Punaiset posket

Illalla en taaskaan meinannut malttaa nukkua vaan näppäilin kuvia ja leikin kuvankäsittelyohjelmalla varmaan yhteen asti yöllä. Lopulta otin kirjan käteen, ja sitten silmät kyllä menivät kiinni. Olisi ihan kiva tosiaan joskus lukeakin, mutta untakin tarvii. Aamusta asti pirteänä, heti piti käydä jotain tarkastamassa ja kokeilemassa. Kuvajuttuja. Mun pitäisi saada tästä palkkaa (harmi ettei tämä ole niin kuuluisa blogi ;), hyvin tulisi meinaan tiliä. Ainakin jos se ajassa laskettaisi. Mitäpä hyötyä näistä on? Ei yhtikäs mitään. Pääasia että joku tekeminen napaa edes vähän, välillä. Nyt aika useinkin. Ainakin nämä blogihommat.

Joskus nuorena ajattelin että haluausin töihin mainostoimistoon, tai graafikoksi. Tai mitä näitä on? Tietenkin nyt vähintään joku taiteellinenjohtaja. Vähintään! Ajattelin että voisi olla mulle sopivaa hommaa, kuvat ja kirjoittaminen on kuitenkin se mun juttu. Ei mua juuri mikään muu kiinnosta (lukemisen lisäksi. Niin ja jumpan). Niin. Parikymppisestä vähän ylöspäin päätin, että haluan jonkin ammatin mistä on oikeasti hyötyä. Mitä jotku mainokset. Ihmiset vaan ostaa enemmän ja enemmän, turhempaa ja turhempaa, kalliimmalla aina vaan. Saastuttaa maailmaa. Meidän ainutta. Ostaa. Valheellisilla mainoskuvilla. Valheellisia mielikuvia. Ei mikään, eikä kukaan, näytä siltä miltä ne kaikkialla näytetään, telkkarissa, lehdissä, kuvissa. Hesarissa oli viime viikolla lista siitä, mitkä ammatit tulevat vähenemään voimakkaati tai jopa katoamaan (kaikki sellainen muuten, mitä voi tehdä pienellä koulutuksella, tai kokonaan ilman) Toimistoapulaiset ja muut pomoja alhaisemmat saavat lähteä. Ja aiheseen liittyen, kohta ei tarvita enää malleja. Kaikki tehdään tietokoneella. Mainostoimistoilla menee varmaan hyvin. Mainosmiehillä ja -naisilla. Sellaista toivoin ja suunnittelin ammatiksi itselleni joskus kaksvitosena. Ja vähän päästä lähdin opiskelemaan hoitoalaa, lähihoitajaksi. Se tuntui siltä tärkeältä ammatilta. Sellaiselta, mistä oikeasti olisi jotain hyötyä, apua toisille, auttaa, ja nähdä se pieni olon helpotus potilaissa. Miten siinä voisi sillä yhdellä hetkellä, just sillä hetkellä, olemalla itse siinä, omana itsenään, nyt ja tässä. Kuulostaa helpolta, tärkeältä, auttavaiselta. Epäitsekkäältä. Epäpinnalliselta.

Neljä vuotta jaksoin, en sen kauemmin. Sellaista. Ei ollut kivaa eikä helppoa. Epäinhimillistä, raskasta, luonnotonta. Kiirekiire, ja raha se on ihmisiä hoidettaessakin tärkeintä. Surullista. Olin hyvä hoitaja, empaattinen, kaikki potilaat ja esimiehet missä olin, tykkäsi musta. Sanottiin että miten joku voisi olla sinusta tykkäämättä. Esimies joskus tuli sanomaan, että on harvinaista, ettei hoitajasta noin pitkän ajan aikana valiteta kertaakaan. Päinvastoin. Se että valitetaan, potilaat ja omaiset, on aika tavallista. Aina ei vastattu edes puhelimeen kun taas se soittaa ja valittaa. Itse en ollut ihan samaa mieltä siitä, että potilaiden omaisten soitteluihin ja kyselyihin olisi jätetty vastaamatta, esimiestasolla. Itse olisin ainakin aika huolissani jos äitini olisi niin huonossa kunnossa, että saattatsi lähteä talvipakkasilla hortoilemaan kaupungille ja jäädä sinne hankeen makaamaan. Tai että olisi lukittuna oven taakse yksin kotiinsa. Vuorokaude läpensä. Ai niin, hoitajat kävi. Viisi minuuttia aamulla, sama illalla. Lääkkeet jätettiin eteen, ja voileipä. Tossa on. Aamulla ne olivat yleensä samassa paikassa koskemattomina.
En voi tehdä hoitotyötä sen takia, koska en voi tehdä mitään niin huonosti kuin mitä useissa paikoissa hoitoalalla joudutaan tekemään. Onneksi pääsin sieltä pois!

Se mainosala mistä puhuin aikaisemmin. En haluaisi tehdä mitään niin turhaa ja pinnallista. Työelämässä on niin kova kyynerpää-tekniikka joka paikassa. Ja ainakin Helsingissä työntekijät valitaan vähänkin suositumpiin paikkoihin pian ulkonäön ja iän perusteella. Se on ihan paska puhetta etä vaikka samlla koulutustaustalla oleva nelivitonen ja kaksivitonen hakisi samaa paikkaa, että olisivat siis saman arvoisia. Nelivitosen viiskymppisen on mahdoton työllistyä, ellei ole hoitaja, lääkäri, lakimies.. Tai ehkä joku lääke-edustaja?

Joten.. näppäilen kuviani ja tanssittelen sormiani kotonani ilman kilpailua ja kyyenrpäitä kyljessä. Paljon tästä ei makset, mutta noh. Ainakin elän ihmisarvoisempaa elämää kuin mitä vaikkapa töissä ollessani. Jonain säästöpellenä pompimassa tekemässä itselleni ja muille vaan pahaa mieltä. Elän huomattavasti mieluummin näin, lähes samansuuruisella toimeentulolla kuin jos olisin työtön. (työpaikkahan mulla on edelleen odottamassa...) Ruokaan raha kuitenkin riittää, ja johonkin pieneen ja kivaan joskus, harvoin. Niin kuin tulppaaneihin. Kevään ekat. Aika moni asia mitä rahalla saa, on kuitenkin aika turhaa. Turhempaa kuin terveys ainakin. Sillä, omani tai toisten, en enää suostu leikkimään.

Tällä hetkellä oma terveys vaan tuntuu aika kaukaiselta ajatukselta ;) Olin siis aamulla jumpassa, yllätys! Menin Step-tunnille, rankin, oranssi tunti mitä tuolla on. Aivan mahtava tunti. Jalka nousi ja hiki virtasi. Niin tykkäsin. Tunnin pompittuani, koko tunnin jaloilla askeltaen, jäin vielä toiselle, puolen tunnin tunnille. Nyt iltapäivällä olo on ollut aika väsynyt, pää on kipeä. Huomenna varmaan jalat. Pitää yrittää syödä vähän enemmän tänään. Ja juoda vettä.

Tänään jumpasta, kukka- ja ruokakaupan kautta kotiin päin tullessa, kirvelevän kylmässä auringonpaisteessa joku vastaantuleva, koiraa ulkoiluttava (sellainen valkinen ihana terrieri mistä mä tykkäsin ellen olisi allerginen) mies sanoi että onpa hieno päivä, aurinko paistaa ja naiset on kauniita. Oli ihan kiva -ja yllättävä- kuulla. Naama punaisena pakkasesta ja meikittömänä jumpan jälkeen, pipo silmillä:)