Kuoriutumista

Onkohan musta tullut zombie kun en ole enää avautumassa tänne joka päivä, kuten joskus aikaisemmin. Eikö mulla ole enää mitään asiaa? Aikaisemmin kirjoittamisen pakko oli aika akuutti, päässä pörräsi niin paljon, että niistä oli saatava joku tolkku ja vedettyä vähän sotkun päästä ja selviteltävä, jotain. Yleensä se auttoikin, kun tulin raivona, kädet täristen ja syke pilvissä avautumaan jostain mikä ärsytti, tai muuten vaan mylvi päässä, oli asia mielessä jo vähän selkeämpi kun tuotos pääsi loppuunsa ja sitä pääsin lukemaan. Joku järki siinä kai aina sitten oli kuitenkin. Ettei ihan puuta heinää sormet syytäneet. Tai itse ajattelen niin. Vaikeahan se on itse itseään arvoida, mikä nyt on järkevää, mikä täyttä paskaa. Uskoisin olevani kuitenkin enemmän järjen puolella, ja hyvä niin.

Tällä kertaa en ole ollut kirjoittamatta tänne sen takia, että olisin niin masentunut etten saisi mitään itsestäni ulos tai ei kirjoituttaisi. Olen nyt keskityynyt enemmän käsin kirjoittamiseen, kirjoitan niitä vanhoja kunnon etnakirjeitä, ja pitkiä kirjoitankin. Kirjoitettavaa ja asiaa on aina, se mihin ne puran, vaihtelee. Haluan tännekin kuitenkin kirjoittaa, vaikka harvemmin, mutta mielelläni jätän itsellenikin jotain tästä ajasta muistiin. Muuten asiat katoavat, hetket unohtuvat ja osa elämästä jää unohduksiin. Mulla on aivan järkyttävän huono muisti.

Ja on kivaa, että blogiani luetaan ja siitä tykätään. Kivaa kommenttia sain tuossa jonain iltana (en musita mikä ilta oli, mutta oli kiva yllätys:), tuntuu kivalta, että jotakin kiinnostaa lukea mun kirjoituksiani, ajatuksiani. Tänne kun kirjoitan ajatukseni, niin kuin ne minusta oikeasti ovat, niin kuin miten osaan niitä ulos tuoda. Olen vaan huomannut sellaista, että jos on jotain kivaa kerrotavaa, kaikki ei ole ihan paskaa ja mustaa, on se yleesä vähemmän suosittua kuin silloin, jos kaikki menee ihan päin helvettiä ja olen täällä pilleripurkki kourassa kaivelemassa veitsilaatikkoa ja matkalla seudun korkeimman talon katolle. Silloin tykätään. En nyt tätä yleistä, mutta sellainen mututuntuma vaan tässä tuli joku päivä, en sitä sen enempää haudo. Enkä muuten ole siis koskaan ollut oikeasti tuollaisessa edellämainitussa kaoottisessa tilanteessa. En halua pääty aivovammaosastolle tai kasviksi paskat housussa minnelie, mutta kirjoitan kärjistäen. Ihan tylsäähän tämä muuten olisi. Ymmärrän kyllä senkin (olen nyt erittäin ymmärtäväinen ja sovittelevainen, en ärsyynny mistään ja sädekehä loistaa pään päällä..), enkä ole mitenkään yllättynyt, en ihmettele, olen itsekin joskus sellainen. Jos itsellä menee helkkarin huonosti, pitää muillakin mennä. Olen itsekin kateellinen aika usein jostain. Melkein aina.

Olen kirjoittanut tänne niin vähän, etten muista edes mitä olen kirjoittanut ja mitä en. En kai paljon mitään pitkään aikaan. Mutta onhan tässä ollut monenlaista tapahtumaa ja muutoksiakin ilmassa. Pelkäsin kevättä etukäteen, muttei tämä aurinkoisten päivien ja valoistuvien iltojen saapuminen ole oikeastaan niin paha ollut. Lääkitys ehkä puree? Musta on tullut tylsä. En angstaa tai raivoa. Eikä niin hirveästi ahdistakaan. Aamuisin tuntuu hiukan olevan metalliverkkoa selässä, taas tätä, mutta kai ihminen kaikenlaisissa tilanteissa jäisi mielellään peiton alle jatkamaan unia, eikä päivän tulevat, tai tulemattomat, jutut niin innosta tai pilviin lennätä. Näppäimetkään ei laula samaan tapaan kuin ennen, mutta ymmärrän sen vaan ihan hyväksi. En mä täällä maadu tyhjänä pimeässä. Äsken kun oltiin syöty aamupuurot, kävin vaa'alla (paino on sama kuin viimeksikin) ja poika lähti kouluun, mietin että mitähän mä tekisin, menenkö lenkille kun aurinko paistaa (en mennyt, olin eilen sekä lenkillä että salilla, tänään riittänee yksi tunti ja kerta liikuntaa, ja se tapahtuu illalla) kirjoitanko kirjeen (en nyt viitsi ihan samantien vastata) vai menenkö lukemaan (nukahtamisvaara). Kotitöitä ei nyt ole tehtäväksi, on ihan siistiä, pari kuppia saa odottaa tiskaamista. Aamulääkkeet on vielä muuten jäänyt ottamatta, ne pitää muistaa ottaa.

Syön edelleen ihan samaa lääkitystä kuin aina ennenkin, muistin virkistykseksi vaan. Lito toimii hyvin, on oikeasti hyvä lääke, olen  syönyt sitä kohta puolitosita vuotta, ja se todella auttaa, ja on vaikuttanut, selkeästi. Toinen lääke, Lamictal, menee myös. Sen vaikutuksesta en ole varma, mutten sitä halua pois jättää (kerran jätin, olin syönyt sitä silloin vain muutaman kuukauden. Jätin sen pois. Seuraavassa hetkessä rikoin tavaroita, menin makaamaan maantielle ja juoksin ympäri lähitaloja ja kanavanrantaa yöllä ja huusin niin että varmasti puoli pitäjää heräsi. J haki kotiin. Lupasin haukkua kaikki sen työkaverit, kun vehtasi niiden kanssa,  ja tulla paikanpäälle toteuttamaan tämä mielenilmaus) Sitä olen syönyt kohta kolme vuotta, eikä siitä mitän haittaa ainakaan ole. Paitsi hinta, ei ole kaikkein halvin lääke mitä löytyy, mutten lähde terveyttäni parista kympistä sekoittamaan. Vaikkei kalleinkaan. Lito taas on melkein halvin, mulla on niin reilu psykiatri, että määrää mielellään näitä vanhoja kunnon myrkkyjä, joista on hinta tippunut (uudet lääkkeet maksaa aina ihan h...tisti, mutta pian kun myyntilupa vapautuu, laskee hinta vauhdilla) kun lääketehtailijat ovat keksineet jonkun uuden napin, millä voivat rahastaa enemmän. Ihan vaan sen rahastamisen takia. Tai niin mun kokemuksen mukaan. Vanhassa vara parempi. Voihan sitä miettiä miten ne lääkkeet vaikuttavat mihinkin, sulaako maksa tai posahtaako mikä tahansa. Mutta miten vaikuttaa mikä tahansa? Sohvalla makaaminen, epäterveellinen ruoka, muut lääkkeet, liikkumattomuus, ylipaino, tupakka, viina, tiellä käveleminen, hengittäminen. Kaikki ovat myrkkyjä. Pari viikkoa sitten mua huimasi, olin siinä uskossa että nyt on myrkyt sekaisin ja akka kuin myrskyn silmässä, keikutti ja keinutti. Lääkäri neuvoi seuraamaan verenpaineita vähän aikaa. Mulla on oma mittari, seurailin, arvot oli ihan oppikirjamaisen hyviä (120/65 pulssi 60, tyyliin), pari päivää seurasin, lopetin, ja huimaus katosi. Eikä ole palannut. Jäin henkiin, en jäänyt ruokkimaan paniikkia ja pahoja aavistuksia.

Joitain viikkoja sitten aloittamani kevennyskuuri on edelleen voimissaan ja sen kolmisen kiloa olen laihtunut. Hyvin hitaasti, mutta kun ylipainoa ei ole (vaan paino on pari kiloa alipainosta, painoindeksi taitaa olla kahdenkymmenen pintaan), lähtee vähäiset, ylimääräiseksi laskemani, läskit hitaasti, mutta lähtevät kuitenkin. Tarpeettomia ovat, joten saavat lähteä. En keksi mitä virkaa jollain läskimakkaroilla vyötäröllä on? Ei mitään. Nelikymppisenä varsi ei ihan norjana pysy mitään tekemättä, joten teen. En ole taipuvainen lihoamaan, mutta kyllä se paino nousee jos änkeän suustani alas mitä sattuu, enkä liiku. Joten en änkeä, ja liikun. Enkä halua olla mikään persjalkainen. Syömähäiriöt nostelevat päätään aina sopivissa väleissä, vertailen itseäni lähinnä fitness-kilpailijoihin, ja sitten kadehdin, miksen mä ole tollainen, vaikken jää parikymppisille lapsettomille naisille yhtään toiseksi. Syön tosi kurinalaisesti ja aika harvoja laatuja, lähinnä puuroa, raejuustoa, salaattia, ruisleipää, salaattia, kalaa, hedelmiä, jugurttia, mutta syön ja säännöllisesti, aina samoihin aikoihin. Pari vaaleaa paahtoleipää voilla ja kermajuustolla sai minut eilen illalla masentuneeksi. Tuntui kuin olisin venynyt kokoa senttitolkula, ajattelin miten valkoiset jauhot muuntuvat sokereiksi ja valuvat vatsanahan taakse muhuimaan ja muuttumaan vaaleankeltaiseksi läskiksi. Ihan terveen papereilla tässä ei mennä, mutta tiedostan sen ja olen tähänkin asti saant narut pysymään käsissä, enkä ole ajatellut muuttaa mitään.

Muutenkin olen oman itseni kanssa vähän hakusessa, olenko sellainen vai tällainen, olenko laiha vai läski, ruma vai lihava, nuori vai vanha, kassi-alma vai ihan hyvä. Mihin lopun ja mistä alan. En näe itseäni ihan oikein, vaan ihan väärin. Aina sinne huonoon suuntaan. Mutta se on mulle se oikea. Inhoan itseäni. Olen ruma ja epävarma. Ihmiset katsoo. Huomaan viistäväni tuolla kaupoilla nenä pitkin lattiaa ja katselen kenkiäni. Hetkittäin koukkaan kunnolla vainoharhaiseksi ja olen huomaavinani mieten ihmiset katsovat ihmeissään ja itsestä tuntuu, että naamaan on kirjoitettu hullu tai vedetty mustalla rasti kasvojen yli. En viihdy ihmisten ilmoilla, enkä siellä juuri käy. Jos lähden jonnekin, minne nyt on pakko mennä, lääkäriin, hoitajalle, käytän ainakin kaksi tuntia siihen, että käyn suihkussa, katson vaatteet, sovittelen, silitän, laitan, rasvaan, puunaan, rullaan, föönaan, meikkaan, laitan vähän lisää. Vaihdan ja laitan vähän toisin. Ja lopulta kun pääsen ulos olen samantien tyytymätön, alan häpeämään ja välttelen kaikkia kiiltäviä pintoja, ikkunoita, peilejä.. Koska näen niistä vain kaikki huonot puolet, hiukset pörröttää väärällä tavalla, nenä on punainen ja silmät vuotaa. Pahimmillaan sairastuessani silloin joskus kolme vuotta sitten vedin melkein hupun päähäni enkä todellakaan katsonut peiliin, en julkisest enkä paljon yksinkään. En voinut lähteä töihin, olisi vaatinut koko päivän, tai koko viikon, että olisin päässyt ulos ovesta. En tiennyt mistä alan ja mihin lopun. Millainen ilme mulla on. Olenko jotenkin outo (olen), ilmeilenkö liikaa vai liian vähän. Mitä toi sanoi, mitä mun pitäisi sanoa tuohon. Yleensä sanon väärin ja muistan väärin, enkä lopulta enää muista, mikä nyt oli väärin. Miten olisi pitänyt. Enkä sitten tee. En todellakaan halua lähetä kaupungille, en todellakaan halua tavata ketään. No, kavereita mulla ei kyllä edes ole. Sellaisia ketä tapasin. Voisin, mutten osaa, jaksa, halua, pysty. Viihdyn kotona hyvin yksin, vähän liiankin hyvin. Jos jään vaan kotiin, en kohta osaa enkä uskalla lähteä enää ikinä minnekään. Koti vetää liikaa puoleensa. Ja yksinäisyys. Kohta mulla ei ole mitäään asiaa kenelekkään, ei perheellenikään. En tajua, en kuule, ymmärrä, jaksa. Pakko yrittää kuoriutua ulos.

Tällä viikolla yllätin itseni ja soitin sinne päivätoimintakeskus Tuulimyllyyn. Juteltiin silloin viimeksi viikko sitten hoitajalla käydessäni siitä, että mun pitäisi keksiä joku, jotain, missä kävisin, vaikka kerran pari viikossa edes. Itse sen keksin. Yleensä tuolla ei ole koskaan menty siihen, että sieltäpäin sanottaisiin että tee niin tai näin. Tietävät varmaan, etten siinä tapauksessa todellakaan tekisi niin. Mutta tuo paikka tuli siinä jutelessa mieleen, monenlaistahan täällä päin on, mutta tuo Tuulimylly nyt tuntui sopivimmalta vaihtoehdolta. Aikaisemmin olen suhtautunut (ja suhtaudun kai edelleen) kaikkeen tuollaiseen erittäin skeptisesti. En varmaan mene mihinkään hullujen kerhoihin, en mä ole sellainen enkä halua sellaiseksi tullakaan tai sellaisiin profiloitua. Olenko mä niin kuin alkoholisti joka ei myönnä ongelmaansa? Ei mua mikään vaivaa, en tarvii tuollaisia. Pyh.

Maanantaina menen tonne tutustumaan. On kivan kuuloinen paikka, painottunut kaikkeen luovaan toimintaan, kirjoittamiseen, maalaamiseen, askarteluun, on joogaa ja museovierailuja (en varmaan mene missään hullu-letkassa kaupungille..) Fyysisesti hommat tapahtuvat tosi hienolla paikalla tässä lähellä, parinkymmenen minuutin pyörämatkan päässä meiltä. Sellainen iso valkoinen kivitalo, remontoitu, isot ikkunat, "prinsessaparveke" ja kuisti, missä ihanat isot vanhat valkoiset puiset kalusteet, matot, purkit ja purnukat. On tosi luovan näköinen ympäristökin, ei mikään betonikolhoosi missään parkkipaikalla. Ympärillä on iso puutarha ja meri siinä pari metrin päässä. Ympäristö ainakin huokuttelee, on varmaan tosi upea, kun kohta alkaa vihertämään. Jännittää vaan ihan julmetusti, nyt on jo viikonloppu ja maanantaina pitäisi sinne mennä tutustumaan. Saankohan edes mentyä?
Sitäkin olen saanut kuulla että "mieluummin minäkin kävisin maalailemassa ja joogaamassa kuin töissä väsyneenä raatamassa" . En yhden ehkä kahden kertaa. Sellaista se on. Eihän tässä mitään sairautta olekaan, kun käyn salilla ja syön terveellisesti ja nyt vielä pääsen jonnekin kartanoon leikkimään jotain taiteilijaa muiden laiskojen yhteiskunnan elättien ja vapaiden nautiskelijoiden kanssa.

Sitä kohti siis!