silti salille päin kävi imu. Jumppasin kaksi tuntia, ensin pumppi-tunnin ja päälle zumban. Se ei ole mun laji ollenkaan, mutta jäin kokeilemaan (olen kai kerran tai kahdesti aikaisemmin sitä kokeillut), kun edellinen tunti tuntui loppuneen niin nopeasti ja energiaa oli vaikka kuinka. Kolmaskin tunti olisi varmaan mennyt, mutta järki käski jo lähtemään kotiin. Zumbassa mulle tulee lähinnä tuskan hiki, enkä todellakaan saa siitä mitään tanssin huumaa, niin pihalla mä siellä olen. Mutta liikuinpa nyt kuitenkin. Oli siinä jotain ihan kivoja kohtia :) Olen liikkunut tällä viikolla joka päivä, jos kävelylenkit lasketaan mukaan, ja lasketaanhan ne. Kunto on noussut nyt humahtaen, kun tuntuu taas ettei yksi jumppatunti tunnu missään vaikka olisi raskaskin tunti. Paino on laskenut, tänään se oli 62,8kg. Ihan hyvin kuin reilu pari viikkoa sitten se oli melkein kaksi kiloa enemmän. Alle kuudenkympin painon ei tarvii tippua, mutta niille main tavoittelen.
Tänään oli pizza-päivä, käytiin ihan ravintolassa pizzalla. Ihan hyvää oli, mutten mitenkään kieli pitkälläni ollut. Sulkaapatukan söin jälkiruoaksi. Olen aina pitänyt viikossa yhden herkkupäivän, tai vapaapäivän kuurilta, ja on se ihan toiminut. En pystyisi kieltämään kaikkea epäterveellistä itseltäni, jos niin tekisin, menisin paniikkiin ja söisin kaiken mitä näkisin. Näin on ihan hyvä olla. Pienemmällä syömisellä jaksaa oikeastaan paremmin. Kun siis kuitenkin syön.
Paleleminen vaan jatkuu. Ulkona on ihanana näköistä, puut ovat ihan valkoiset lumesta ja tummaa taivasta vasten näyttävät tosi hienoilta. Olisipa ihana päästä kuvaamaan niitä, mutta ei tonne voi mennä. Jään tähän sohvan nurkkaan ja aletaan katselemaan kohta kai jotain leffaa.
Hyvää viikonloppua:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti