torstai 20. kesäkuuta 2013

Syvä huokaus

Mä olen niin stressaantunut tänään, just nyt, ollut koko päivän aamusta asti. Tai oikeastaan jo eilisillasta asti. Ilta oli ihan kauhea, mulla oli tosi huono olo, huimasi, keinutti ja heikotti. Olin syönyt ihan liian vähän kulutukseen nähden ja siitä tuli jotenkin ihan pelottava olo. En mä saisi olla näin huonolla syömisellä, mutta olen silti. Söin siihen huonoon oloon neljä palaa ruisleipää, juustoa ja mustikoilla höystettyä raejuustoa, tosi paljon siis kerralla itselleni, ihan kunnon mässyt.. Mutta kyllä se siihen fyysiseen pahaan oloon auttoi. Hyvä niin. Muistin myös juoda tarpeeksi, eilen oli aika kuuma päivä ja kuumalla liikkuessa nesteentarve lisääntyy huimasti. Ja seliseli. En mä nyt mun syömisistä tullut tänne kirjoittamaan. Tai no, nukkumisestakin vielä muutama sananen. Nukuin tosi levottomasti. Oli tosi ikävä olo. Mun Litoannostusta nostettiin juuri vähän aikaa sitten, siitä en saa mitään sivuvaikutusia, tai en ainakaan niin, että sitä huomaisin, mutta enpä tiedä siitä hyödystäkään sitten, mutta parempi sillä kuin ilman, näin olen päättänyt. Otin ennen nukkumaanmenoa yhden Opamoxin, en ole enää hetkeen osannut nukkua ilman sitä, mutta sillä nukun, yleensä, ihan hyvin. Luulen että se on pientä lumevaikutustakin, mene ja tiedä. Unilääkkeellä (Tenox) en nuku, olen nukkumaan käydessäni niin ahdistunut, ettei Tenox siihen auta. Ahdistus on vahvempi kuin se pelkää nukahtamisen vaikeus. Viime yönä ahdisti silti, meinasin jo ottaa isomman annoksen Opamoxia, mutta kumma kyllä nukahdin jossain vaiheessa ja sain nukuttua aika pitkät unet. Heräilin vasta kymmenen jälkeen (aamulla:), unta tosin sain vasta joskus yhden jälkeen. Mutta hyi mikä olo mulla oli ennen sitä. Sellainen polttelevan kirvelevän kireä olo, selitin miehelleni, että mulla on selainen olo kuin useat köydet puristaisi mua ympäri kehoa ja muu osa kehosta roikkuisi pehmeänä ja raskaana, tahdottomana köysien välissä (vähän niinkuin verkko kinkun päällä. Yäk mikä mielikuva), haluaisin olla pehmeä ja rento, mutta jokapaikkaa kiristää näkymättömät kuristavat köydet. Ikävä mielikuva ja varsinkin kammottava olo. Ennen nukahtamista säpsähtelin hereille monta kertaa, sätkähtelin silleen, vähän niin kuin sähköiskun saaneena. Usein räpsähdän nukahtamisen hetkellä, mutta tuo oli sellainen kertaa sata. Onneksi lopulta nukahdin, hulluksihan tuossa olisi muuten tullut..

Aamulla oli nihkeää herätä, kroppaa kiristi eilinen hullu treenaaminen, jalat tuntuivat painavilta ja yläselkä oli jumissa. Pienillä venytelyillä ja parilla kupillisella kahvia sain itseni hereille sen verran että jostain tulee jotain, enkä ihan hajalla ole ollut. Koko ajan olen jotain tehnyt. Aamulla kirjoitin kirjettä samalla kun join aamukahvia, kirjoitin tosi paljon, muistaakseni neljä A4 (molemminpuolin). Kirjeen kirjoittaminen vie niin mukanaan, että voisin tehdä sitä vaikka kuinka kauan, asiaa aina riittää. Kirjoitin ehkä vähän reilun tunnin ennen kuin piti ryhtyä johonkin "hyödyllisempään", oli pakko syödä jotain ja keitin puuroa, mustikoiden kanssa meni ihan hyvin alas, vaikkei oikein nälkä ollutkaan. Aamupalan jälkeen hain postin (sain kaksi kirjettä ja kirjepaperitilaukseni, ihanaa), pyykit ja yhden matkalaukun kellarista. Luin postit ja aloin pakauspuuhiin. Sain katsottua vasta omat vaatteet.... Ja vielä on paljon tekemistä. Mä olen aina niin tarkka vaatteistani, jopa maalla, joten sovittelin kaikki yhdistelmät ja vaihtovaatteita olisi ainakin viikon, tai koko kesän, tarpeiksi. Vielä pitäisi ehkä silitää jotain, vaikka laukussa ne kuitenkin ryttääntyy..

(Ollaan siis huomenna aamulla lähdössä juhannuksen viettoon siskon & co. vuokraamalle mökille Savoon. Ovat siellä pari viikkoa ja me mennään heidän vieraikseen sinne pariksi päiväksi. Mökki on mun lapsuusmaisemissa, saman järven rannalla kuin meidän jo edesmenneiden mummon ja ukin mökki. Siellä tuli vietettyä kaikki lapsuudenkesät ihan ensimmäisestä kesästä alkaen, serkkujen ja isovanhempien kanssa. Oltiin siellä ihan koko kesä ja välillä jonkun vanhemmat olivat siellä jonkunaikaa loma-aikoinaan. Muun aikaa oli kai parempaa tekemistä, mutta hyvä näin. Kesät olivat aika ihania, enimmäkseen. En niistä niin yksityiskohtaisesti paljoa muista, mutta maisema ja sijainti ovat rakkaita edelleen. Mökki on edelleen olemassa, mutta meidän äiti möi osuutensa siitä siskojensa kanssa riideltyään, eikä mulla ja siskollani ollut sinne sen jälkeen pitkään aikaan mitään asiaa, vaikka me oltiin oltu siellä lapsina kaikista eniten. Nykyään -äidin veljen kuoltua- meillä on osuus siellä, viikko kesässä. Kymmenen vuoden tauon jälkeen. En ole kovin tyytyväinen, mutta tyhjää parempi tuokin. Äiti ei meidän mielipidettä paljon kysellyt, mutta sinä nyt ei ole mitään ihmeellistä tai uutta. Mökki on hyvin vaatimaton pieni tönö järven rannalla, ilman mitään ns. "mukavuuksia" -enkä niitä kaipaakaan, en edes haluaisi sellaista mökkiä joka olisi täysin varusteltu kuin kaupunkiasunto-, eikä sillä ole juuri mitään rahallista arvoa, mutta tunnearvoa senkin edestä. Äiti sai siitä varmaan muutaman tuhat markkaa. Halvalla meni lapsuusmuistot. Haista ... huomenna ollaan menossa siis saman järven rannalle, mutta eri mökille. Vuokratulle. Meillä on se yksi viikko vuodesta kun saadaan mummonmökillä olla, eikä se nyt juuri sattunut kohdalle. Ihan kiva päästä jokatapauksessa maalle, mutta silti vähän jännitän miten jaksan olla muiden seurassa melkein kolme päivää. En ole tottunut olemaan muiden kanssa paria tuntia pidempää ja kyllä mua kieltämättä vähän pelottaa, miten jaksan tuon ajan olla ihmisiksi..)


.. Ja sitten soitti äiti, tai itseasiassa minä soitin sille. Yritti soittaa eilen illalla, mutten todellakaan jaksanut vastata kun olin jo muutenkin niin huonolla tuulella ja hermostunut, mitähän siitä olis tullut.. Yhteen ääneen olisi huudettu ja papatettu. Tänään soitin sille kun lupasin, ei olis pitänyt. Oikeesti! Mulla menee NIIN hermot ja tulen NIIN pahalle päälle koko loppupäiväksi, että voisin kaataa vaikka  talon seinät, tai ihan mitä vaan. Äiti on maaninen (sairastaa siis ykköstyypin bipoa) ja sen kyllä kuulee. Puhui puolituntia itsekseen, oikeastaan ilman mitään taukoa. Puhui kaikki maailman epäkohdat; politiikan, leipäjonot, vanhustenhoidon, eriarvoisuuden ihmisten välillä, miten kalliita autoja oli nähnyt, miten paljon ihmiset ostavat kaupasta ruokaa, miten ei pääse liikkumaan, miten syö mitäkin lääkettä ja minkälaisia sivuvaikutuksia niistä saa, mitä lääkäri se ja se sanoi siitä ja tästä. Jumalauta lista on loputon! Ja kaikki samat asiat joka kerta kun soittaa -tai silloin kun nyt jaksan sille vastata, eli suunnilleen joka toinen tai kolmas kerta-. Mun olisi tehnyt mieli huutaa puhelun aikana että "pidä jumalauta pääsi kiinni, olen kuullut kaikki noi samat asiat sata kertaa!". Välillä laitoin puhelimen pöydälle ja sai jutella ihan itsekseen. Ei olisi varmaan huomannut vaikka olisin laittanut linjan poikki.. Ikinä ei kysy mitä mulle kuuluu, tai mun lapsille, miten voin, ei mitään. Siltä ei saa suunvuoroa ollenkaan. Jos yritän sanoa jotain johonkin väliin, puhuu samaan aikaan. Ei kuule mitä toinen sanoo. Eikä sairasta muita sairauksia kuin sitä samaa mitä minäkin, kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vaikka toisin voisi kuvitella kun puheitaan kuuntelee. En jaksa. Ai niin, no viimeksi sanoi "Paljon huonommassa kunnossahan sinä olet kuin minä".. Joo, okei.

Mä en niin kestä noita puheluita, en kestä enkä jaksa. Miksei mulla voi olla normaalia äitiä, joka huolehtii, on kiinnostunut, välittää ja näyttää sen. Vaan tuollainen super-itsekäs ihminen jonka päähän mahtuu vaan yksi asia; Minä. Että sellaista. Voisin tästä aiheesta avautua vaikka koko internetin täyteen, kirjoitettavaa ja kerrottavaa riittäisi ja löytyisi. Kaikki ne sanat mitä en koskaan ole saanut sanoa, mitä kukaan ei ole ikinä kuunnellut. Vaikken niitä paljon muista. Vanhempani erosivat kun oli kuusi vuotias ja siitä asti olen ollut äitini kuuntelija ja hoitaja, kuulostellut aina että miten jaksaa ja voi, kulkenut varpaisiltani ja ollut se kiltti tyttö. Kuunnellut. Silti olin ihan paska. Isä löysi uuden vaimon joka sai uuden lapsen, mä jäin äidille. Kunnes äiti löysi uuden miehen ja sai uuden lapsen. Silloin olin mummolla, äidillä, isällä tai laitoksessa, sellaista kiertokulkua. Kuunnelkoot muut äidin sairaudet, minä en ole siltä saanut muuta kuin biologisen olomuotoni ja samanlaisen sairaan aivotoiminnan, elämästä en ole ihan varma. Ensi kerralla en vastaa puhelimeen.

Hyvää juhannusta!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti