Aggressio

Sairaus on ottanut niskalenkin musta nyt kokonaan. Tuntuu että koko kahden vuoden aika, mitä olen terapiaa toivonut ja odottanut, hoitanut itseäni lääkkeillä, sen takia että olisin vahva hoitamaan ja käsittelemään asioita, jotka käsittelemistä vaativat. Ja nyt tämä viimeisin puoli vuotta, kun olen työstänyt terapian aloittamista. Etsinyt terapeuttia ja valmistautunut vähitelen terapian aloitukseen. Olen koko sen ajan uskonut meneväni eteen päin, uskonut että saan vihdoin apua, minua hoidetaan ja saan apua. Pitkästä aikaa mulla oli jotain mitä odotin toiveikkaana ja positiivisin mielin, oli jotain mitä odottaa tulevaisuudelta. Ainut, mikä hieman ehkäisi sitä totaalista, täydellistä turhuuden ja toivottomuuden tunnetta, mikä mulla on koko tämän viimeisimmän sairastamisjakson aikana ollut. Ihan turhaan. Nyt vajoan taas syvempään masennukseen, millään ei ole mitään väliä. Olen pääni sisällä vankilassa, enkä todellakaan tiedä, mistä löytäisin omin avuin keinon nousta sieltä ylös. Mun elämä ja mieli on tämän kotini kokoinen. En pääse täältä ulos. Mulla ei ole muuta elämää. Kaikki se mielen musta tuhoaa kaiken, vangitsee mut tänne neljän seinän sisälle, jossa olen ja pysyn, olen henkisesti amputoitu, en pääse ulos. Selvästi siis taidan olla toivoton tapaus. Hoito olisi turhaa. Pysy tuollaisena. Olen hiljaa ja pysy poissa parempien ihmistn silmistä.

Eilinen oli hirveä päivä, itkin ja raivosin vuorotellen. Millään ei ollut mitään väliä. Turtumusta ja raivon kuohahduksia vuorotellen. Napsin rauhoittavia lääkkeitä ja pidin itseni niillä mahdollisimman turtana. Kun edellisen vaikutus hiipui, otin toisen. Aikaisemmin en tarvinnut turvaa rauhoittavista juuri koskaan. Olin tasapainossa, uskoin johonkin ja koin olevani tarpeeksi hyvä hoidetavaksi ja sain siitä voimaa kestää ahdistusta. Kuvittelin ahdistuksen olevan sellaista, jonka pystyn hallitsemaan. Kun olen kuitenkin menossa valoisampaa kohti. Käsittelin asioita, tunsin olevani hallinnassa enkä täyin sairateni otteessa. Väärässä olin. Matto vedettiin jalkojen alta, eikä mulla ole enää mitään odotettavaa. Olen katkera, vihainen, raivoissani, eikä epäusko ole kokonaan vielä laantunut. En ole sisäistänyt asiaa vielä. Olen siihen kuitenkin puoli vuotta tukeutunut. Siihen, että saan hoitoa. Mieli on musta eikä missään ole mitään hyvää. Inhoan kaikkia, joilla menee hyvin. Miksi mun elämä on mennyt pilalle.

Eilen heittelin tavaroita seinille, raivosin. Jos olisin saanut pesäpallomailan käsiini, olisin huitonut sillä menemään.. Olisi tehnyt mieli rikkoa paikkoja, heitellä tavaroita ulos, paiskoa huonekajuja seinille.. Niin hirveä raivon aalto kävi mun läpi. Sydän kumahteli rinnassa, itkin ja huusin. Huidoin J.tä. Halusin lähteä ulos keskellä yötä. Tukahduin kotona, seinien sisäpuolella. Olisin lähtenyt metsään, huutamaan ja kirkumaan, repimään puiden lehtiä ja oksia. Hakannut, raastanut, repinyt. Huutanut, karjunut, kiljunut niin paljon kun keukoista olisi lähtenyt. Yht'äkkiä rauhoituin. Ihan kuin "kissan häntä" olisi yllättäen tipahtanut löysänä alas ja hetkessä olin melkein turtunut. Tunnoton. Apaattinen. Raivo laantui ihan kuin seinään. Toimiikohan Lito niin. Ennen sitä lääkitystä raivo ei olisi päättynyt noin nopeasti.. Otin lisää rauhoittavia ja sain nukuttu, kello oli silloin jo kolme aamuyöllä.

Nyt yritän lähteä ulos. Sisko perheineen on taas vuokrannut mökin.. Vartiosaaressa on insinööriliiton huvila vuokrattavissa ja sen ovat varanneet kokonaan käyttöönsä yhdeksi yöksi, sunnuntaista maanantaihin. Mennään sinne purjeveneellä. Moottorilla ajellen siinä menee aikaa tunnin verrran. Aluksi en meinannut lähteä mukaan, ajattelin että haluan olla yksin, nukkua koko päivän vaikka lääkkeiden yliannostuksen voimalla. Itkin ja raivosin, oli taas sellainen kumma kuumottava olo, mikä mulle usein tulee, kun olen hermostunut. Otin aamulääkkeet, rauhoittavat mukaanlukien ja päätin nyt sit kuitenkin lähteä. En tiedä miten siellä menee. Sen näkee sitten. Pillerit kulkee käden ulottuvilla.