Jokapäiväinen

..pettymys

Jokapäiväisestä bloginpidosta on näköjään tullut kertaviikkoinen, mutta samapa tuo. Jotain muistia haluan laittaa elämästä ja päivistä tänne, joten puolipakottaudun kirjoittamaan välilllä. En tiedä miksi, enemmän kuin masentuneisuudesta, tämä kirjoittelemattomuus johtuu siitä, etten yksinkertaisesti ehdi, tai sitten en jaksa. Aamuisin olen tyyliä hyvä kun pääsen sängystä ylös, en vielä sängyn alla, mutta peiton alla pysyisin tiiviisti, ellei olisi perheen takia noustava. Se nyt olisi vihon viimeinen homma, että makailisin täällä aamulla kun lähtevät ja iltapäivällä kun tulevat. Ja illalla ja siinä välissä ruokalepoa. Väsyttää. Eilen tein niin, etten edes herännyt kun E heräsi ja lähti kouluun, tai J joskus sitä ennen. Heräilin pari tuntia myöhemmin, ja vähitellen tajusin, että olempa maannut taas aamuni ohi. Hyi hitto. Inhoan silloin itseäni koko päivän, onhan se nyt aika ällöttävää. Akka makaa puolitajuttomana kun muut tekevät jotain. Ennen aamulääkkeiden ottoa olen aika väsynyt, kireä, ärtynyt, eikä huvita. Hyvä kun jaksan sormea liikuttaa. J yleensä lataa kahvinkeittimen valmiikis, niin mun ei tarvii kuin tosiaan sitä sormea liikuttaa vähän. Kaivaa ne pillerit purkista.

Lääkkeet otettuani ja kahvin hörpittyäni herään henkiin, vajaassa tunnissa muutun ihan eri ihmiseksi, varmaan kaikki aamuhönöstä vähän muuttuvat, mutta mulla muutos on niin suuri, muutun ihan eri ihmiseksi. Ihan kuin olisin joku robootti, vähän bensaa koneeseen, niin jo alkaa päivä rullaamaan ja virtaa riittää. Ainakin vähäksi aikaa. Aamupäivisin mulla on yleensä vaikeuskia päättää mihin ryhdyn, kuvitteln että olisi niin monenlaista aktiviteettia, etten osaa valita mitä tekisin. Ja sitten teen nopeasti monta asiaa kerrallaan.

Vaihtoehtoina on tässä lähiaikoina ollut; kirjeiden kirjoittelu (saan niiden parissa aikaa kulumaan kaksi kolme tuntia kerralla, en kirjoita mitään kauppalappuja juosten kusten, vaan pitkään ja hartaasti, ja silloin olen kuulemma kirjoitustranssissa -sanoo poika- joten pyrin sen tekemään silloin kun on koulussa. Kirjoittaessani en osaa pysähtyä tai sisäistää mitään ulkoa tulevaa). Toinen vaihtoehto on blogin kirjoittaminen (mihin en ole nyt kyllä päätynyt vähään aikaan), kolmas kirjan lukeminen (luen suunnilleen kirjan viikossa, mutta aamuisin en sitä viitsi harrastaa, liian suuri nukahtamisvaara aamuhönöyden vielä vaikuttaessa) ja sitten tietenkin jumpalle lähtö. Sinne lähdenkin monta kertaa viikossa, liikuntainnosta ei ole puutetta, ja hyvä niin (J liittyi mun monen vuoden houkuttelun jälkeen tuonne Fressin kuntokeskukseen ja käynnit siellä on nyt jääneet enemmän iltapainotteisiksi) Kotityöt hoidan yleensä aamupäivn aikana, tiskaan, pesen pyykkiä, järjestelen. Tänään imuroin ja pyyhin pölyt, meinasin pestä olohuoneen ison maton kylppärin lattialla, mutta tyydyin heittämään sen vaan saunaan, lauteiden alle piiloon. Mietin kirjahyllyn kirjojen imuroimista, pölyttävät aika hyvin, mutta jätin senkin tuonnemmaksi. Olen kova siivoamaan, olen sellainen ylisiisti, vihaan sotkua ja epäjärjestystä, ja likaisuutta tottakai. Edelleen en ymmärrä miten jollekin voi siivoaminen olla vaikeaa, itse en voisi olla siivoamatta. Koko ajan. Metsälenkkikin tekisi ihan hyvää hapettomalle ololleni. Usein olen huomannut, etten hengitä, ainakaan kunnolla. Huomaan toisinaan haukkaavan ilmaa enemmän, hengitän siis liian pinnallisesti ja tuppaan pidättämään hengitystä, ilmeisesti. Usein onkin sellainen puristava ja hengetön olo. Niin kuin seinät olisivat liian lähellä (mitä kyllä ovatkin..) Kaupassa käyminen on jokapäiväinen rituaali. Joka päivä kiroan sitä, miksi ei voida käydä kunnolla autolla kaupassa vaikka pari kertaa viikossa, mutta ei. Liikaa suunnittelua vaativaa ohjelmaa. Ja sitten raahaan sen mitä jaksan, joka päivä. Voisi sitä muutakin ajanvietettä olla. Vie kallista aikaa mun rauhassa olemiseltani.

Tässä siis aamupäivän ohjelmat. Iltapäivällä yleensä uuvun, usein olen unohtanut syödä, tai olen syönyt liian vähän, huomaan sen huimauksesta. Silloin on yleensä mentävä pienille päivänokosille. Yleensä en osaa nukkua päivällä vaikka haluaisinkin. Kirjan lukeminen ei onnistu, kirja tippuu, mutta jään pilkkimään. En osaa nukkua ilman lääkettä enää. Tai nukahtaa. Jonain päivänä, kun olin tosi väsynyt, ajattelin, että pitääkö tässä alkaa vetämään rauhoittavia päivälläkin, että saisin ne toivotut päiväunet nukuttua, mutten siihen sentään ole mennyt. Se nyt vielä puuttuisi. Usein on samaan aikaan väsynyt ja silti levottoman jännittynyt, kireä olo, mikä jatkuu vaan (en keksinyt mihin se loppuisi). En ole tähän mennessä käyttänyt ylimääräisiä lääkkeitä päivällä, enkä aio niin tehdä vastakaan. Sitäpaitsi, silloin nukkuisin vielä kun poika tulee koulusta kotiin. Olisin ällöttävä aamun lisäksi myös iltapäivällä. Tällähetkellä tuo on ainut periaate mikä mulla on, tai selkäranka päivissä, ja sitä varten tsemppaan. Juodaan joka iltapäivä E.n tullessa koulusta kahvit ja syödään jotain välipalaa (mitä olen aamulla aina erikseen käynyt ostamassa), kertoo päivästään, aloittelee läksyjä. Mä yleenä nuokun hiljaa ja yritän keskittyä kuuntelemaan ja tajuamaan mitä kertoo. Mulla ei yleesnä ole mitän kerrottavaa tai sanottavaa, ja se tuntuu kamalalta. Voi hitto mikä tyhjäpäinen zombimössöaivoidiootti olen. Ei ole kiva huomata olevansa näin tympeän tyhjä ja ajatukseton (välillä olen miettinyt, että onko mulla skitsofrenia, siinä tyypillisenä oireena on juuri erakoitumsenhalun, outoudentunteen, ajatuksettomuuden ja tyhjyydentilan tuntu, mutta niin se on masennuksessakin. Silloin kun se ei ole tyyliä paranen ottamalla itseäni niskasta kiinni) ja tyhmin meidän perheestä. Siitä ei ole epäilystäkään.

Tänään sain taas itseni tuntemaan itseni epäonnistujaksi. Petin itseni, tai en pettänyt, vaan toimin juuri niin kuin yleensä toimin, silloin kun pitäisi jotenkin totutun kaavan ulkopuolisesti toimia, eli en toimi. Miksi pitää olla niin vaikeaa astua sen mukavuusalueen ulkopuolelle, mihin olen tottunut. Vaikka tiedän ihan kirkkaan selvästi, että se mihin nyt olen tottunut, on pelkästään huonoksi minulle. Mitä paremmin sen tiedän, sitä enemmän sitä vastustan. Ihminen pelkää ja välttlelee aina muutosta. Vaikka se olisi loppujenlopuksi hyvä muutos, silti sitä pysyy kynsin ja hampani siinä vanhassa tutussa, vaikka ei niin turvallisessa. Jos järjellä ja pidemmällä tähtäimellä ajattelee. Sepä se on, järki, mikä tässä puuttuu. Järki toimia niin kuin itselle olisi parhaaksi.

Ai, miten mä nautin olla vaan yksin kotona, oikeasti. Jos ei olisi pakko, en lähtisi varmaan koskaan mihinkkän täältä. Täällä on niin mukavaa ja turvallista, sänky ja hämärä makkari tuolla lähettyvillä ja helposti saavutettavissa. Hiljaista ja rauhallista. Voin olla ihan lökövaatteissa. Kävin suihkussa äsken siivousrupeaman jälkeen. Vaihdoin vaatteet. Laitoin toisen yöasun päälle (teepaidan ja flanellihousut), ajattelen että se on kotiolo-asu, mutta yöpuku se on. En mitenkään osaisi olla normaalivaatteissa kotona, jossain farkuissa tai vastaavissa. En ole ikinä osannut olla. Jos tulen jostain, vedän ensimmäiseksi tehtäväksi kotivaatteet päälle. Ja nyt kun käyn aika harvoin missään, on asukin usein sama.

Mutta siitä järjen puutteesta ja sen vaikutuksista. Miksi mä en vie itseäni johonkin. En ole käynyt kaupungilla enkä missään, elämä tapahtuu ehkä kilometrin säteellä? Viime viikolla tein uskomattoman ison jutun poiketen tästä nykyisestä normaalielämästä. Oltiin puhuttu hoitaja kanssa siitä, että mun pitäisi tosiaan käydä jossain missä on muita ihmisiä. Soitin sinne Niemikotisäätiön päivätoimintakeskukseen, Tuulimyllyyn, sovin tutustumiskäynnin sinne, ja kumma kyllä sain itseni paikalle sovittuun aikaan täsmällisesti (en koskaan myöhästy mistään), eikä kovin paljon edes jännittänyt. Maanantaina kävin siellä, ohjaaja esitteli mulle taloa (on niin upea, että siitä pitäisi kyllä saada kuva tänne) ja tykkäsin kovasti. On vanha kartano, jonkun upporikkaan kesäpaikka ollut joskus ammoisina aikoina, nykyään Helsingin kaupungin omaisuutta ja on ollut Niemikotisäätiöllä vuokralla montakymmentä vuotta. Voi sitä, tilaa oli kolmessa kerroksessa ja huoneita varmaan ainakin kymmenen. Ihana sokkeloista ja vanhaa kaikki. Olisiko ehkä satavuotta vanha rakennus ja huoneet sellaisia tosi valtavia. Kodikasta, ei mitenkään laitosmaista tai sellaista nopeasti ja mahdollisimman kerralla ja tylsästi ja turvalliseti laitettua, niin kuin jossain sairaaloissa, poleilla tai mitä voisin kuvitella tuollaisten olevan. Paljon tavaraa, taiteellista ja boheemia juttua. Kukkia, kirjoja.. Kaikkea ihanaa. Virkattua, maalattua, savitöitä, vaikka mitä. Ihania yksityiskohtia.

Mutta voi elämä, ja anteeksi nyt vaan, mutta se porukka siellä säikäytti minut. Sellaisia ihan liian ylilääkittyjä ihmisiä. Äh. En ole ikinä aikuisena ollut psykiatrisessa sairaalassa hoidettavana (paitsi sairaalassa ja kuntoutumiskodissa opiskeluaikana, siis lähihoitaja opiskelijana, hoitajana), avo-osastolla Laaksossa ja Myllypuron kuntoutuskodissa. Ei niissä ollut noin huonokuntoisen oloisia ihmisiä. Olivat siinä aamukokousta pitämässä kun menin, tulin käytetyksi siinä hallin ovella ja näin sen sakin siinä kerta rysäyksellä. Kaikilla oli täysin lasittunut katse, seisovat silmät, kukaan ei reagoinut mihinkään mitenkään (olen tottunut siihen, että jos jotain tapahtuu näköpiirissä, muuttuu ilmekin jotenkin, tai katsotaan, tai jotain) vaan möllöttivät ja katsoivat käsiään tai olivat vihaisen ja sulkeutuneen näköisiä. Mä olen usein vihainen ja sulkeutunut, mutten sitä ulos näytä (niin sulkenutunut, etten paljon ovesta ulos pääse) Kaikki tuolla oliva aika iäkkäitä. Nuorille on kuulemma joku oma paikka, yli kolkytviisvuotiaat ovat vanhoja. Miten mä muka voisin tuolla alkaa käymään? En mä halua viettää aikaa selvästi itseäni huonompikuntoisten ihmisten kanssa, tai ainakin aika paljon tanakammin lääkittyjen, pysähtyneiden ihmisten kanssa. Mitä sosiaalista tai virikkkeellistä seuraa tai ympäristöä se olisi. Eikö se nyt ole tiedettyä, että aikaa kannattaisi viettää mieluuummin itseään fiksumpien kanssa mieluummin kuin toisinpäin. Itse en siis vietä aikaa kenenkään kanssa. Sitten pitäisi kai olla todella fiksu..?

Tänään mun olisi siis pitänyt sovitun mukaisesti mennä sinne aamulla puoli yhdeksältä. Alkuviikon tutustumiskäynnin jälkeen olin aika varma siitä, etten todellakaan ala käymään siellä zombiekartanossa. Eilen ajattelin että ehkä menen sittenkin katsomaan tämän yhden päivän. Sielä on ihan kivaa ja mulle mieluisaa ohjelmaa, taidejuttuja monelaisia ja ihastelin ihan todella siellä kiertokäynnillä näkemiäni käsitöitä ja askarteluja, ei olleet todellakaan mitään vessapaperirulla teipattuna seinään, vaan sellaisia mistä ajatttelin etten ikinä osaisi tehdä noin hienoja juttuja. Siellä voisin oppia. Joka osaa sellaisia tehdä, ei voi olla mitenkään täysin latvasta laho (tajusin sen vasta nyt) Itse en olisi varmaan osannut tehdä siellä mitään, muuta kuin sen vessapaperirullan teipata seinään tai maalata viivan paperille, vaikka yleensä olen kuvitellut, että olen taiteellisesti suuntautunut. Olenkin, mutta epävarmuus ja jännittäminen syö kaiken altaan. Omaa aikaa tuolla voisi myös vietää, tiloja siihen olisi paljon enemmän kuin täällä meillä kotona, ja maisema ikkunasta on ihan eri maailmasta, kuin tässä missä asutaan. Parempi. Huomattavasti. Ne ajat käyttäisin lukemiseen ja kirjoittamiseen. Voisi olla ihan kivakin.

Mutta enpä saanut menyä. Enemmän olisin yllättynyt jos olisin mennyt. Periaatteessa sekin olisi ollut mahdollista, muttei sitten toteutunut. Laitoin sentään aamulla tekstarilla viestin, etten tule. Ehkä ensi viikolla. Koko menneen viikon olin tosi väsynyt tuon käynnin jälkeen, sieltä tullessa tuntui siltä, kuin olisin vetänyt vettä väkevämpää koko yön. Pari päivää sen jälkeen pidin ihan kokonaan kotipäiviä, olin niin rasittunut mokomasta pienestä tutustumiskäynnistä tossa lähellä. Aika pelottavaa, miten rajalliset voi voimat tuollaisissa tavallisuudesta poikkeavissa asioissa olla. Se muutoksen verhon paikaltaan siirtäminen. Eilen yöllä ennen nukkumaan käymistä ajattelin, että enkö osaa luopua tästä masentuneen ja sairaan roolista. Mennä verhon toiselle puolelle ja jättää tämä vaatimaton kolmen vuoden (!) kotonaolo taakse, osittain. Lähteä vähän toiseen suuntaan, kun vaihtoehtona on kaivautua yhä syvemmälle lämpimän peiton alle, hävetä itseään, arastella muita ja eristäytyä koko maailmasta (joka on kyllä aika hyvin onnistunut). Mutta ei. Ei kai vielä ole sen aika. Ehkä tässä vielä muutama vuosi menee näin. Tai ehkä ensi viikolla.

Nyt kyllästyttää.
Hyvää viikonloppua!