Yritin äsken lukea, luen Zadie Smithin Risteymiä- kirjaa. Lainasin sen viikon lainana viime viikolla, vähän yli puolivällin olen kirjan kanssa päässyt, mutten ole varma olenko tajunnut siitä sitäkään vertaa. Voi elämä. Äsken menin lukemaan, luin viisi sivua ja alkoi silmät painumaan kiinni, joten oli pakko lopettaa. Jos nukun kuuden aikaan illalla, en todellakaan nuku yöllä. Kiva juttu. Nyt on siis pakko kukkua koneella tai katsoa telkkaria. Kumpikaan ei oikein tunnu siltä, mitä mieluiten tekisin, eli lukisin. Kiva olla liian väsynyt lukeakseen. Haluaisin lukea tuon kirjan loppuun, vaikken ole ollut kovin onnekas vielä tänä vuonna lukemisyritysteni kanssa. Sen Riikka Pelon Finlandiavoittajakirja, Jokapäiväinen elämämme ei oikein kulkenut. Luin siitäkin, viisisataa sivuisesta kirjasta puolet, ja jätin kesken. Kun ei uppoa niin ei uppoa. Alkoi ärsyttämään ja hermostuttamaan koko kirja. Voi plaah. Tossa se nököttää, ja kun ei ole kirjaston kirja, vaan J.n äidiltä lainattu, niin saa ollakin. Ehkä saan sen luettua jossain vaiheessa, tai sitten vaan harpon sen sieltä täältä. Jari Tervo Layla-kirja on myös kesken, se on tosin ollut kesken niin kauan, etten enää muista minne jäin, joten se lienee aloitettava alusta, jos sen mielin lukea. Viime viikolla lainasin Stef Penneyn Näkymättömät ja M.L. Stedmanin Valo valtameren yllä kirjat, toivottavasti pääsen niiden kanssa kohta alkuun. Risteymiä on aika loppusuoralla jo, huomiseksi en saa sitä silti palautettua. Yhden kirjan olen sentän saanut luettua jopa loppuun asti tänä vuonna. Yksi tai kaksi vähän tökkivämpää kirjaa meinaa kyllä latistaa vähän lukuintoa. Ohi menenee..
Ja tietysti se, ettei silmät pysy auki illalla lukiessa ja päivällä olen liian menevä lukeakseni. Tai en ehkä niin menevä, mutta keskittymiskyvytön. En osaa loikoilla päivällä sängyssä tai sohvalla vaan teen aina jotain. Eilen illalla menin jo kymmenen aikaan sänkyyn lukemaan, sainkin tunnin verran luettua. Silmät alkoivat lurpsumaan, mutta lääkkeestä huolimatta en saanut unta. Naapurista kuului kolinaa, vauvan itkua ja vessaa vedettiin. Häiriinnyn aina kaikista ylimääräisistä äänistä ja kolinoista, eikä siinä vaiheessa enää korvatulpistakaan ole apua. Vatsalihaksetkin oli kipeät, treenasin niitä eilen siellä salilla ja vielä kotonakin sellaisen vartin session. Nälkäkin oli ja vatsa kurni. Olen syönyt selvästi vähemmän nyt, ja sen huomaa. Vatsa muirisee (ei enää niin paljon kuin aikaisemmin, ja olen laihtunutkin ainakin kilon, 64,6 ->63,2kg. Tavoite on nyt noin 60 kg) enkä saa unta edes niin hyvin kuin aikaisemmin. Ihmettelin kahteen asti, nousin ylös ja tulin koneelle, selailin silmät ristissä muita blogeja, sellaisia varisinkin, mitkä mua ärsyttää (olen kateellinen) ja mitä saa mut tuntemaan itseni maailman rumimaksi, köyhimmäksi ja epäonnistuneimmaksi ihmiseksi maailmassa. Sellaista itsehoitoa. Selkeillä hetkilläni en näin ajattele, mutta yön pimeydessä on helppo ajatella kaikkea huonoa, ja väärin. Puoli kolmen aikaan laitoin lisää nappia naamaan, ja sain unta.
Aamussakaan ei ollut kehumista. Ensimmäisen kerran heräsin siihen, kun E tuli kauhealla kolinalla kotiin. Oli unhotanut liikkakamat ja tuli ekalla välitunnilla yhdeksän jälkeen niitä hakemaan. Ihan kiva paska-äiti olo taas. Kiva aamu kivan yön perään. Jäin vielä nukkumaan ja yhdentoista aikaan vasta heräsin henkiin kun J soitti ja herätti. Oikein erittäin hyvä aamu, olipa. Olin eilen suunnitellut meneväni yhdentoista jumppaan, mutta jäipä väliin sitten sekin. Loistavaa, mä olen maailman onnistunein ja suunnitelmista kiinni pitävin ihminen.
Aamupala vaan alas ja lenkille. Olen miettinyt, ja mietin tänäänkin, että mitähän tapahtuisi jos päättäisin olla menemättä minnekään, jumppaan tai lenkille tai kauppaan tai kirjastoon, tai uimaan, yhtenä päivänä. En osaisi olla. Ravaisin täällä kotona. Mietin sitäkin, että onkohan se nyt sitten hyvä vai huono merkki? Olenko niin energinen että jaksaisin enemmän kuin mitä nyt tarvitsee, jotain eteenpäin menoa elämässä. Aika asettaa uusia tavotteita elämään? (tämä ei ole muuten tullut mieleen kotvaan) Vai olenko niin kärsimätön ja ahdistunut, etten halua tai voi olla vaan kotona ja antaa itseni vaan rentoutua, ja vaikka lukea kirjaa. Päivällä. Olenko niin kuin joku raukka parka eläintarhan eläin (sillä etuoikeudella tosin, että pääsen ulos tästä asumuksestani) joka veivaa eteenpäin edes takaisin seinästä toiseen. Usein nimittäin olen kotona sellainen. Kävelen, käännyn, menen alas, vien, tuon, haen, laitan. Ja sama uudelleen. Siistiä on. Ahdistunut ja päättämätön niin, etten osaisi edes kuvitella mitä se jokin muu voisi olla kuin mitä nyt teen, ne tavalliset rimpsut. Olen jonkin aikaa ajatellut että oisi kiva käydä katsomassa ja ehkä ostamassa uusi pipo. Vanhassa ruskeassa on liikaa nukkaa ja musta tekee kalpean näköiseksi. En ole saanut aikaiseksi mennä sellaisiin kauppohin, missä niitä voisi olla. Lenkillä ja jumpassa silti jaksan juosta. Olen niin kaavoihini kangistunut ettei tosikaan. Kaavat on vaan aika ahtaat ja yksinäiset.
Eilen illalla ajattelin ajan nopeaa kulkemista, kulumista. Päivät on kuin kärrynpyörät. Klonk klonk. Taas on ilta, taas aamu. Taas menen kauppaan, lenkille, jumppaan, laitan ruoan, syön, tiskaan. Katson telkkaria. Ja kaikki uudestaan huomenna, samalla tavalla. Klonklonk. Niin kuin kellon viisari, pampam. Elämä kuin liukumäki, alas päin. Viuh. Koko ajan kiihtyvässä vauhdissa. Pampam seiniä pitkin. Auts, joku paikka rikki. Päästä varpaisiin. Kiihtyen. Ja lopussa kuoppa, loppu, pimeä. Piste. Silleenhän se menee. Pelottaa. Kauhistuttaa. Ehkä ei ihme ettei uni tullut. Näitä olen miettinyt viimepäiviä aika paljon. Tottahan se on, niinhän se menee. Kaikilla omalla tavallaan oikeasti fyysisesti ja pään sisällä psyykkisesti, lopputulos vaan kaikilla sama. Sen takia olisi kiva elää sellaista elämää missä ei koko ajan tarvitsisi olla tällainen. Tyytymätön. Tai ahdistunut, mistä milloinkin. Valmiiksi ei tule ikinä, sitä on turha odottaa, sen uskon. Mutta jotenkin vaan. Mitä nyt? Miten nyt? Tiedän että pitäisi elää hetkessä, elänkin. Ei tässä muuta ole. Mutta mitä jos tämä hetki tuntuu siltä, kuin olisi pesukoneen rummussa, ohjelmassa joka menee joka ainut kerta täsmälleen samalla tavalla, samat temput ja mutkat tehden. Heittää seinään, uppeluksiin, välillä nostaa ylös ja lämmittää, ja välillä heittelee ja ravistelee kuin viimeistä päivää, nitistää viimeisetkin mehut ja voimat. Lätkii ja litistää. Taas kevenee ja huljuttaa, tuuli puhaltaa. Ja kaikki uudestaan. Eikä haluaisi enää siinä olla. Uusia kujia, mutkia on vaikea tehdä, mutta tässä tilanteessa se taitaa olla tarpeen. Käynnistää uusi ohjelma.
Tässä sohvalla istuessa, naapurissa hypitään taas tasajalkaa ja kolistellaan (en ymmärrä enää latsen normaaleja elämiseen kuuluvia ääniä kun omat lapset ovat isoja), J laittaa pesukonetta. Vähän on nälkä, mutta muuten ihan hyvin. Kohta keitän teetä ja syödään iltapalaa. Perheen kanssa. Aika kotoisaa.
Huomenna menen ehkä jumppaan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti