perjantai 28. kesäkuuta 2013

Kelan päätös


Tässä se sitten seisoo; Kelan päätös hakemaani terapiatukeen. Hakemus hylätty. Olen liian huonossa kunnossa hoidettavaksi.
Tässä linkki lääkärin kirjoittmaan B-lausuntoon terapian tarpeesta.

Mä en vaan voi ymmärtää, etten saanut sitä tukea. Olin ihan varma että saisin sen. Välillä mieleeni toki hiipi pieni epäilys, että mitä jos ei sittenkään, mutta vaiensin ajatuksen ja yritin pysyä toiveikkaana. En uskaltanut antaa sijaa ajatukselle, että se evättäisiin multa. En vaan halunnut ajatella niin. Mulle toitotettiin polilla moneen kertaan niin hoitajan kuin lääkärinkin toimesta, että "totta kai sä sen saat, kuka sen sitten saisi, jos et sinä?". Ja mä uskoin. Lääkärini mielestä pitkä psykoterapia (suositteli pskodynaamista terapiaa ja sitä hainkin, löysin mahtavan tuntuisen terapeutin ja odotin..) olisi ainut mahdollisuus ja välttämätön edellytys sille, että voisin vielä toipua ja palata työkykyiseksi. Mulla on niin paljon traumoja lapsuudessa, vakavia sellaisia, joiden takia olin lapsena, 70-luvun lopulla, lasten psykiatrisella osastolla hoidettavana. Mun mieli on kaikesta tapahtuneesta niin solmussa, täynnä käsittelemätömiä asioita, olen ollut todella turvaton, häiriintynyt, täysin puhumaton ja monin tavoin järkkynyt, ettei ne asiat vaan anna mulle vielä tänäpäivänäkään rauhaa. Elän tunne-elämässäni edelleen niitä menneisyyden tunteita ja tunnetiloja. Mulla ei ole itseluottamusta ollenkaan, pelkään, jännitän, en jaksa mitään, välttelen ihmisiä, eristäydyn, en edes halua palata ihmisten joukkoon. Mulla ei ole ystäviä joiden kanssa haluaisin viettää aikaa, joille voisin jutella. En luota, en osaa puhua. Mistä ihmiset puhuu. Mua vaan ahdistaa.

Silti olen onnistunut solmimaan ihmissuhteita elämässäni, sain kaksi lasta, pystyin huolehtimaan heistä vaikka välillä oli todella vaikeita aikoja. Kaksi vaikeaa eroa, avo- ja avioliitosta (lapsillani on eri isät). Suhteissa oli paljon minuun kohdistuvaa niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Pääsin niistä yli ja pyrin parantamaan omaa ja lasteni elämää. Onnistuinkin siinä. Pärjäsin lasteni kanssa yksinhuoltajana monta vuotta. Elämä palautui päällisinpuolin koko ajan tasaisemmaksi, löysin hyvän miehen rinnalleni. Muutimme yhteen. Aloitin opinnot lähihoitajaksi. Samoihin aikoihin kun elämä oli päällisinpuolin turvallista ja olin aloittanut opinnot (v.2002) aloin saamaan pahoja paniikkikohtauksia, ahdistuin, laihduin lyhyessä ajassa kymmenen kiloa.. ja sain masennus- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosit. Pidin taukoa opinnoista, olin töissä ja lopulta sain suoritettua opintoini päätökseen ja valmistuin mielenterveys- ja päihdetyöhön erikoistuneeksi lähihoitajaksi vuonna 2007. Samana kesänä sain heti vakituisen työpaikan kaupungin kotisairaanhoidossa, olin ollut siellä pari kesää kesätöissä ja minua pyydettiin sinne vakituiseksi. Olin hyvä ja pidetty hoitaja. Neljä vuotta tein niitä töitä. Alussa viihdyin hyvin, vähitellen aloin väsymään. Huomasin miten kova kiire ja tehokkuuden ajatus pyörittää alaa, missä herkkyydellä, ajan antamisella ja empaattisuudella pitäisi olla suuri painoarvo. Niin ei ole. Kiire alkoi syömään minua, en halunnut tehdä työtä vanhusten parissa niin huonosti, kuin mitä se olisi pitänyt tehdä sen ajan puitteissa, mitä mitattiin ja supistettiin jatkuvasti. Hoidettaviin olisi pitänyt suhtautua kuin tavaroihin liukuhihnalla. Ei ihmisiä saa kohdella niin. Ei minusta ollut siihen. Ahdistuin ja lopulta pelkäsin töihin menoa. Viimeiset puoli vuotta menin joka päivä itkien ja paniikki kurkussa töihin. Ei olisi pitänyt.

Vuonna 2011 sain diagnoosin kaksisuuntainen mielialahäiriö, tällä hetkellä ilmeisesti 1tyyppiä, jatkuva sekamuotoinen jakso. Puoli vuotta odotin lähetteen saamista psykiatrian poliklinikalle, ja kun se meni läpi, odotin vielä lähes puoli vuotta että näin lääkärin. Alusta asti oli selvää että tarvitsen terapian. Psykiatrini on myös äitini psykiatri, joten tietää, tai osaa varmasti hyvin kuvitella, mun taustani ja on sen sanonutkin. Puolitoista vuotta sopivaa lääkitystä etsittiin. Masennuslääkkeitä olen aina kieltäytynyt syömästä ja se on varmaan loppupeleissä ollut ihan hyvä asia. Niitäkin kokeiltiin tässä pienen hetken, mutta eivät sopineet ollenkaan. Muutuin entistä hermostuneemmaksi ja ärtyneeksi. Olen aina ollut erittäin lääkekielteinen, mutta nyt näiden parin vuoden aikana olen hyväksynyt Liton, Lamictalin ja tarvittavat Oxaminin ja Tenoxin, valikoimiini. Toimivat riittävän hyvin. En halua lääkitä itseäni liikaa, "huopatossuksi", kärsin mieluummin ajoittaista kovaakin ahdistusta. Olen pärjännyt, en ole ollut ikinä sairaalahoidossa. Lito ja Lamictal ovat ihan hyviä ja riittävät.

Puoli  vuotta sitten lääkäri sanoi että nyt olisi aika aloittaa terapian hakeminen. Olin siitä ihan mielissäni, sitä olen kuitenkin toivonut ja tiennyt tarvitsevani jo kymmenen vuotta. Vuonna 2002 haettiin Kelan terapiatukea, en saanut sitä silloinkaan. Silloin masennusdiagnoosilla. Kevättalvi meni terapeutin metsästämiseen, etsin sopivaa, lähetin sähköpostia varmaan kolmellekymmenelle terapeutille, kymmenen kanssa sovin tapaamisajan, kolmea kävin lopulta tapaamassa ja kun sopiva osui kohdalle, olin tyytyväinen ja odotin innolla lääkärin B-lausunnon saamista ja Kelan hakemuksen jättämistä. Juhlallista melkeinpä. Kolme kuukautta odotin lääkärinlausuntoa ja Kelan päätöstä kaksi kuukautta. Koko ajan olen ajatellut vaan ja ainoastaan terapiaa. Olen ollut innoissani, toiveikas, on ollut tunne, että ehkä tässä nyt eteenpäin mennään. Terapeutti on välilä laitanut tekstiviestejä ja kysellyt kuulumisia. Jäi nyt lomalle ja tarkoits oli päästä aloittamaan terapiaa kesän jälkeen, elokuussa. Ajattelin että on ihanaa, kun mulla on tulossa tuollaista tärkeää sisältöä elämään, rytmiä viikkoihin. Asiani ovat tärkeitä ja minua kannattaa hoitaa.

Mutta väärässä olin. Olen liian sairas hoidettavaksi. Olisinpa sairastunut johonkin fyysiseen sairauteen. Tuskin löytyy yhtään fyysistä sairautta, jota sairastavalle sanottaisiin "ei sinua voi hoitaa kun olet noin sairas". Kuolevatkin hoidetaan asiaankuuluvalla tavalla. Mielenterveyspotilaita ei. En edes uskalla ajatella miten voin tästä eteen päin. En varmaan paremmin ainakaan. Miten saan itseni huomenna ylös sängystä, miten saan enää ikinä kipinää tai motivaatiota mihinkään. Tänään olen turruttanut itseni rauhoittavilla. Kun avasin Kelan kirjeen, aloin tärisemään ja itkemään niin paljon, ettei siitä muuten olisi tullut loppua ollenkaan. Se auttoi ja nyt on aika välinpitämätön, turta olo.


2 kommenttia:

  1. Olen ihan äärettömän pahoillani, kuulostaa aivan käsittämättömältä päätökseltä.

    VastaaPoista
  2. Mä en tunne ollenkaan näitä tukiasioita, mutta tuossa Kelan kirjeessä lukee, että terapia tulisi liittää terveydenhuollon kautta saatavaan hoitokokonaisuuteen (tai jotain sinne päin...). Eli oliskohan sulla mahiksia saada terveydenhuollon kautta terapiaa nyt kun se ei Kelan kautta onnistunut? Pitäiskö sellaista hakea, Kelan lausunto liitteenä? Tai sitten vain haet Kelan rahoja uudestaan. Toivon, ettet lannistu, vaikka en todellakaan ihmettele jos niin teet. Kesällä ei kait mikään asia etene, joten sitten kun pahin pettymys on ohitse niin toivottavasti pystyt nauttimaan kesästä ja keksimään jonkun varasuunnitelman syksyksi. Vaikka on se pimeetä, että itse pitää osata keksiä. Pitäisi siis olla valmiiksi erittäin toimintakykyinen, että pystyy hakemaan apua.
    Muistelen sun joskus kirjoittaneen, että isäsi olisi valmis tukemaan terapiassa käyntiäsi taloudellisesti. Mitä jos alkaisit kuitenkin käydä valitsemallasi terapeutilla, mutta vaan harvemmin, vaikka kerta viikossa tai kahdessa (mikäli pystyt sen kustantamaan). Minä kävin sillä tavalla 3 vuotta, en edes hakenut Kelalta tukea. Tosin olin sinä aikana töissä, mutta palkka ei ollut kehuttava. Minäkin aion kyllä joskus vielä hakea Kelan tukea terapiaan, sitten kun tunnen olevani siihen valmis. Nyt on ollut työelämässä niin raskasta kun olen vaihtanut paikasta toiseen ja ollut välillä työttömänä, etten millään jaksaisi panostaa terapiaan tarpeeksi. Ja kodinhoito imee ne vähät mehut mitä töiden jälkeen jää.
    Tai jos menisit jonkun terapeutiksi opiskelevan "harjoituskappaleeksi". Tosin siinä on varmaan se vaara, että ei pysty luomaan luottamussuhdetta terapeuttiin, jos ajattelee että tämä on "vain" harjoittelija. Vaikka niin paljon on kuitenkin kiinni terapeutin persoonasta (siis että hänen persoonansa sopii sinun persoonaasi) ja siitä miten valmis itse on rehellisesti kohtaamaan ongelmiasi (sinä tunnut valmistautuneen siihen henkisesti), että uskoisin terapeuttiharjoittelijan voivan auttaa hyvässä tapauksessa ihan yhtä paljon kuin kokeneemmankin terapeutin. Eipä harjoittelija ole ainakaan päässyt leipääntymään työhönsä...
    Toivottavasti et nyt kuitenkaan lyö hanskoja tiskiin.

    VastaaPoista