Vihan vuodet

Tulin nyt taas kirjoittamaan kun intoa nyt näyttää olevan (tai no, kierrän kyllä edelleen konetta kuin kissa kuumaa puuroa, siis ainakin tämän blogini osalta, ja niinpä järkeilin sen olevan sellainen merkki, että mun todellakin pitää tänne kirjoittaa. Helppoa tämä (keittiö-)psykologia, heh;). Joten niinpä nyt koitan saada jotain naputeltua.

Kohta lähden ajelemaan pyörällä ihanaan arinkoiseen lämpöön, potta päässä, kuntosalia kohti. En osaa päättää menenkö viiden jumppaan vai spinningiin, ajattelin vaikka heittää kruunaa ja klaavaa ja katsoa, mitä se sanoo. (Onko tää muuten taikauskoisuutta?) En vaan osaa päättää, kumpikin siis tuntuu kivalta vaihtoehdolta, tykkään molemmista tunneista ja molemmista ohjaajista, eilen olin jumpassa ja sunnuntaina spinningissä, että ehkä olisi taas aika hypätä pyörän selkään sisätiloissakin. Moni aina ihmettelee (tai moni ja moni, sisko on ehkä joksus naurahtanut..?) että "miksi et pyöräile ulkona kauniilla säällä?". Teen sitäkin välillä, mutta mun mielestä tavallinen mummopyörällä ajelu ja maisemien ihailu ei ole varsinaisesti urheilemista, vaan sellaista rentoutumista ja no, maisemien katselua ja viiletämistä tukka putkella tuulesta pyörän omalla painolla. Spinningissä taas hiki lentää oikein kunnolla ja siellä pääsee päästelemään ihan todella voimiensa äärirajoilla ja se jos joku kohottaa kuntoa. Jokainen kerta kun puuskutat, nousee kunto aina vähän, jokaisesta hengästyneestä henkäyksestä. Spinningpyöräily vastaa tehoiltaan kilpapyöräilyä, asento ja vauhti on kovimmillaan sama. Olen ajatellutkin että olisi joskus kiva kokeilla ihan oikeaa kilpapyöräilyä.. Mutta siihen tarvii niin monenlaista kalliin pyörän lisäksi, ettei ehkä ihan näillä tuloilla sopisi kokeiluluontoiseksi harrastuskokeiluksi..

Mutta hoho hoijaa, ei mun kyllä pitänyt tulla kirjoittamaan liikunnasta vaan jostain ihan muusta. Kas kun kädetkin alkoivat tärisemään, ehkä en saakaan kirjoittaa. Mikä ihme tässä nyt taas mättää. Naurettava numero taas yhdestä asiasta, joka päättyyy todennäköisesti siihen, että unohdan koko jutun ja annan  pölyn vaan laskeutua.

No, tänään tajusin tässä iltapäivällä etten ole ikinä surrut kunnolla avioeroani entisestä miehestäni, poikani isästä. Erottiin viisitoista vuotta sitten, silloin kun odotin poikaa. Halusin eroa jo ennen kuin sain tietää että olin raskaana (raskaus ei siis ollut suunniteltu) ja oikeastaan koko yhdessäoloaika oli sellaista eroamista, erottiin ja palattiin yhteen varmaan viikottain. Viitisen vuotta ehdittiin olla yhdessä ja naimisissa (mentiin pikanaimisiin kun oltiin oltu yhdessä pari kuukautta) ja se oli kyllä sellaista vuoristorataa että heikompaa hirvittää. Ja vahvempaakin, kun jälkeenpäin olen asioita muistellut ja sitä, miltä musta silloin tuntui. Miten jumissa olin siinä tilanteessa ja ajattelin ettei se ikinä pääty vaan elämä on loppuun asti sitä vuoristorataa, eroamista ja yhteen palaamista. Vähitellen suhde raukesi, vähän kerrassaan, vähän huomaamattakin. Erotiin, oltiin vähän pidempää erossa, palattiin vähän myöhemmin vähäksi aikaa yhteen ja taas erottiin. Lopulta ei enää palattu yhteen. Minä halusin eroa enemmän, mutta en oikeastaan tiedä oliko se ihan koko totuus kuitenkaan. Uskon että mies olisi kuitenkin halunnut jatkaa yhdessä oloa. Mä en enää jaksanut. Oli liian vaikeaa ja repivää. Epäili ettei lapsi ole hänen ja oli muutenkin melkein vainoharhainen asiasta. Oli myös aggressiivinen ja väkivaltainen, muttei vakavasti. Uhkaili kyllä vakavilla asioilla sanallisesti, pelon ilmapiiri oli paljon raskaampi kuin tönimiset, lyönnit ja kuristukset. En ollut ikinä sairaalassa.
Vaikka väkivaltaa oli, on mun pakko sanoa, että vastapainona oli paljon iloa, onnea, naurua, intohimoa ja ihaania asioita. Poika siitä todisteena. Ei kai kukaan ihminen jaksaisi pelkkää helvettiä vuodesta toiseen.

Lopullinen ero sai pisteen siitä, että löysin uuuden miehen, nykyisen mieheni. Tiedän sen kaiken, ettei uuteen suhteeseen saisi mennä heti edellisestä pilalle menneestä suhteesta, vaan ne asiat pitäisi kunnolla käsitellä. Se on kai tavallista, että joku pitää monen vuodenkin tauon vanhan ja uuden suhteen välillä, tai on haavoittunut suhteeessa niin pahasti, ettei uuteen uskallaudukaan.
Mutta mä en ole käsitellyt sitä edellistä suhdetta ja tästä mun piti itseasiassa kirjoittaa. En ole sitä aikaisemmin oikeasti edes tajunnut! Siis sitä käsittelemistä ja suremista. Aika paljon on sellaista mitä en ole käsitellyt, niitä on niin paljon, etten edes muista kaikkia.Tai olen mä eroa joltain kantilta miettinyt, siltä, että olen tuntenut vihaa, suuttumusta, katkeruutta, ärtymystä, inhoa, sääliä entistä miestäni kohtaan. Minne ne hyvät muistot unohtuivat? Kun niitä hyviäkin puolia kuitenkin oli. Olen ollut aika yksisilmäinen. En ole surrut, kaivannut, itkenyt, ikävöinyt. En tosiaankaan. Pitkät  vihan vuodet siis. Ei ihme että ahdistaa.

Kello 20.57

Nyt väsyttää ja tuntuu raukealta, samalla silti vähän hermostuttaa ja otsa tuntuu kireältä ja hartiat on korvissa (se on ainakin aika yleinen jumituksen kohde spinningiä harrastaville..). Pinna meinaa olla kireällä. Tekisi mieli mennä jo sänkyyn makaamaan ja yrittää rentoutua. Mä olen liikkunut tänään paljon. Aamulla kävin tyhjällä vatsalla (se tehokas rasvanpolttokikka..) reippaalla vajaan tunnin kävelylenkillä, laitoin kotona juoksulenkkarit jalkaan kun ajattelin että voisihan siinä koittaa muutaman juoksuaskeleenkin ottaa, mutta kävelin vaan reippaasti. Ihan lämmin siinäkin tuli. Kävelylnkin jälkeen tein vatsatreeniohjelmaa netistä sellaisen vartin. Puolen päivän aikaan söin ekan kerran, puuroa ja mustikoita. Iltapäivän vaan häröilin kotona, vähän aikaa loikoilin ja luin kirjaa. Söin munakkaan ja salaattia. Ja sitten se pojan isä tuli käymään ja hakemaan siis E.tä mukaansa.. Ja siitä tämä ajatus nyt lähti..

Nyt iltapäivällä kävin sitten sillä spinning-tunnilla ja olikin raskas tunti, Vuoristospin. Taas sai revitellä voimiensa äärirajoilla ja jalat viuhuivat polkimilla sellaista vauhtia ettei uskoisikaan. Nousi syke ja hiki lensi kuin hanasta. Se on aika ihmeellistä että miten paljon sitä jaksaa tsempata itseään, ohjaajalla ja musiikilla on siinä aika olennainen osa, ei varmaan yksin kuntopyörällä sotkiessa pääsisi samoihin sykelukemiin ja hikimääriin ja lukemiin. Välillä tuntui kuin sydän olisi kurkussa ja hengittäminen vaikeampaa. Maksimisykkeillä mennään kai silloin. Mutta taas jaksaa. Ajelin pyörällä kotiin, kävin suihkussa ja laitoin ruokaa. Söin pinaattilettuja, puolukoita ja raejuustoa. En muuta.
Nyt en jaksa ajatella paljon muuta enkä enempää tätäkään. Palaan ehkä myöhemmin siihen aiheeseen mistä mun piti alunperin kirjoittaakin. Nyt vähän huimaa.